Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Freitag, 27. November 2009
Stressi ja itsetutkiskelun kauneus
Masennus on sairaus, jota ei terve ihminen voi ymmärtää. "No, mikset jo tee. Mitä vielä vetkuttelet?" On olemassa muitakin tiloja, joita ei aina ymmärrä. Stressi on yksi niistä. Stressaantunut ihminen ei toimi täydellisesti. Hän alkaa unohdella asioita eikä saa aikaan mitään, koska on niin stressaantunut, ettei pysty keskittymään. Siitä stressi lisääntyy. Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet burnoutin eivätkä enää kykene hallitsemaan minkäänlaista stressiä.
Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.
Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.
Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.
Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.
Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!
Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.
Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.
Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.
Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.
Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!
Mittwoch, 18. November 2009
Työ, aina vain työ
Olen yllättynyt, että jotkut ihmiset vielä tai jopa edelleen tai yhäkin lukevat tätä blogia, vaikka päivitystahti senkun hiipuu.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Sonntag, 15. November 2009
Kahden kappaleen ongelma
Kävimme tänään T:n kanssa kivalla brunssilla Cafe Straussin ulkoterassilla, jonka puoliomatoimisesti avasimme talviteloilta muutaman ranskalaisen ystävän kanssa. Viime päivät ovat olleet Hampurissa mukavan leppeitä eikä nytkään tarvinnut palella, kun laittoi vähän peittoa päälle. Ranskalais-, suomalais-, sebialaissaksalainen seurueemme sai ystävällistä palvelua täpötäyden kahvilan tarjoilijattarelta. Brunssilla käyminen on Hampurissa niin suosittua, että parhaisimpiin paikkoihin, kuten Strauss täytyy etukäteen varata pöytä. Muistaakseni erityisen suosittuun Knuthiin ei voi edes varata pöytää vaan pöytää pitää mennä jonottamaan aikaisin aamulla. Emme siis ruokailleet ulkona täysin omaehtoisesti vaan ikään kuin olosuhteiden pakoittamana. Useat saksalaisseurueet kävivät meidän jälkeemme vielä kyselemässä vapaita paikkoja ja ulos tullessaan yrmistelivät meidän iloisia kylmää sietäviä ranskalaisia.
Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.
Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.
Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.
Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.
Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.
Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.
Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.
Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.
Abonnieren
Posts (Atom)