Kreikan meri, meri Kreikan, Kreikan meri, meri Kreikan, ...

Meressä on suolaa. Vuoressa on suolaa. Meressä on natriumkloridia ja jonkin verran kaliumkloridia. Vuoressa voi löytää puhtaita natriumkloridiesiintymiä. Natriumia ja kaliumia on suunnilleen yhtä paljon maan kuoressa, vaikka maapallolla kokonaisuudessaan on yli kymmenen kertaa enemmän natriumia kuin kaliumia. Miksi saman valenssisiset ionit käyttäytyvät niin eri tavoin?

Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.

On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.

Urheiluharrastukset

Sain sählyä pelatessa torstaina mailan naamaani ihan duudsonin näköiseltä kaverilta, joka melko varmasti sanoi pelin sujuessa "hyvä hyvä", mutta jäi vähän epäselväksi josko hän oli suomalainen vaiko ei, koska puhuimme vain saksaa. Tai mitä nyt vähän jotain inisin saksaa muistuttavalla kielellä tapauksen jälkeen kylmästä vedestä. Nyt poski ja oikean silmän alusta ovat sinisen juovikkaita. Kun huomasin, että silmän ympärys alkaa sinertyä muistin kaikki ne kerrat, kun olen nähnyt ihmisiä, joilla on musta silmän ympärys ja olen ajatellut, että missähän tappelussa tuokin kaveri on ollut. Nyt ymmärrän, että musta silmän ympärys voi johtua myös urheiluvammasta.

Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.

En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.

Vuokralla asuminen

Kun T lähtee ensi vuoden alussa Sveitsiin, jään yksin vuokraamaan kämppäämme tänne Hampuriin. Yritimme tänään uusia vuokrasopimuksen nimelleni, mutta meidän kiva vuokraemäntämme sanoi vain, että kyllähän hän meidät jo tuntee ja ei tässä mitään uusia sopimuksia tarvita. Vuokraakaan ei korotettu! Onpa hienoa. Vuokralla asuminen on tosi kivaa. Ei tarvitse huolehtia paljon mistään!

Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.

Miksei tätäkään ole keksitty?

Joskus yritän miettiä, mitä maailmassa pitäisi vielä keksiä, jotta siitä tulisi parempi paikka. Kun erityisesti asiaa mietin, en millään keksi mitään. Mutta aina silloin tällöin ihan kysymättä mieleen putkahtaa asioita, joita tarvitsisi, mutta joita ei voi vielä ostaa kaupasta. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisin mahdollisiman kuumia lämpötiloja (yli 600 celsiusasteeseen asti) kestävän hyvin lämpöä johtavan, mutta taipuisan kalvon, joka on täysin homogeeninen eikä sirota eikä absorboi röntgensäteitä. Markkinoita rittäisi ympäri maailmaa tällaiselle materiaalille. Siinä onkin kemistille haastetta.

Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.

Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.

Einstein ei ollut Einstein

Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.

Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".

No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.

En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.

Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.

Stressi ja itsetutkiskelun kauneus

Masennus on sairaus, jota ei terve ihminen voi ymmärtää. "No, mikset jo tee. Mitä vielä vetkuttelet?" On olemassa muitakin tiloja, joita ei aina ymmärrä. Stressi on yksi niistä. Stressaantunut ihminen ei toimi täydellisesti. Hän alkaa unohdella asioita eikä saa aikaan mitään, koska on niin stressaantunut, ettei pysty keskittymään. Siitä stressi lisääntyy. Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet burnoutin eivätkä enää kykene hallitsemaan minkäänlaista stressiä.

Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.

Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.

Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.

Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.

Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!

Työ, aina vain työ

Olen yllättynyt, että jotkut ihmiset vielä tai jopa edelleen tai yhäkin lukevat tätä blogia, vaikka päivitystahti senkun hiipuu.

Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?

En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.

Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.

Kahden kappaleen ongelma

Kävimme tänään T:n kanssa kivalla brunssilla Cafe Straussin ulkoterassilla, jonka puoliomatoimisesti avasimme talviteloilta muutaman ranskalaisen ystävän kanssa. Viime päivät ovat olleet Hampurissa mukavan leppeitä eikä nytkään tarvinnut palella, kun laittoi vähän peittoa päälle. Ranskalais-, suomalais-, sebialaissaksalainen seurueemme sai ystävällistä palvelua täpötäyden kahvilan tarjoilijattarelta. Brunssilla käyminen on Hampurissa niin suosittua, että parhaisimpiin paikkoihin, kuten Strauss täytyy etukäteen varata pöytä. Muistaakseni erityisen suosittuun Knuthiin ei voi edes varata pöytää vaan pöytää pitää mennä jonottamaan aikaisin aamulla. Emme siis ruokailleet ulkona täysin omaehtoisesti vaan ikään kuin olosuhteiden pakoittamana. Useat saksalaisseurueet kävivät meidän jälkeemme vielä kyselemässä vapaita paikkoja ja ulos tullessaan yrmistelivät meidän iloisia kylmää sietäviä ranskalaisia.

Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.

Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.

Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.

Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.

Sähläystä

Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.

Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.

Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.

Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.

Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!

Granaatti + omena != granaattiomena

Olen opetellut viime viikolla ohjelmoimaan Pythonilla, joka muuten saa nimensä Monty Pythonista eikä siitä käärmeestä. Olen syönyt granaattiomenaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä omenan kanssa. Olen kolvannut polkupyörän valojen piuhat jämerästi kiinni, koska valot eivät koskaan toimineet kunnolla. Nyt ne toimivat aina.

Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.

Aika menee, lujaa menee, aika lujaa menee

Parasta Oxfordissa oli iso Blackwellin iso kirjakauppa. Näimme myös Christ Churchin collegessa Harry Potter -filmauksien ruokailusalin, jossa myös Liisa Ihmemaassa -kirjat ovat saaneet innoitustaan. Otin kuvia filmikameralla, joten niiden saaminen digimuotoon kestääkin vielä jonkin aikaa. Oxfordin reissun jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutten ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa siitä blogiin.

Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.

Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.

Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:

1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.

Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.

Oxfordiin

Alamme suurin, viikon kestävä konferenssi alkaa Oxfordissa noin viikon päästä. En ole aiemmin käynytkään Englannissa. Ainoa huono puoli tässä on se, että joutuu vaihtamaan rahaa ihan kuin menisi jonnekin kehitysmaahan. Eivätkö ne englantilaisetkin voisi käyttää euroa niin kuin kunnon ihmiset?

Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.

Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.

Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.

Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.

Zürichiin ja takaisin

Suomenlahden tällä puolella asumisessa on se hyvä puoli, että voi nousta aamulla junaan ja löytää itsensä illalla Sveitsistä. Se on mukava tapa matkustaa, jos tykkää istua yhdeksän tuntia yhtä soittoa. T koki keväällä vaikeuksia Deutsche Bahnin kanssa ja varmaankin jonkinlaisena hyvityksenä nämä tarjosivat hänelle ilmaislippua kanssamatkustajalle Saksan sisäisillä meno-paluumatkoilla. Päätimme hyödyntää lipun siis maksimiinsa asti ja matkustimme Saksan ja Sveitsin rajalle viime viikonloppuna.

Saavuimme torstai-iltana Konstanziin Saksan rajalle. "Oliko se se kaupunki, jossa oli satamassa se amatsoni?" kysyi isäni, kun lähetin viestin Konstanzista. Kyllä, satamassa on jättimäinen amatsonipatsas. Konstanzin vanhassa kaupungissa on paljon vanhoja taloja, koska sitä ei toisessa maailmansodassa pommitettu. Oikealla olevan kuvan talo on rakennettu 1294.



Konstanzin amatsoni

Konstanzista matkasimme lautalla Bodenjärven toiselle puolelle Friedrichshafeniin. Siellä kävimme Zeppelin-museossa, joka oli varsin mielenkiintoinen. On hämmästyttävää, että ilmalaivalla pääsi noin viidessä päivässä Friedrichshafenista esimerkiksi Tokioon. Sitä tarina ei kerro, kuinka monta päivää kestää päästä itse Friedrichshafenin pikkuruiseen kylään Saksan ja Sveitsin rajalle. Harmillista kyllä, luksuriöösi ilmalaivaliikenne lopetettiin lähes alkuunsa johtuen muutamasta tuhoisasta onnettomuudesta.

Friedrichshafenin satama-alue on miellyttävä ja sen varrella on paljon ravintoloita ja kahviloita. Moderni kirjasto upealla järvinäkymällä oli myös melkoinen nähtävyys. Suomalaisiin törmää aina silloin, kun sitä ei odota. Tälläkin kertaa menimme istumaan rantaravintolaan ja heti istahdettuamme tajusimme, että viereinen seurue oli suomalainen. Edessämme tiivistyi suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välinen ero.

Friedrichshafenista palasimme Konstanziin, mistä jatkoimme junalla Zürichiin. Ja nyt opin senkin, että se ei ole Sveitsin pääkaupunki (kuten ei myöskään Basel). Matkailu on niin opettavaista. Meille ei selvinnyt missä raja Saksan ja Sveitsin välillä kulki, sillä mitään rajamuodollisuuksia ei ollut mennessä eikä tullessa. Zürich on oikein kiva kaupunki, joskin Hampurin tapaan se on kiva paikka elää, muttei juurikaan tarjoa suuria turistinähtävyyksiä. Rento oleskelu ystävien seurassa oli kuitenkin tarpeeksi viihdyttävää.

Zürichin joukkoliikennesysteemiä oli ylistetty maasta taivaaseen Wikitravelissa, mutta itse koimme hieman hankalaksi, kun matkalippua ei voinut ostaa kortilla eikä setelirahalla vaan piti olla kolikoita. Lisäksi päivän matkalipun ostaminen uusista digitaalinäyttöisistä koneista, jotka huolivat myös korttimaksun, vaati noin kymmenen näytön painallusta, joten kyllä siinä voi joiltakin usko loppua.

Tuttavapariskunnan majapaikkaa katsomaan matkustimme pieneen Bruggin kaupunkiin, joka on vallan ihastuttava. Bruggissa on roomalaiskaupungin rauniot ja kaunis luostarikirkko, joita kannattaa käydä katselemassa, jos sinne päin eksyy. Ehkä hieman yllättäen tässä sievässä pikkukaupungissa on myös muutama räkälä ja bordelli.

Kruisailimme sveitsiläisessä maalaismaisemassa Alfa Romeon kyydissä ja kävimme muun muassa katsomassa sveitsiläistä ydinvoimalaa, joka oli maisemoitu niin ovelasti, ettei se meinannut näkyä tielle. Kuulemma se näkyy kuitenkin tosi hyvin Saksaan, joka on joen toisella puolella. Sveitsin ylpeys Paul Scherrer Institut nähtiin myös.

Sveitsissä puhutaan sveitsinsaksaa ja varmaan se on jotain kaukaista sukua saksalle vähän kuin eesti suomelle. Ei siitä mitään ymmärtänyt. Se kuulostaa oikein huvittavalta ja ymmärrän hyvin, miksi saksalaiset vitsailevat joskus etelän murteista. Kirjoitettuna se on kuitenkin samanlaista kuin saksa, joten hyvin siellä silti pärjäsi. Sveitsiläiset olivat eteläsaksalaisten tapaan erittäin ystävällisiä ja tuntemattomatkin saattoivat ryhtyä iloisesti juttusille raitiovaunussa. Hampurissa tuntemattomille ei jutella niin leppoisasti ja kevein perustein. Ehkä siinä on siis perää, että pohjoissaksalaiset ovat eteläistä jäyhempää porukkaa, vaikka he suomalaisisesta näkökulmasta vaikuttavat ihan ystävällisiltä ja mukavilta.

Ensimmäinen luento

Jokainen meistä on ollut joskus oppilas. Usein opiskelusta jää mieleen kaikki ne huonot opettajat eikä opiskelun jälkeen kaikille tule mahdollisuutta toimia itse opettajana ja saada siten kokemusta opettamisesta.

Tänään pidin elämäni ensimmäisen luennon. Luennoin kesäopiskelijoille tutkimusalastani, jota olen harrastellut jo kohta kymmenen vuotta. Koska minulle on opetettu, että jokaisen puheen tai luennon täytyy olla hyvä, muutenhan se on vain kuulijoiden ajan tuhlaamista, päätin tehdä siitä niin hyvän kuin pystyin. Vietin siis pari viikkoa kyseistä luentoa valmistellessa ja suunnittelin etukäteen missä kohtaa kysyn opiskelijoilta kysymyksiä saadakseni aikaan vuorovaikutusta ja pitääkseni heidän mielenkiintonsa ylhäällä.

Tässä kohtaa varmaankin jokainen joskus jotain opettanut tietää mitä tapahtui.

Saavuin siis kello yhdeksän aamulla innostuneena ja huonosti nukutun yön jälkeen pitämään puolitoistatuntista luentoani, johon olin valmistanut demonstraation ja yrittänyt keksiä pedagogisesti hyvän juonen. Paikalle saapui alle puolet opiskelijoista ja näistäkin suurimmalla osalla oli selvästi vaikeuksia pysyä hereillä jo ennen kuin aloitin luennon.

Vaikka etenin koko alan tärkeimmät kohdat läpi niin nopeasti kuin pystyin, ei minulle jäänytkään lopussa aikaa käydä läpi demonstraatiota, jota olin valmistellut arviolta kolmisen tuntia asennellen ja testaillen ohjelmia. Muuten luento meni kuitenkin mielestäni aika hyvin, vaikka se oli ehkä turhan tiivis ja kattava.

Jälkikäteen huonetoverini, joka oli tullut muuten vain kuuntelemaan, kertoi takapenkkiläisten vaihdelleen paperilappuja keskenään. Ihan kuin koulussa.

Jos ei ole koskaan tosissaan halunnut opettaa ja antaa oppimisen elämystä toiselle ihmiselle, ei oikein voi ymmärtää sitä pettymystä, mikä liittyy siihen, kun tajuaa, että kuulijoita ei asia kerta kaikkiaan kiinnosta. Opiskelijat kaiketi luulevat, että opettaminen on helppoa ja riittää, että he kuuntelevat. Ei se riitä. Opiskelijan on tahdottava oppia. Miksi mennä kesäkouluun, jos ei oikeasti halua oppia? Onhan niitä muunkinlaisia kesäleirejä, eikä niissä tarvitse opiskella synkrotronisäteilyasioita.

Onneksi paikalla oli sentään muutama opiskelija, jotka osallistuivat opetukseen ja tuntuivat oppivan jopa jotain. Kyllä niiden parin takia kannattaa sitten kuitenkin ponnistella. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin vähän karvas maku. Melko epäkiitollista hommaa tuo opettaminen, loppujen lopuksi.

Eräs professori opetti kerran meille opiskelijoille, että jokaisesta puheesta pitää yrittää löytää jotain mielenkiintoista. Itse olen aina noudattanut tätä neuvoa ja vaikka aihe olisi täysin vieras, yritän silti aina oppia siitä jotain uutta. Kaikilla ei ole tätä taitoa. Mielikuvitusta, luovuutta ja insipiraatiota ei valitettavasti voi ihmiselle opettaa. Ainakaan enää tässä iässä. Sori vaan.

Improvisoitua helletoimintaa

On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.

Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.

Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.

Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.

Panzerwagen II - kuinka sukulaismies sai auton Hampurista

(Jatkoa osalle I)

Isäni kirjoittaa:

Kiinnostus

Kun sukulaismies E sai tietää, että suunnittelimme taas lomareissua Eurooppaan, hänen autokuumeensa suuntautui saksalaiseen käytettynä tuotuun. Pienen suostuttelun jälkeen E myöntyi Hampurin autotarjontaan. Aluksi E sommitteli, että osto kävisi helposti, kun auto olisi vain jostain sieltä päin, siis noin 500:n kilometrin säteeltä. Täytyy myöntää, että itseänikin toki kiinnosti auton osto taas tälläkin kertaa.

Matkustimme porukalla laivakyydillä alkumatkan Helsingistä Travemündeen ja heti, kun puhelin löysi verkon lähestyessämme Saksan rannikkoa, kilahti tekstiviesti: "MB C200 CDI vuosimalli 00 kilometrit 232000 jne... siinä toisella puolella jokkee tiiäthän sinä, varaa ja osta kotiinpäin tullessa."

Kyseisenä kesäkuun 28. päivän sunnuntai-iltana tarkistin auton tiedot ja myyjän sijainnin netistä tyttären & T:n asunnolla. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kyselin tarkemmin missä auto olisi nähtävänä. Nyt selvisi, että auton myynnissä oli avustajana Olaf, joka kertoi, että auto olisi nähtävänä osoitteessa Wexstrasse 42, eli hyvin lähellä kuuluisaa "Planten un Blomen" -puistoa, tosin saisimme nähdä kärryn vasta maanantai-iltana kello 19.30.

Osto

Ostimme maanantaina porukalla Gruppenkarten ja kävimme tutustumassa Planten un Blomeniin. "Kotiuduimme" sieltä iltapäivällä ja sitten urheasti illalla lähdimme koko perheen voimin auto-ostoksille.

Tökötimme hieman ennen puoli kahdeksaa Wexstrasse 42:n kohdalla koko perhe, kunnes meitä jo kaukaa tervehti rennon oloinen mies. Sitten marssimme kiltisti hänen perässään eräälle sisäpihalle. Siellä meitä odotteli herttainen Bärbel, auton omistaja. Tutkiskelimme autoa ja papereita noin 15 minuuttia ja pyysimme Olafilta voisimmeko ajaa pikku kierroksen. Olaf sanoi, että meidän on hänen mielestään pakko kokeilla tätä ihanaa autoa. Hän väitti myös, että emme tarvitse navia, koska hän tuntee kaupungin erittäin hyvin. Kävimme Olafin kanssa ajamassa kymmenen minuutin kierroksen.

Tultuamme koeajolta, ihmettelin ääneen sitten myyjille, että kuinkas auton huollot loppuvat kirjan mukaan 174 000 kilometrin kieppeillä. Bärbel vakuutteli, että autoa on kyllä huollettu, mutta ei merkkiliikkeessä, kun se on hurjan kallista. Selitys tuntui uskottavalta. Löytyi sitten muutama huoltolaskukin. Ajattelin mielessäni, että niin tai näin, kai tämmöinen vehje menee ilman huoltojakin 50 000.

Hintapyyntö oli netissä 3900, mutta myyjä sanoi myyvänsä sen halvemmallakin. Soitin E:lle, että syntyykö kauppa. E pyysi kysymään myyjältä josko auto lähtisi 3500:llä. Bärbel olisi myynytkin, mutta Olaf sanoi, että ei. Sitten päästiin sopuun, että hinta olisi 3700. Bärbel soitti sitten (ehkä olemassa olevalle) kilpailevalle ostajalle, että ei tarvitse tulla.


Lähdimme porukalla tallustelemaan kohden lähellä olvan pubin terassia tekemään kauppakirjaa. Bärbel kysyi minulta, että mitenkäs se maksu, onko teillä rahaa. Kerroin, että minulla on rahat taskussa, jolloin hän oli huolestuneen näköinen ja tokaisi, että kuinka sinä uskallat liikkua semmoinen summa mukanasi. Hieman minua hymyilytti. Ajattelin vielä tyttären vitsiä, kun olimme lähdössä autoa ostamaan. Hän ehdotti, että kaupantekovaiheessa laitamme kaikki karting-pipot päähämme, niin että vain silmät jäävät näkyviin.

Sitten rustasimme kauppakirjan. Bärbel täytti Autoscoutista printtaamansa kauppakirjapohjan tunnollisesti. Paperiin tuli sitten paljon kaikenlaista turhaa lööperiä, mutta ajattelin, että se ei haittaa. Kun maksu oli suorittettu lähdimme sitten vain ajelemaan mesellä kotiin päin. Ei sen kummempaa.

Rekisteröinti


Aamuvarhaisella tiistaiaamuna hurautin mesellä osoitteeseen Flensburgstarsse 1 Pinneberg, eli paikalliseen rekisteröintitoimistoon. Toimiston henkilökunta opasti minua, että ota autoon ensin kilpisepältä vakuutus, jonka jälkeen he antavat autoon vientiasiakirjat ja rekisterikilven numeron. Kilpiseppä tekee sitten uudet vientirekisterikilvet. Helpolta tuntui vaikka monet autontuontiasiantuntijat ovat väittäneet, että edessä olisi ollut isompikin rekisreröintirumba. Mielestäni mitään vaikeutta ei ollut, toiminta oli erittäin nopeaa ja tehokasta. Tässä vaiheessa viranomainen myös tarkisti auton valmistenumeron, meiltä se oli jäänyt tekemättä. Punapäisillä vientikilvillä vein sitten auton odottelemaan Suomeen lähtöä.

Lomamatka

Huristelimme M:n volvolla ympäri Europpaa noin suunnilleen reittiä Hampuri-Pirna-Tsekki- Hallstatt- Alsace- Freiburg-Stuttgart-Hampuri. Näimme Stuttgartissa mersumuseossa maailman ensimmäisen auton. Jostain syystä kertaakaan matkan aikana en ollut huolestunut, että E:n uudelle autolle olisi tehty jotain tuhoa Hampurissa, vaikka se oli vain kadunvarteen pysäköitynä.

Suomeen

Hampurista lähdimme kahdella autolla kohti Ruotsia. Eipä aikaakaan kun olimme saapuneet huonojen tapojen ja huonon ruuan Pohjolaan. Tosin jo Puttgardenin lautalla tutustuimme paikallisiin tapoihin, kun pöydässämme ruokaillut ruotsalaismies puhutteli tarjoilijaa kuuluvasti sanomalla: "Du!" halutessaan laskun. Ei puhettakaan mistään "Bitte zahlen" tyyppisestä käytösetiketistä.

Hämmästyksen aihe oli ruotsalaisten moottoriteiden kunto. Ei uria, ei tietöitä, ei mitään, miten se on mahdollista. Koko väli Malmöstä Tukholmaan leveää sileää baanaa. Ainoa vastoinkäyminen kävi poikettuamme Grännassa. Oli pieni aukko sivistyksessä, kun jouduin parkkipaikalla ottamaan mäkilähdön. Koko touhu meni aivan häneksi, enkä muistanut tuossa tilanteessa käyttää retorisia kiertoilmaisuja vaan kiroilin törkeästi. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Mersun typerällä seisontajarrulla ei käsivalintaisen laatikon kanssa pysty kunnolla ylämäkeen lähtemään. Automaatillahan ei moista tarvi, joten siinä kohtaa oli ajotaidossa puutteita.

Vietimme illan perinteisesti Markarydissä: Ekebacken hotell & konferens. En mötesplats i Markaryd med trivsamt boende, uderbar natur. Siellä kävimme katsomassa arvoituksellisia vanhoja hautakumpuja ja riimukirjoituksia (kuten viime kerralla!).

Tukholmassa olimme yötä Värtanilla Ariadnessa. Siellä on myös sauna, jonka löylyihin nuoret ranskalaistytöt yrittivät tunkea mukaan. Eräs päättäväinen gentlemanni ohjasi heidät naisten puolelle. Hotellin pihalla oli varoituskyltti: Tyhjennä autosi itse. Nyt olin huolestunut asiakkaani puolesta.

Seuraavana päivänä purjehdimme päivälaivalla Turkuun.



Tuontiopas II

Kaiken kaikkiaan, auto kannattaakin ostaa Saksassa yksityisomistajalta. Ei tarvi maksaa paikallista arvonlisäveroa ja hinta voi muutenkin olla halvempi. Rekisteröinti on myös helpompi kuin liikkeestä ostettuna.

1.Osto

Myyjän kanssa tehdään kauppakirja. Myyjän kuuluu antaa uudelle omistajalle nämä kaksi asiakirjaa: Fahrzeugschein ja Fahrzeugbrief.

2. Rekisteröinti

Voit ajella myyjän kilvillä ja vakuutuksella kfz-zulassungstelle -nimiseen paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vai mikä se lieneekään. Toimiston pihalla tai läheisyydessä on kilpisepän paja. Hanki ensin vakuutus kilpisepältä, esimerkiksi 15 päivää vientirekisteröintiä varten. Sitten vakuutuslappu, passi, kauppakirja, Fahrzeugbrief ja Fahrzeugschein ja vanhat kilvet mukanasi konttorille ja homma etenee. Virkailijat neuvovat mielellään. Lopulta saat virkailijalta rekisteritunnuksen ja kilpiseppä pyöräyttää koneestaan punapäiset vientikilvet.

Ei tietenkään haittaa, jos auton asiapapereiden mukana tulee se kuuluisa vaatimuksenmukaisuustodistus. Silloin on ainakin varmaa, että rekisteröintikatsastus Suomessa sujuu ongelmitta. Rekisteröintikatsastuksen pitäisi kyllä onnistua jos Fahrzeugbriefissä, kohdassa EG-typgenehmigung unter Nr on jotain tämmöistä el*93/81*0034*16. Yleensä vaatimuksenmukaisuustodistus on auton asiakirjojen mukana kunhan kaikki paikat ja lokerot kaivelee. Eli saksaksihan tuo haluttu asiakirja on tietenkin nimeltään: EWG-Ubereinstimmungsbescheinikung tai englanniksi COC. Sen saa kyllä vielä Suomestakin, jos tarve tulee. Voi vaan olla aika hintava lappu.

Vakuutus ja kilvet 131€
Rekisteröintikulut 42€

Kasvaminen

Sain palautetta, että blogia luettaisiin kyllä koko ajan, mutta uusia postauksia ei tule tarpeeksi usein. Olen ajatellut kaikenlaista tiedepolitiikasta ja wikipediasta aina ärsyttäviin kollegoihin, mutta kaiken kirjoittaminen blogiin kävisi tiukan työpäivän päätteeksi vähän rasittavaksi, joten olen pitänyt ajatukset nupissani ja sitten autuaasti unohtanut.

Olen viime aikoina miettinyt millaista oli olla lapsi. Lähipiirissä on nyt jonkin verran pienokaisia. Aluksi tuumin, että vauvojen hoito näyttää aika raskaalta. Sitten vietimme grillaustapahtumaa noin viisivuotiaiden seurassa ja sen ajan, kun viisivuotias poika ei tunkenut päätään äitinsä tisseihin (jokin miehinen vaisto?!), hän keksi joko kavuta auton katolle tai kastella vesiletkulla myös grillaamassa mukana olleen tytön. Silloin tajusin, että vauvat ovat ilmeisesti helppo juttu ja oikeastaan aika hauskoja ja harmittomia vaikkakin kuolaavia veikkoja.

Muistin, millaista oli olla lapsi. Ei se ole yhtään helppoa. Koko ajan saa olla peloissaan, että vanhemmille käy jotain ja joutuu heitteille. Toisaalta koulussa on vaikeita tehtäviä ja pitää muistaa ulkoa kaikki maailman joet. Kyllä se vaan niin on, että vaikeudet kasvattavat. Vähitellen sitä oppii ottamaan asiat rennosti eikä tarvitse etsiä niitä kuuluisia rajoja.

Seuraavalla kerralla tulee postaus isäni toiselta autonostoreissulta mehukkaiden kuvien kera, joten jääkää linjoille!

Vaikka pedaalia purren eteenpäin, sano

Olen lukenut tähän mennessä noin 500 sivua Täällä pohjan tähden alla -kirjasta. On se vaan hyvä. Sitten asiaan.

Vuonna 2002 ostin Nishiki-merkkisen polkupyörän Suomesta. Olen ajellut sillä lähinnä työmatkoja ja nyt mittarissa on noin 8000 kilometriä. En ole jaksanut putsata sitä kovin usein, eli ihme on, että noinkin kauan kesti ilman sen kummempaa kuin jarrupalojen vaihtoa. Ketju alkoi pomppimaan pari viikkoa sitten rattailta ja jonkin aikaa vaihteiden vaihtaminenkin on ollut vähän vaikeaa. Siispä ei muuta kuin pyöräkorjaamolle. Siellä sanottiin, että ketjut ja takapakka pitää vaihtaa. Kustannusarvio noin 80 - 90 euroa ja yli viikko menisi ennen kuin sen saisi korjautettua. Ostin sitten pelkän uuden ketjun ja takapakan. Kotiin tullessa aloin pestä pyörää. Pestessä huomasin, että keskiölaakerissa on älyttömästi välystä eli kammet lonksuivat suorastaan.

Postin siis kammet ja T:n avulla sain irti itse laakerinkin. Sitten vaihdoimme T:n kanssa takapakan, se kävikin melko nopeasti. Eilen marssin sitten ostamaan uuden Innenlagerin. Yhteensä osat kustansivat noin 50 euroa korjaamosta. Toisin kuin monilla keskustelupalstoilla väitettiin, takapakka ei ole paljon ketjuja kalliimpi osa. Mieluummin vaihdan ketjut kerran kahdeksassa vuodessa kuin joka vuosi, vaikka se takapakka jotenkin vähemmän sillä tavalla kuluisi. Halvemmalla ei olisi nettikaupastakaan saanut, lähetyskustannuksethan tulevat vielä päälle. Vielä samana iltana noin tunnissa olin vaihtanut uuden keskiölaakerin, pistänyt polkimet paikoilleen, laittanut uuden ketjun ja lopulta takaisin takapyörän. Ja kun se vielä rullasi kauniisti testiajossa, olin äärettömän tyytyväinen itseeni. Vaihteetkin vaihtuivat niin helposti. Etuvaihtajaa pitää vielä tosin vähän säätää. Korjaukseen ja puhdistukseen meni siis kaikkinensa kenties noin neljä tuntia, en yhtään osaa arvioida. Tätä onnistumisen tunnetta ei kyllä mahda saada, jos vie fillarinsa viikoksi korjaamoon.

Jos nyt joku innostui korjaamaan pyöränsä itse, muistuttaisin että tähän lopulta melko yksinkertaiseen tehtävään tarvittiin neljää erikoisavainta tai työkalua. Ne kannattaakin lainata joltain pyörähullulta kaverilta, koska eihän niitä tarvitse kuin kerran kahdeksassa vuodessa suunnilleen.

Loppukevennyksenä Hampuri-tietoutta. Näin kesähelteillä tekee mieli jääpaloja tai jäämurskaa kenties? Altonassa on pankkiautomaatin näköinen vehje kadulla ja sieltä saa kyseistä vilvoiketta. Kerran näimme, kun joku heppu piteli muovipussia automaatin suuaukolla ja toden totta, siihen tipahteli automaatista jääpaloja. On ne saksalaiset kyllä vänkää jengiä!

Vuosi	Matka vuodessa (km)	Yhteensä (km)
2002	310	310
2003	553	863
2004	656	1519
2005	1388	2907
2006	1300	4207 (unohtui merkitä, arvioitu jälkikäteen)
2007	1498	5705
2008	1623	7328

Tänä vuonna tulee taas vähän enemmän kilometrejä mittariin.

Täällä hehkulamppujen alla

Aloitin eilen lukemaan Linnan "Täällä pohjantäden alla" -kirjaa. Onhan se melkoinen järkäle. Saa nähdä pääsenkö tällä kertaa loppuun asti. Huomasin ensimmäisiä sivuja jo lukiessa, että oma kieleni on köyhää ja väritöntä.

EU ja monet maat ympäri maapalloa haluavat kieltää tai ovat jo kieltäneet hehkulamput. Se sattuikin sopivasti, sillä juuri eräs fyysikkoryhmä on keksinyt tavan saada hehkulampusta todella energiatehokkaan. He muuttavat hehkulampun volframilangan pinnan rakennetta laser-pulssilla. Kestääköhän nämä muunnellut yhtä hyvin kuin perinteiset lamput? Olen aina ollut kova energiansäästölamppujen vastustaja, koska ne ovat ongelmajätettä. Vanha kunnon hehkulamppu uudella langalla on mielestäni parempi keksintö kuin valoteholtaan ajan myötä heikkenevät, väriltään omituiset ja elohopeaa sisältävät "energiansäästölamput", joita muuten englanniksi kutsutaan hieman kuvaavammin nimellä compact fluorescent lamp. Onkohan hehkulamppujen kieltoinnostus saanut alkunsa elohopeateollisuuden lobbauksesta?

Elohopean hinta Yhdysvalloissa oli korkeimmillaan 1960-luvulla, jopa 2500 dollaria per pullo. Yksi pullo painaa 34,5 kg. Vuoteen 1998 mennessä hinta oli laskenut noin 140 dollariin per pullo.[lähde] Vuonna 2004 elohopean hinta kuitenkin kohosi nopeasti ja vuonna 2005 saavutti maksimiarvon 850 dollaria.[lähde] Sittemmin hinta on hieman laskenut, mutta tämän hetkistä hintaa ei ole suoraan saatavilla.

Vuonna 2001 elohopeaa meni elohopealamppuihin 10,7 tonnia Yhdysvalloissa. Se vastaa 43 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 elohopean kulutus lampuissa oli vähentynyt 10,1 tonniin,[lähde] mutta elohopean hinta alkoi rajusti kasvaa. Jos käytämme vuoden 2005 huippuhintaa, lamppujen elohopea maksoi tuolloin 250 miljoonaa dollaria. Nämä kaikki laskelmat koskevat pelkästään Yhdysvaltoja. Sittemmin kulutus on huomattavasti noussut, kun hehkulamppujen käytön kieltoa on kaavailtu ja esimerkiksi LCD-näyttöjen taustavaloina käytetään / käytettiin myös yleensä elohopeaa sisältäviä lamppuja.[lähde]

Kannattaako energiansäästölampuista sitten huolestua? Onko muutama tonni elohopeaa paljon vai vähän?

Suurin elohopeasaastuttaja on kullan louhinta kehittymättömissä louhintalaitoksissa kehitysmaissa. Niistä nousee ilmaan noin tuhat tonnia elohopeaa vuosittain. Elohopean hinta onkin siis noussut samaa tahtia kullan hinnan kanssa.[lähde] Pitäisiköhän kullan käyttöä rajoittaa? Sen ekologiset vaikutukset kun näyttävät olevan aika karmaisevat eikä se pelkästään saastuta elohopean takia vaan sen louhinta myös kuluttaa arvokasta luonnonvaraamme, makeaa vettä. Suuri kultaryntäys (1849) kuulostaa jotenkin mystiseltä ja jännittävältä seikkailulta, mutta itse asiassa Kalifornian jokien ja San Fransiscon lahden arvioidaan sisältävän sen johdosta noin 7600 tonnia elohopeaa. Noin kahdeksalla prosentilla amerikkalaisista naisista hedelmällisessä iässä on niin paljon elohopeaa kehossaan, että sen katsotaan aiheuttava neurologisten vaurioiden riskin kehittyvälle vauvalle.[lähde]

Mitäköhän niille käytetyille hehkulampuille pitäisi tehdä. Voisiko niistä erottaa lasin ja metallin erikseen? Eikö niitä voisi kierrättää jotenkin? Entä ruotsalaiset, jotka kielsivät tänään 1.6.2009 elohopean käytön kuluttajatuotteissa? Mitä valaisimia siellä käytetään sitten, kun hehkulamput kielletään EU:ssa? Ehkä ensimmäiset laser-käsitellyt hehkulamput tulevatkin myyntiin länsinaapurissa.

Työnhakijat ja yhden kaupungin haave

Terve terve. Hommahan on nyt se, että kahden tutkijan taloudessa on jatkuva työnhaku päällä. Saan luultavasti vuoden jatkoa sopimukseeni eli pysyn postdoc-tutkijana vielä ensi vuoden elokuuhun asti samassa paikassa. T:n sopimus sen sijaan on loppumassa ja hänelle pitäisi löytää töitä, mieluiten Hampurista.

Tämä ei ole mikään pieni ongelma tutkimusmaailmassa, sillä ainakin fysiikan alalla yleensä kaikki fyysikkonaiset tapaavat ennemmin tai myöhemmin opintojensa aikana fyysikkomiehen, jonka kanssa he menevät naimisiin tai vakiintuvat parisuhteeseen. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta työpaikan löytäminen samasta kaupungista saattaa muodostua ongelmaksi. Tuntemamme ranskalaispariskunta saattaa joutua vaihtamaan maisemaa, koska nainen ei löytänyt Hampurista kivaa työpaikkaa. Eräs saksalaispariskunta sen sijaan pääsi usean vuoden eron jälkeen vihdoin samaan kaupunkiin töihin (ja heidän työhuoneidensa ovet ovat samalla käytävällä vastakkain ja he käyvät yhdessä lounaalla). Tuntemillamme suomalaispariskunnilla on käynyt usein tuuri ja vuoden tai parin viiveellä pariskunta on saatu sijoitettua samaan kaupunkiin töihin.

Me T:n kanssa emme näe toisiamme työpäivän aikana yleensä muutoin kuin sattumalta, koska emme ole samassa työpaikassa, vaikka työpaikkamme ovatkin aika lähekkäin. Ihmiset joskus ihmettelevät, miten pariskunta voi olla samassa työpaikassa töissä. Minulle se ainakin on helppoa. Töissä en ajattele vapaa-aikaa ja kumppanini on minulle silloin puhtaasti työkaveri. Silti en voisi kuvitellakaan tekeväni kaikkea yhdessä kumppanini kanssa (viitaten aiemmin mainitsemaani saksalaispariskuntaan). Emme vain ole sellaisia ihmisiä. Itse ainakin tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja useanlaista sosiaalista ympäristöä elämääni.

Irtauduin vähän alkuperäisestä aiheesta.. Mutta huoli saman kaupungin ongelmasta kytee taustalla. Pitääkö jossain vaiheessa toisen ryhtyä työttömäksi tai vaihtaa alalle, jolta saa töitä mistä tahansa kaupungista?

Parisuhteista tuli mieleeni, että länsimaisen median antama romanttinen normikuva parisuhteesta on aika kieroutunut. Se antaa nuorille paineita olla yltiöromanttisia ja seksikkäitä. Joillekin hekumallisuus on olennainen osa parisuhdetta, mutta elämä voi olla myös pohdiskelevaa, kuplivaa ja iloista, eikä sen tarvitse olla jatkuvaa toisen palvontaa, irstailua tai romanttisia kynttiläillallisia, jotka ennemmin tai myöhemmin käyvät puuduttaviksi.

Hyvä tutkimustapa ja maalaisjärki

Saatuani herätyksen tutkimuksen etiikan pohtimiseen ja hyvään tutkimustapaan yleisemminkin olen tilannut amazon.com:sta ja amazon.de:stä muutaman kirjan luettavaksi. Tällä hetkellä luen sekaisin kolmea kirjaa: E. Bright Wilson, Jr.: An introduction to scientific research (50-luvulla kirjoitettu ilmeisen suosittu kirja, joka hämmästyttää tuomalla esiin niitä samoja asioita, jotka yhä edelleen ovat ongelmia), Adil E. Shamoo ja David B. Resnik: Responsible conduct of research (biotieteiden eettisistä ongelmista, paljon käytännöllisiä eettisiä harjoituskysymyksiä), ja Marcel C. LaFollette: Stealing into print &mdash Fraud, plagiarism and misconduct in scientific publishing (editorin näkökulma tuo esiin melko häpeilemättömiä väärennös- ja kopiointitapauksia). Tänään laitoin tilaukseen myös kirjan On being a scientist.

Tilasin kirjat vasta katsottuani niistä otteita Google booksista. Tämä Googlen palvelu on myös siitä hieno, että siinä on linkkejä kirjojen arvosteluihin, joista oppii yleensä aika paljon itse kirjan kirjoittajasta. Ei kannata esimerkiksi ehkä ostaa tutkimusetiikan kirjaa, jonka kirjoittaja noin muuten on ansioitunut Loch Nessin hirviön tutkijana.

LaFolletten kirjasta olen oppinut jo sen, että tieteelliset väärinkäytökset eivät tosiaankaan ole mikään uusi ongelma. Tämä herättää kysymyksen, miksi tutkijakoululaisille ja ylipäätään fysiikan yliopisto-opiskelijoille ei ole pakollista tieteen etiikan ja hyvän tutkimustavan kurssia. Hyvä tutkimustapa pyritään tällä hetkellä ikään kuin opettamaan harjoitustöiden kylkiäisenä. Mielestäni se ei riitä. Kyse on vähän samasta, kun pyykkiä pesuun laitettaessa joku sanoisi, että kun peset valkoisia pyykkejä, käytä tuota vihreää pyykinpesuainetta ja värillisiä pestessä käytä tuota lilaa ainetta, yhtään tarkemmin erittelemättä miksi. Kun taustat eivät ole tiedossa, myöskään ohjeiden tarkoitus ja sisältö eivät välity. Hetki kun joku kertoo, että valkopyykin pesuaine valkaisee pyykkiä, sääntö onkin paljon helpompi muistaa ja sitä tottelee automaattisesti ja tarpeen mukaan soveltaen.

Samalla tavoin laboratoriotöitä tekevät opiskelijat saavat ohjeet, miten tietty tutkimus tulee tehdä, mutta heille ei selitetä kunnolla ohjeiden taustoja eikä erityisesti sitä miten tutkimusta yleisesti ottaen tulee tehdä. He saattavat suorittaa laboratoriotyöt moitteettomasti virheanalyysit tehden, koska laboratoriotyömonisteessa niin käsketään ja muuten työtä ei hyväksytä, mutta ensimmäisen "oikean" tutkimusongelman edessä he ovat niin keskittyneitä esimerkiksi tietoteknisiin vaikeuksiin, että he eivät tule ajatelleeksi virhearvioita, systemaattisia virheitä, toistomittauksia jne. Jos he ovat niin onnekkaita, että heillä on hyvä ohjaaja, he saavat tietenkin palautetta, jossa virhearvioit vaaditaan ja kaikki on hyvin, mutta kaikki ohjaajat eivät ole hyviä ja peruskursseilla vielä samalla viivalla olleet opiskelijat ovatkin lopputyötä tehdessään yhtäkkiä eriarvoisessa asemassa. Se, mitä he oppivat tai eivät opi omalta ohjaajaltaan he myös opettavat seuraavalle sukupolvelle ja näin erilaisten tutkimustapojen ketju on valmis. Toiset tarkistavat ja tarkistavat tuloksiaan viimeiseen asti tehden erilaisia virhearvioita ja uusintamittauksia, ja toiset julkaisevat heti ensimmäisen mittaustuloksen ilman virhetarkasteluja.

Löyhästi edelliseen liittyen olin viime viikon lopulla Berliinissä kokouksessa, joka oli erikoisalamme ensimmäinen kokoontuminen. Koska olen vastuussa laitteesta, jolla on tehty melko suuri osa alamme tutkimuksesta viimeisen 20 vuoden aikana, huomasin tuntevani melkein kaikki osallistujat jos en näöltä niin ainakin nimeltä. Pidin 30 minuutin puheen kokouksessa neljäntenä puhujana kahden vanhan konkarin ja yhden professorin jälkeen. Olin vähän hermostunut, kun tajusin tilanteen. Viime kerralla muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa, jossa tosin en tuntenut melkein ketään muista osallistujista, menin aivan totaalisen lukkoon ja sain hädin tuskin puhuttua jotain. Tällä kertaa puhe meni ihan hyvin, vaikkeikaan loistavasti.

Minulla on suuri halu auttaa opiskelijoita ja kertoa heille tutkimuksesta. Auttaa heitä löytämään oma tiensä. Kun tajusin, että minut oli laitettu heti noiden kolmen suuren miehen jälkeen puhumaan, ymmärsin, että minun menestykseni on täysin riippuvainen siitä, kuka minua on valmis auttamaan. Konferensin järjestäjä on minulle tuttu monesta yhteydestä ja hän on samanlainen ihminen siinä mielessä, että hän halusi antaa minulle mahdollisuuden näyttää osaamistani tällaisessa paikassa. Hän haluaa, että menestyn. Samalla tavoin — olen näin jälkeen päin varma — myös ohjaajani Helsingin yliopistossa, pisti minut aina mukaan mahdollisimman moneen projektiin, koska hän varmaankin arveli siitä olevan minulle myöhemmin hyötyä. Ja olihan siitä. Eräs toinen professori jutteli aina filosofisia meidän nuorten kanssa ja kannusti meitä vaatimatta mitään vastineeksi. Mieleeni tulee myös eräs ruotsalainen professori, joka lohdutti minua tuon karmaisevan epäonnistuneen puheeni jälkeen ja kertoi yleisiä opetusmenetelmiään, joilla pyrkii vähentämään opiskelijoidensa puhekammoa. (Loppupäivän odotellessamme lentojamme vietimme syöden taateleita Strasbourgissa ja keskustellen sushista. Se oli ehkä yksi omituisimmista päivistäni.) Kaikki nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan ylöspäin nuoria ihmisiä. Heidän tavoitteena ei ole pönkittää omaa paremmuuttaan vaan he kannustavat muita omiin huippusuorituksiinsa. Pienikin positiivinen yksityinen huomio, jonka kokenut tutkija antaa opiskelijalle, voi olla kullan arvoinen ja pysyä muistoissa iäti. Se kannustaa ja luo uskoa omiin kykyihin.

Äh. Minulle tuli pala kurkkuun, kun mietin, miten ystävällisiä kaikki ihmiset ovat. Isi, äiti, T:n vanhemmat, ystävät, sukulaiset, työtoverit, satunnaiset tuttavuudet. Enkä koskaan ehdi olemaan heille yhtä avulias, vaikka vannon, että ajattelen heitä lämmöllä usein ja mietin, miten voisin heitä ilahduttaa. Useammin kuin arvaattekaan! Harmittaa, kun aika ja resurssit ovat niin rajalliset ja maailma on niin iso.

Keväinen Pariisi ja turistimassat

Nähdä Pariisi ja olla osa turistiongelmaa. Viehättävä Pariisi kahmaisi meidät keväiseen syleilyynsä ensimmäinen toukokuuta. Miljoona kommunistia osoitti mieltään vapunpäivän paraatissa ja turistit velloivat uneliaina massoina katukahviloiden terasseilla. Tepastelimme ensi töiksemme ranskalaisen tuttavan isän suosittelemaan ankkaravintolaan "Domaine Lintillac". Ruoka oli ihan hyvää, ja kävimme heittämässä reput booking.comn kautta "Grand Hotel de Paris" -hotellista varaamaamme pintaremonttia kaipaavaan huoneeseen.

Pariisi oli aivan tupaten täynnä turisteja. Joka toisella vastaan tulevalla pariskunnalla oli Pariisin opaskirja kourassa. Suuntasimme askeleemme kohti lasista kupolia, joka osoittautui Grand Palais'ksi. Taidenäyttely sisällä on tyypillistä modernia taidetta ja vietimme näyttelyssä koko illan. Vasta toiseksi viimeisenä näkemäni taideteos herätti ajatuksia. Taitelija oli maalannut sinisen seinän ja siihen tähtiä. Edessä pöyri karttapallo huimaa vauhtia. Se näytti siniseltä. Seinällä olevat tähdet taitelija onkin ottanut eri maiden lipuista jättäen lipuista jäljelle vain tähdet. Jäämme pohtimaan näkemäämme Grand Palais'n toiselle kerrostasolle, josta näkee alas näyttelyyn. Ajatukset vaeltavat hitaasti. Kevätaurinko lämmittää lasista palatsia. Tunnelma on rauhaisa. Illalla heitämme kitaan nuudelit kaupunginosassa, jossa on pelkästään aasialaisia ravintoloita.

Seuraavana päivänä söimme samassa aasialaiskorttelissa eksoottisempaa korealaisruokaa, jossa asiakas paistaa itse lihasuikaleensa.


Lauantai meni jossain määrin harakoille, kun haahuilimme koomaa muistutavassa tilassa turistimassojen vietävänä kuuluisissa tavarataloissa, jotka olivat niin tyyriitä paikkoja, ettemme niistä voineet mitään edes ostaa. Kevään hittituote oli selvästi nahkatakki, joka näkyi olevan melkein joka kymmenennellä vastaan tulevalla naisella tai miehellä. Itsekin etsiskelin takkia, sillä hampurilaisessa merikelposessa tuulipuvussani tunsin oloni orvoksi kaiken designvaatetuksen keskellä. T kehui, että nahkatakki sopi minulle yhtä hyvin kuin makkaran kuori, joten luovuin takkihaaveista ja tyydyin tyylittömään osaani. Illalla kävimme ihastelemassa näkymiä Sacre Coeurin kukkulalta ja muiden uneliaiden nähtävyyksiin kyllästyneiden turistien tavoin hurrasimme hurjia temppuja tehneen katutaiteilijan esitykselle.


Sunnuntain vietimme Louvressa, jonka valehtelematta 200 metriä pitkä sisäänpääsyjono taittui alle 20:ssa minuutissa. Taidelaitos olikin kyseisenä sunnuntaina ilmainen (yleensä sisäänpääsy 9 euroa) ja lumouduin 1700-luvun lopun taiteesta. Taiteilija viettää useita vuosia maalaten hämmästyttävän tarkkaa ja valokuvaa sielukkaampaa kuvaa ihmisestä. Tajusin, että loistava taitelija voi kuvata myös henkilön mielenlaadun teoksessaan tavalla, johon valokuvalla ei pysty. Tatelija on vapaa näkemään muutakin kuin sen mitä on. Louvressa näki kävijöitä, jotka matelivat pitkin käytäviä kivistäviä jalkojaan laahaten ja pakollista turistin Pariisin kohdetta kiroten, mutta näki myös niitä, jotka nauttivat taisteesta ja niitä, jotka ottivat Louvren läpikäymisen jonkinlaisena valokuvien räpsimiskilpailuna. Berliinissä museovirkailija kävi minulle kahdesti huomauttamassa, että pidän laukkuani väärässä asennossa ja se saattaa kolhia arvokkaita teoksia. Ranskalaiset museovirkailijat eivät välittäneet pätkääkään, jos joku käytti salamaa, vaikka se olikin "jyrkästi kielletty" museon ohjeissa.

Näistä ajatuksista vaivautuneina yritimme etsiä pohjoisafrikkalaiseen ravintoon keskittynyttä ravintolaa ja lopuksi päätimme kysyä sitä hotellivirkailijaltamme, joka sattumoisin olikin noin 50 metrin päässä hotellilta sijainneen kuskusravintolan pitäjän paras ystävä. Valitettavasti ravintola oli kuitenkin kiinni sunnuntai-iltana ja maanantaina lähdimme kotiin niin aikaisin, että ravintolanpitäjä oli vielä kovasti valmistelutouhuissa, kun kuikuilimme hänen kauniiseen ravintolaansa. Ujoina suomalaisina emme vaatineet parasta pöytään ennen lounasaikaa vaan kiltisti etsimme toisen ravintolan.

Opimme matkasta sen, ettei Pariisiin kannata lähteä ilman opaskirjaa. Ei niillä kaikilla turisteilla turhaan sellaista kädessä ollut.

Berliini, Hampuri, Berliini, Hampuri, Pariisi, Hampuri, Berliini

Matkustelu on päässyt ryöstäytymään vähän käsistä. Muutenkin tuntuu menevän melko lujaa. Viime viikon lauantaina lähdimme päiväksi Berliiniin ranskalaisen parin autokyydillä. Melko lähellä Berliiniä kuin korkeampien voimien armosta emme joutuneetkaan autokolariin, vaikka siltä jo näytti. Takaisin tulimme etukäteissuunnitelman mukaisesti junalla. Kävimme matkan aikana Museosaarella katsomassa Pergamon-museoa, joka itselleni oli hienoinen pettymys, ehkä oman väsymystilani vuoksi. Museoon oli raahattu ihmiskunnan sivistyksen alkuaikojen kehdon Mesopotamiasta jos jonkinlaista palatsia ja kreikkalaisiltakin oli jotain temppelin palasia ja jumalan kuvia sinne kahmittu. Ei niistä mitään osattu kertoa. "Arvellaan, että tämä on se ja se jumala, katsokaa tuota käden tynkää, se on koholla, joten hän on pidellyt jotain kädessään." Selvä joo.

Hauskempaa oli käydä Altes Museumissa edellisen vieressä, sillä siellä esiteltiin erilaisia konservointitekniikoita ja röntgenvalaisukuvia. Käsite "radioaktiivinen säteily" oli taas esillä. Niin niin, aine on radioaktiivista ja se säteilee, mutta säteily ei ole radioaktiivista, ainakaan röntgensäteily. Mutta onkos neutronisäteily radioaktiivista, koska neutronit hajoavat protoneiksi ja elektroneiksi, toisin sanoen, ne ovat radioaktiivisia? Tällaisia tuli pohdittua jonkun iänikuisen mustan suorakulmion edessä, josta neutroniaktivoinnilla ei omasta mielestäni ollut saatu yhtään sen parempaa kuvaa alkuperäisestä maalauksesta kuin mitä ihan näin optisesti katselemalla. Olihan siellä sentään Nefertitin rintakuva esillä.

Altes Museumin vieressä on iso monttu ja Neues Museum. Toissapäivänä eli perjantaina luin Ilta-Sanomista, että Neues Museumin vierestä on löydetty toisen maailman sodan aikainen pommi. Noin 300 km kokoinen alue on evakuoitu ennen purkamista, kirjoittivat he edelleen. Helsingin Sanomissa alue on sentään vain 300 metriä. Lähetin Ilta-Sanomiin korjausehdotuksen ja voilà uutinen onkin jo korjattu.

Torstaina, ennen tuota perjantaista uutista pommista, olin kuin olinkin myös Berliinissä. Tällä kertaa heräsin kello viideltä aamulla ehtiäkseni Berliiniin klo 6:51 lähtevään junaan. Junassa tapasin seitsemän muuta nuorta tutkijaa, joiden kanssa meillä oli suuri edustustehtävä eli lounastapaaminen meidän tutkimuslaitoksemme rahoituksesta päättävien tahojen kanssa. Kyseessä on hyvin pitkä evaluaatioprosessi, jossa punnitaan tutkimuksen tasoa kaikissa instituuteissa, jotka kuuluvat tutkimusyhteisöömme. Useat ihmiset työpaikaltamme olivat jo matkustaneet Berliiniin siinä toivossa, että saavat pitää neljän minuutin puheen, jos heidän puheensa valitaan useiden muiden joukosta. Koko evaluaatioprosessin päätteeksi paneeli, joka koostuu aikamme suurista päättäjistä, päättää paljonko rahaa meidän tutkimussuunnallemme insituutissamme annetaan.

Kymmeneltä aamulla olimme siis Berliinissä, klo 12 kuuntelimme lyhyen esitelmän Helmholtz-Gemeinschaftsta, jonka työntekijöitä olemme, ja klo yhdeltä lounastimme isojen pomojen kanssa. He kysyivät tiukkoja kysymyksiä, mutta meitä oli valmennettu etukäteen vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, jottei heille jää mielikuva, että sanomme instituutistamme vain positiivisia asioita heidän mielikseen. Yhdeltä lounas oli ohi ja viideltä olin jo matkalla takaisin Hampuriin suurmiehistä ja -naisista inspiroituneena täysin vailla tietoa mistään pommista.

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus matkustaa Pariisiin lomailemaan. Sitten äiti tulee kavereidensa kanssa Hampuriin ja sen jälkeen keskellä toukokuuta matkaan taas pariksi päiväksi Berliiniin pieneen tieteelliseen kokoukseen.

Henkilökohtaisia huomioita viime viikoilta olen tehnyt itsestäni ja kanssaihmisistäni seuraavia: Minun lopetettava sanomasta "joo joo joo joo joo joo joo", kun haluan, että joku lopettaisi jo höpinänsä mielestäni täysin turhasta. Se on epäkohteliasta. Tosin joskus tarpeellista, jotta henkilö lopettaa. Tosin se ei aina auta.. Minun on siedettävä sitä, että jotkut ihmiset vain puhuvat ja puhuvat, vaikka minua ei voisi vähempää kiinnostaa, koska haluan tehdä töitä enkä kuunnella jotain tarinaa heidän kokemuksistaan. En myöskään halua itse havahtua olevani tällainen loputtomiin turhasta jauhava ihminen. Kuten serkkuni sanoi ollessaan noin yhdeksänvuotias: "Sinä puhut liian paljon." Itse yritän vähentää, mutta voi kun niillä muillakin höpöttävillä ihmisillä olisi noin viisas serkku.

Bugisen softan kirous

Olen viime päivät testaillut uusia laitteita ja niiden kontrollijärjestelmiä. Tietotekniikkakaverit ovat niin kiireisiä, etteivät ole vielä kerinneet korjata ja parantaa ohjelmia riittävälle tasolle. Käyttämäni softat ovat niin bugisia ja epäkäytännöllisiä, että harkitsen perl-ohjelmointikielen opettelua.

Edellisellä viikolla olin tosiaan Dresdenissä, joka muuten on tavattoman kaunis ja ihana kaupunki. Konferenssi oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva. Heräsin hotellihuoneessa perjantaiaamuna ja yhtäkkiä halusin pitää yliopisto-opiskelijoille seminaarin tutkimusetiikasta ja hyvästä tutkimustavasta. Olin vallan innostunut ja koko viime viikon olen miettinyt luentoa vapaa-ajallani, joka tosin on käynyt melko vähiin.

Syy kyseiseen innostukseen löytyy niistä henkilöistä ja tutkimuksista, jotka olen lyhyellä tutkijan urallani tavannut. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tutkimusta tehdään liian urautuneesti erilaisia selittäviä vaihtoehtoja liiemmin tutkimatta. Me tutkimme aineen rakennetta epäsuorin menetelmin ja kun käyttää epäsuoraa menetelmää, täytyy vähän arvailla. Pitää tietää jotain materiaalista ennen kuin voi kokeilla selittäisikö jokin tietty malli havaitun mittaustuloksen. Mittauksiin voisi siis periaatteessa sovittaa melkein minkä tahansa rakennemallin ja saada ulos lukuja, jotka joko kertovat jotain rakenteesta tai ovat täyttä puppua. Tätä minä kutsun huonoksi tutkimukseksi. Valitettavan usein yleensä ihmiset tekevät juuri tätä joko tarkoituksellisesti, koska ovat laiskoja, tai vahingossa. Monesti taas tutkijoilla ei tunnu olevan käsitystä mitä malleja tai ohjelmia voi käyttää minkälaiseen dataan. Jotkut taas selittelevät, että sovitus näyttää huonolta, koska ohjelma ei anna parempaa. Perjantaiaamuna tajusin siis, että totta tosiaan, eihän opiskelijoille ole minkäänlaista luentoa tai seminaaria ikinä hyvästä tutkimustavasta. Miten he voisivatkaan tietää miten hyvää tutkimusta tehdään. Nykyisten professorien tapoihin ei voi enää vaikuttaa, mutta nuoria mieliä voi yrittää muokata.

Innostuin sitten filosfioimaan ja kyseenalaistamaan kollegani toimintatapoja ja sain häneltä jälkikäteen henkilökohtaisen puhuttelun, jonka aikana onnistuin nostamaan esiin käsitteen "scientific misconduct". En pysty kääntämään kyseistä termiä suomeksi, mutta se tarkoittaa, että tieteilijä toimii vastoin yleisiä tutkimusperiaatteita, esimerkiksi jättämällä tekemättä tärkeitä kokeita, koska hän kuvittelee tietävänsä etukäteen niiden tuloksen. Tarkoitetuksenani oli sanoa kollegalleni, että hänen asenteensa antaa sellaisen vaikutelman, että hän on luisumassa kyseiseen tilaan, mutta hän ymmärrettävästi loukkaantui jo kuullessaan kyseisen termin. En tarkoita, että tietäisin tekeekö hän hyvää vai huonoa tutkimusta, vaan kritisoin vain hänen myyvää asennettaan. Hänen mielestään omaa tiedettä pitää myydä ja tulokset pitää esittää tosina vailla minkäänlaista epävarmuutta. En voisi enempää olla eri mieltä. Itse koen, että jokaisen tuloksen kohdalla olisi syytä antaa virherajat ja painottaa sitä tosiasiaa, että näin asia on tulkittu, mutta se ei sulje pois muita vaihtoehtoja.

Nyt olen epävarma meidän välisestä ymmärryksestä ja omasta tulevaisuudestani tällä tieteen alalla. Tai oikeastaan olen huolissani työpaikan hengestä ja harmissani siitä, että aiheutin työtoverilleni stressiä. Aloin pohtia miltä itsestäni tuntuisi tai miten itse reagoisin, jos joku tulisi minulle esittämään, että minun tapani tehdä tiedettä tai markkinoida sitä on aivan väärä. Ehkä tällaista mielipidettä ei pitäisi ottaa esille? Mutta toisaalta, jos oma kollega ei kerro rehellisesti mielipidettään tutkijalle, niin kuka sen sitten tekisi? Onko parempi, jos puhumme vain hänen selkänsä takana?

Työpaikkani propagandafilmi valmistui ja totta tosiaan päädyin filmille. Se on saatavissa verkosta ja halukkaille voin antaa linkin.

C-vitamiinia naamaan ja menoksi

Tällä viikolla saimme vieraaksi Suomesta puolikuntoisen lapsiperheen. Melko kovaa hommaa se puolitoista vuotiaan lapsen hoivaaminen näyttää olevan, kun sitä muutaman päivän vierestä seurasimme. Vaikka koko päivä täyttyy pienistä iloisista hetkistä, kokonaisuudessaan se rytmittyy täysin pienen lapsen ruoka- ja unirytmin mukaan. Pieni flunssanpoikanenkin iski tässä loppumetreillä, mutta tänään on lähdettävä Dresdeniin kokousmatkalle koko viikoksi.

Olen viime viikkoina miettinyt, miten pää kestää seuraavat viikot. Työt tuntuvat kasautuvan — eipäs vaan ne tosiaan kasautuvat eivätkä vain tunnu kasautuvan. En ehdi tehdä kaikkea, mitä minulta pyydetään, vaikka teen jo kaikkeni. Annan sataprosenttisen työpanokseni, mutta se ei riitä. Ärsyttävä tilanne. Ajattelin ottaa rennosti. Teen sen, minkä ehdin. Muut odottakoot.

Sopiiko verenluovutus pienille naisille?

Viikko sitten tunsin olevani niin sanotusti elämäni kunnossa. Tänään verenluovutussairaanhoitaja tarjosi konkreettisia todisteita, joiden mukaan hemoglobiinini on huimat 14,6 (jotain yksikköä). Se on reilusti yli naisten keskiarvon 13,6. Hyvä niin, sillä muutama vuosi sitten se oli niin alhaalla, että minulle määrättiin ylimääräistä rautaa syötäväksi.

Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.

Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.

Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.

Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.

Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.

Carpe diem — tartu päivään

Eräs kollega ei saanut pidennystä työsuhteeseensa ja lopettaa pian työnsä meillä. Hän tekee työnsä ilmeisesti ihan hyvin, mutta on henkisesti aivan lopussa. Kuulemma laskee päiviä.

Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.

Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.

Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.

Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."

Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"

En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.

Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.

Pieni jätelasku

Suomen pinta-ala on 338 419 neliökilometriä (338 419 000 000 m²). Vuonna 2006 Suomessa syntyi jätettä 69,2 miljoonaa tonnia, joista 40 prosenttia hyödynnettiin materiaalina tai energiana. Siispä jossain päin Suomea täytyy lojua 0,6 kertaa 69,2 miljoonaa tonnia = 4,1520*10¹⁰ kilogrammaa jätettä vuodelta 2006.^[1]

Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.

Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm³. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.

Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.

Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?

[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008

Verta ja Wiitä

Viime viikkoina on taas tapahtunut niin paljon, etten ole ehtinyt miettimään maailman pelastamista enkä blogin päivitystä. Ensin ranskikset pitivät Wii-illan työpaikan seminaarihuoneessa, jossa pääsimme käyttämään projektoria. He paistoivat illan aikana kannettavalla lettupannulla kaikille lettuja. Se oli hauskaa. Sitten he lähtivät kolmeksi viikoksi Afrikkaan ja antoivat siksi aikaa Wiin meille lainaan. Ilman ranskiksia menimme viime maanantaina pelaamaan curlingin tapaista, mutta ilman harjoja ja muovisilla "kivillä" pelattavaa, Eisstockschießen-peliä. Maksoi melko paljon per nenä, 12,5 euroa kaksi tuntia. Lisäksi sana Eisstockschießen on mahdoton lausua, kokeile vaikka.

Arkipäivinä olen tässä kuussa tehnyt keskimäärin noin 11-12-tuntisia päiviä, koska meillä on ollut ongelmia ilmaisimen kanssa ja muutenkin melko tärkeitä mittauksia. Viikonloput olen kuitenkin pyhittänyt lepäilylle, sillä muuten tulee kupla otsaan. Nyt tänään alkoi sitten viikon mittainen oma mittausaika omalla laitteella. Näytteet eivät ehtineet vielä tänne perille Norjasta, mutta mitäs pienistä, mittailen vanhoja näytteitä. Samaan aikaan pitäisi kehittää analyysisofta uuden ilmaisimen tuottamille datoille, käydä kokouksissa, jotka määrittävät koko mittauslaitteen tulevaisuuden, analysoida käyttäjien datat, ja kirjoittaa puhe. Sen lisäksi koko instituutti arvioidaan tässä parin viikon aikana ja sitä varten pitää tehdä kaikenlaisia valmisteluita kuten postereita, jotta saamme rahaa myös ensi kaudelle. Kuukauden päästä minun pitäisi pitää puhe Saksan fyysikkoseuran konferenssissa Dresdenissä. Sinne tulee noin 5000 osallistujaa, mutta puhettani kuuntelee kenties vain 20 ihmistä. Yrittäessäni väsätä puhetta tässä kaiken muun ohessa kasaan havaitsin, että olen tehnyt virheen softassa, joka prosessoi dataa käyttäjille, ja havaitsin virheen artikkelissani, joka on julkaistu, sekä toisenkin typerän jutun samassa artikkelissa.

Nyt pohdin olenko terveellisen ruokavalion ansioista nykyään yksinkertaisesti vain älykkäämpi kuin ennen ja siksi huomaan kyseiset virheet vai olinko silloin vain paljon tyhmempi. Mutta eniten minua ihmetyttää se, etteivät ihmiset yleensä kerro kuinka he ovat olleet väärässä, vaikka väärässä oleminen on ihmimillistä, joskin joidenkin reaktioista päätellen ei kuitenkaan hyväksyttyä. Siitä huolimatta, suuri osa julkaistuista tutkimuksista lääketieteessä on väärässä johtuen tilastotieteellisistä ongelmista. T sai minut aloittamaan "The Black Swan"-nimisen kirjan lukemisen ja se käsittelee 40 ensimmäisen sivun perusteella tilastotiedettä ja ennustamista. Sen mukaan kukaan ei voi ennustaa miten talous tai pörssikurssit etenevät, koska talouden ilmiöt eivät noudata normaalia gaussin kellokäyrää. Asiaa voi verrata esimerkiksi ihmisten pituuteen tai painoon. Voidaan melko varmasti sanoa, ettei maapallolta löydy ketään yli neljä metriä pitkää tai 400 kg painavaa. Tällainen henkilö olisi siis noin 2,5 kertaa normaalia henkilöä pidempi ja noin neljä kertaa painavampi. Sen sijaan on olemassa superrikkaita, joiden omaisuus on yli miljoona kertaa suurempi kuin keskimääräisen henkilön. Tällaisissa asioissa keskiarvoisuuksiin perustuva tilastotieteellinen ennustus on voimaton eikä se voi ennustaa talouden romahtamista, joka on samankaltainen ääri-ilmiö.

Samaan tyyliin kokonainen hyvä tutkimus voi mennä täysin pieleen, jos juuri siinä tärkeässä mittaustuloksessa on virhe, joka ei ole kovin suuri, mutta kuitenkin kyllin suuri muuttaakseen johtopäätökset päinvastaisiksi. Siksi toistomittaukset ovat kaiken tutkimuksen a ja o. Ne tulisi tehdä mahdollisesti kaiken lisäksi eri laitteella ja eri näytteellä. Mahdollisesti myös eri analyysiohjelmalla, sillä pieni systemaattinen virhe analyysiohjelmassa tietenkin tuhoaa kaikki muut hyvät tarkoitukset. Hyvin harvoin ihmiset vaivautuvat tällaiseen, sillä tuloksethan pitää julkaista nyt heti, jotta saadaan rahaa seuraavaan tutkimuskauteen. Ironista kyllä Hampurin filmifestivaalien 3-minuutin lyhytelokuvan teema olisi "Human Error" ja minulla ei ole edes aikaa elokuvan tekoon!

Joka tapauksessa aion yrittää normalisoida tilanteen ja käydä parin viikon päästä verenluovutuksessa, jotta palaudun normaalille suoritustasolleni enkä saa turhaa ahdistusta löytämistäni vanhoista virheistä. Jänskättää jo vähän.

Työkaluja tiedonhimoisille

Kävi sillä tavalla, että lauantaiaamupäivästä, kai, T ehdotti minulle mielenkiintoisen Miro-video-ohjelman lataamista ja kokeilua. Latasin ohjelman ja luin ensitöikseni, että he kaipaavat käännösapua. Niinpä rekisteröin itseni Launchpadiin, joka on jonkinlainen foorumi erilaisten avoimen lähdekoodin ohjelmien kehittämiseen. Sen jälkeisestä ajasta ja lauantaista en muista paljonkaan, koska innostuin kääntämään ties mitä ohjelmia. Lopulta palasin katsomaan myös miltä se itse Miro näyttää. Se olikin hyödyllinen ohjelma ja Mac OS X:ssä ainakin loistavasti toimiva. Muun muassa Monty Python -sketsejä ja TED-puheita pystyi sieltä lataamaan. Latauksen voi asettaa tapahtumaan automaattisesti siten, että kanavalle tulevat uudet videot ladataan automaattisesti koneelle koneen ollessa käynnissä ja videot voi katsoa myös silloin, kun kone ei ole kytkettynä internettiin.

Käännettyäni Miroa koko illan löysin nukkumaanmenoajan jälkeen Launchpadistä molekyylien rakentamiseen ja visualisointiin tarkoitetun ohjelman nimeltä Avogadro, joka on aivan mahtava, joskin kaatui aika helposti. Käännettyäni sunnuntaiaamuna ja brunssin jälkeen iltapäivästä iltaan asti noin 600 erilaista kohtaa kyseisestä ohjelmasta suomeksi aloin kuitenkin olla aika valmista kamaa.

Avogadro-projektia vetää yhdysvaltalainen professori, jolla sattuu olemaan toinenkin mielenkiintoinen projekti, nimeltä kalzium. Se on kaikille tarkoitettu sovellus, jolla näkee kätevästi ja hauskassa muodossa kaikkea mielenkiintoista alkuaineista. Muun muassa sulamispisteet ja milloin kukin alkuaine on löydetty.

Nyt kaikki huuliaan lipovat kemistinalut varmaan jo pomppivat tuoleillaan valmiina lataamaan itselleen kyseiset kemistiohjelmat. Mutta ähäkutti, ne saakin vain Linuxille!

Feuerzangenbowle

Saksalaiset juovat talvisaikaan kaikenlaisia makeita juomia, joista aiemmin tunsin vain Glühweinin. Viime lauantaina päästiin maistelemaan myös hieman erikoisempaa drinkkiä, Feuerzangenbowlea. Itse asiassa se maistuu melko samalta kuin Glühwein, paitsi makeammalta, sikäli kun se nyt on mahdollista.

Lauantaiaamuna pyöräilin Altonaan ostamaan Bahncard 25:n, jolla saa 25 % alennusta junalipuista Saksassa. Se on kuulemma parempi kuin Bahncard 50, jolla ei saa alennusta jo alennetuista hinnoista. Ennen illan juhlia kävin auttamassa työkaveripariskuntaa muutossa muutaman muun työkaverin kanssa Schenefeldissä, jonne luonnollisesti pyöräilin. Samana päivänä posti toi myös ostamani kameran merkkiä Canon XM2, joten otin kameran mukaan illanviettoon, jonne pyöräilimme vasta joskus kymmenen aikaan illalla T:n kanssa. Pyöräilin siis päivän aikana noin 30 kilometriä, kannoin useita huonekaluja ja harjoittelin videokameran käyttöä. Sen jälkeen olin totaalisen poikki, mutta seuraavana päivänä lähdimme silti vielä Blankeneseen kävelylle. Sielläkin tuli vähän filmattua, mutta sen pätkän editointia en ole vielä aloittanut.

Tässä muutaman illan väkertämisen jälkeen aikaan saatu tekele, johon T ei tosin ole vieläkään tyytyväinen. Final Cut Express 4 on paljon vaikeampi käyttää kuin iMovie, mutta toisaalta se ei vielä tähän mennessä ole kaatunut kertaakaan ja jos viitsii opiskella kirjasta muutaman jutun, sillä pääseekin jo aika pitkälle. Aloittelijan virheitä tein monia, mutta ensi kerralla tajuan jo, että ei kannata synkronoida ensin loppupään otoksia musiikin kanssa vaan aloittaa ensimmäisestä ja edetä viimeiseen päin, koska jos alussa muuttaa jotain, koko loppufilmi menee epäsynkkaan. No joskushan se on tämmönenkin opittava.


Homma ei ole ihan vaaratonta niin kuin kuvasta saattaa ehkä päätellä. Meille ei kuitenkaan käynyt niin kuin eräille onnettomille.

Maanantai oli jatkoa filmauksen parissa, kun iltapäivästä köröttelimme töistä maineikkaaseen ja kalliiseen ravintola Tafelhauseen Elben rannalle. Siellä meitä odotti tuttu kuvausryhmä, joka oli "lavastanut" paikasta tavallisen kapakan, jossa me tietelijät näyttelimme viettävämme iltaa raskaan työpäivän jälkeen parin oluen parissa. Näyttelijänlahjani ovat todellakin kehnot, joten saa nähdä mitä kyseisestä tunnelmaelokuvasta mahtaa tulla. Sen sijaan kuvausten päätyttyä pääsin juttusille porukan kameramiehen kanssa ja hän kehui Canonin XM2:sta ja sanoi sen olevan sama malli kuin hänellä on kotona, joskin ehkä vähän parempi. Se pelasti tietenkin päiväni, sillä lauantain otokseni Feuerzangenbowlesta olivat jotenkin rakeisia ja omituisen värisiä, mutta vika taisikin vain olla kuvaajassa.

En tiedä ehdinkö tällä viikolla kirjoittaa jotain uusituvasta energiasta. Kaikki energia menee nyt tähän videoeditoinnin opetteluun ja työpaikallakin alkaa taas tositoimet perjantaina.