There's no such thing as free lunch

Ihmiset monesti odottavat muiden elävän eri tavalla kuin mitä he itse elävät. Esimerkiksi ihminen, joka heiluttaa suklaapatukka-automaattia saadakseen ilmaisen suklaapatukan, ei arvele kaikkien muiden tekevän niin vaan tuumii olevansa erikoislaatuisen ovela saadessaan ilmaisen suklaapatukan, kun muut hölmöt maksavat siitä.

Jos kyse olisi vain joistain yksittäistapauksesta, voisin jotenkin ymmärtää tällaisen käytöksen, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella lähes kaikki melko normaaleilta vaikuttavat ihmiset pitävät automaattien heiluttelua jos ei suorastaan sallittuna niin ainakin hyvänä ideana.

En usko, että monikaan suklaa-automaattia heilutteleva ihminen kävelisi kaupasta suklaapatukka takkiin kätkettynä. Jostain syystä automaatista varastaminen katsotaan sallitummaksi kuin suoraan kaupan hyllystä varastaminen, vaikka itse asiassa kyse on täsmälleen (kyllä, aivan niin, täsmälleen) samasta asiasta. Ensinnäkin, se on laitonta, ja toisekseen, muut maksavat viulut ja korjauskustannukset, kun automaatteja joudutaan korjaamaan.

Kummallisin havaitsemani ilmiö automaattien osalta on se, että ihmiset neuvovat minulle, että maksamisen sijaan minun kannattaisi vain heiluttaa automaattia. Mykistyin, kun näin kollegan tositoimissa heiluttamassa automaattia ja pettyneenä lopettavan, kun mitään ei pudonnut. Satakiloinen automaatti vaappui kuin heinänkorsi tuulessa. Eräs muutoin normaali ja mukava kollega kehuskeli yksi päivä opettaneensa automaatin heiluttamisen toiselle kollegalle. Aina tunnollinen ja rehellinen ihminen opettaa filosofian tohtoreita varastamaan suklaapatukoita? Ihmettelen vain.

Sankaripoliisi

Jokin aika sitten eräs NYPD:n poliisi sai tarpeekseen pidätyskiintiöistä, nauhoitti kaikki palaverit työpaikallaan, ja otti asian esille korkeammilla tahoilla. Pidätyskiintiö tarkoittaa sitä, että poliisien esimies sanelee montako pidätystä viikossa tulee tehdä mistäkin aiheesta. Koska rikokset eivät tietenkään tapahdu aina poliisin nenän alla, pidätyskiintiöt johtavat laittomiin pidätyksiin, joissa viattomat ihmiset pidätetään jollain verukkeella, jotta kiintiö saadaan täyteen. Tällä tavoin rikostilastot saadaan pidettyä mieleisinä. Käytännössä kyse on siis korruptiosta, mädästä poliisilaitoksesta, joka pakottaa poliisit rikkomaan lakia.

Suomessa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa poliisi edustaa tavalliselle siviilille ystävää, jonka puoleen voi kääntyä hädän hetkellä. Yhdysvalloissa poliisi on pelätty. Poliisille ei voi vitsailla ja he ovat koko ajan valmiudessa epäilemään ketä tahansa siviiliä potentiaaliseksi terroristiksi. Toisaalta, poliisilla onkin syytä pelätä kaikki vastaantulijoita, saattaahan kenellä tahansa olla ase.

Adrian Schoolcraft oli tuo poliisi, joka päätti ryhtyä taistelemaan poliisilaitoksen korruptiota vastaan. Kun asia tuli esille, hänen ylimmät esimiehensä lähettivät hänet mielisairaalaan tahratakseen hänen maineensa. Se ei kuitenkaan onnistunut, kiitos Schoolcraftin nauhottamien nauhojen, jotka todistivat hänen olevan täysin selväjärkinen. Schoolcraft onkin äärimmäisen rehellinen ja rohkea mies, jolla on myös miellyttävä ja rauhallinen ääni.

Rehellisyys onkin mielenkiintoinen juttu. Rehellisyydestä on tehty jopa wikiopas "Kuinka olla rehellinen". Rehellisyys vaatii ihmiseltä paljon selkärankaa ja erittäin hyvää itsetuntoa. Ihminen ei voi olla rehellinen, jos hän pelkää näyttää olleensa väärässä tai tehneensä jotain väärin. Rehellinen ihminen ei välitä siitä saako joku hänestä huonon kuvan, kun hän tunnustaa tehneensä virheen. Tai kuten tässä tapauksessa, rehellinen ihminen ei pelkää olla eri mieltä ja asettua muita vastaan paljastamalla mädän järjestelmän.

Joku saattaa kysyä, miksei kukaan aiemmin paljastanut kyseistä korruptiota tai miksei Schoolcraft tullut aiemmin esille asian kanssa, olihan hän jo hyvän aikaa toiminut poliisina. Ihmisillä menee aina jonkin aikaa, että he pystyvät muodostamaan kuvan uudesta tilanteesta. Se voi viedä vuoden, kolme vuotta tai ehkä pidemmänkin aikaa. On vaikea erottaa mitkä kielteiset asiat esimerkiksi työpaikassa johtuvat jonkun tietyn henkilön persoonallisuudesta ja mitkä yleisestä työpaikkakulttuurista. Jotkin asiat saattavat vaikuttaa alussa omituisilta, mutta ajan myötä niitä ei enää kyseenalaista ehkä omasta mukavuudenhalustaan. Ihminen sopeutuu tilanteeseen, vaikka hän tietää tekevänsä väärin. Schoolcraft ei sopeutunut. Lopulta asia vaivasi häntä niin paljon, että hänen oli pakko tehdä asialle jotain.

Tämä kertomus on osittain uskomaton, kuin klassinen sankaritarina. Jos tästä ei pian tehdä elokuvaa, olen hyvin yllättynyt.

Lyhyt opas hyvään elämään

Luku 1: Halaukset

Tässä luvussa selitämme muutamia perusasioita halaamisesta ja siihen liittyvistä stereotypioista. Halaukset ovat luonnollinen osa jokaista ihmissuhdetta, johon liittyy rakkauden tunne. Oli kyse sitten puolisostasi, ystävästäsi, lapsistasi, vanhemmistasi, suurin rakkauden osoitus on halata heitä. Rakkaus ilman halausta on pelkkää sanahelinää.

Miten halata?

Oikean halausotteen löytäminen voi olla hankalaa. Suora rinta rintaa vasten suoritettu halaus saattaa tuntua liian tunkeilevalta. Toisaalta takaa päin halatessa toisen saattaa olla hankala hahmottaa, kuka häntä halaa. Siksi paras "halitaktiikka" onkin rehellinen sivulta suoritettu puristava ote siten, että halittavan henkilön olkapäät menevät vähän lysyyn halauksen voimasta. Tällöin saat myös maksimoitua rutistavan voiman.

Mistä tietää, onko halaus onnistunut?

Halattava henkilö saattaa pusertua hieman kasaan ja parhaassa tapauksessa päästää pienen ulinan. Myös muka paheksuvat ilmeet ja myrtynyt suu sekä kommentit kuten "no, menetkös siitä" tai "ääh" ovat alussa normaaleja. Niistä ei pidä välittää. Ajan mittaan säännöllisesti suoritetut halaukset saavat halatun hyväksymään asemansa ja hän alistuneekin siihen tuota pikaa. Pientä silmien tapitusta kattoon saattaa silti esiintyä joillain henkilöillä vielä vuosienkin harrastamisen jälkeen. Useimmat halatut oppivat kuitenkin ajan mittaan hymyilemään halaustapahtuman aikana.

Halauksen ajoitus

Halaus on parasta ajoittaa rauhalliseen hetkeen, jolloin ihminen on halaukselle otollisella tuulella. Esimerkiksi jalkapalloa katselevaa machomiestä on hyvä halata, kun hänen kannattamansa joukkue on tehnyt maalin. Pehmomiestä voi ja tulisikin halata milloin vain riippumatta nahkapallojen sijainneista nurmikentillä ympäri maailman.

Naista kannattaa halata hänen ollessa hyvällä tuulella tai vaihtoehtoisesti itkuinen. Huonotuulista naista tai miestä ei pidä ryhtyä halailemaan. Se voi aiheuttaa konfliktitilanteen, jossa halaus tulkitaan väärin.

Halaus ja ympäristö

Halausten ei ole havaittu millään tavoin kuormittavan ympäristöä. Sen sijaan, halauksilla on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia halaavaan ihmiseen, halattavaan ihmiseen ja heidän kanssaan tekemisissä oleviin ihmisiin. Halausten kerrannaisvaikutukset ovat huomattavat, koska hyväntuuliset ihmiset saavat myös tapaamansa muut ihmiset hyvälle tuulelle.

Tekniset apuvälineet

Vaikka kotieläinten kuten kissojen ja koirien halaaminen voi lähes kokonaan korvata kahden ihmisen välisen halauksen, tällä hetkellä psykologiset kokeet eivät ennusta halauksen korvaavien teknologien kehittämistä järkeväksi toiminnaksi. Teknisiä halausapuvälineitä ei siis ole odotettavissa lähiaikoina.

Miten päästä halatuksi?

Halauksessa aktiivisen toimijan roolin omaksuu halaaja. Halattavalle jää silloin helpompi tehtävä olla halattuna. Joskus voi käydä niin, että henkilö haluaisi tulla halatuksi, mutta vastapuoli ei halua halata häntä. Tällöin apuun on otettava erilaiset houkutuskeinot. Halattavaksi haluava henkilö voi esimerkiksi liimautua lähelle potentiaalista halaajaa. Ilmeiden merkitystä ei tule väheksyä lähestymisyrityksissä. Halausta kaipaavan voi yrittää omaksua liioitellun surkean, suorastaan koiranpentumaisen olemuksen ja ilmeen. Tämä vaihtoehto tuottaa molempien osapuolien kannalta yleensä parhaimman tuloksen. Toinen vaihtoehto on olla "myrtsinä" ja vaatia halausta. Tällöin potentiaalinen halaaja saattaa kokea halaamisen ikään kuin taakkana. Vaikka halaus saadaan, se ei välttämättä nostata kummankaan osapuolen mielialaa.

Yksilöllinen halaustarve

Eri ihmisillä on eri halaustarpeensa. Jotkut ihmiset voivat elää vuosikausia ilman kunnollista halausta. Toisaalta, heidän halauksenkaipuunsa voi olla hyvin suuri. Uusimmat teoriat viittaavat siihen, että halaukseton elämä ei ole normaalia ihmislajille. Jos halauskumppania ei löydy, voi halausta kaipaava tuntea halaukseen verrattavaa onnen tunnetta esimerkiksi halaamalla isohkoa tyynyä, tai silittämällä kissaa tai koiraa. Ehkä suurin tragedia nykypäivän Suomessa on miesten halaamisen tarpeen vähätteleminen. Miehiä ei yleensä mielletä halaamisen kohteiksi, mikä saattaa vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan tulla halatuiksi.

Miten voit vaikuttaa?

Halaa jo tänään sinulle läheistä ihmistä! Kuka ties hän on jo kauan kaivannut halaustasi.

Voi elämä

Tässä tiivistettynä pari päivää kestänyt sähköpostikeskusteluni kollegan kanssa:

Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."

Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)

Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."

Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."

Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"

Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."

Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!

Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.

Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.

Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.

Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.

Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa?

Taloussanomat uutisoi rehvakkaasti, että "Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa". Artikkelissa puhutaan huimista palkkaeroista. Ajatuksessa on kuitenkin sellainen puute, että se ei ole millään lailla humaani. Yleensä työssään huonoiten suoriutuvat sairaat ihmiset ja jokaisella meillä on muutenkin oma jaksamisen taso. Toiset jaksavat enemmän, toiset vähemmän. Haluammeko todella elää järjestelmässä, jossa sairaudesta ja geneettisistä heikkouksista rangaistaan?

Raha ei tuo onnea, kuten tutkimukset osoittavat. Sen sijaan rahan puute saa ihmiset onnettomiksi.

Yhteiskunnan yksiselitteisesti tärkein tehtävä on pitää huolta meistä, kun emme itse siihen pysty. Siksi meillä on poliisilaitos, palokunta ja terveydenhuoltojärjestelmä. Rikkaan ja terveen on helppo ajatella, että tuottavuudesta tulee maksaa ja miksei terveydenhuoltokin voisi olla maksullista. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia niin. Rikkaat ja tuottavat mahdollistavat sen, että voimme pitää köyhistä ja sairaista huolta. Jos itse sattui voittamaan geenilotossa, ei ehkä voi ymmärtää millaista on, jos on jatkuvasti sairas. Kaikki eivät myöskään yksinkertaisesti jaksa tehdä samaa määrää työtä mitä toiset. Se nähdään ehkä helposti merkkinä laiskuudesta, mutta ei se ole laiskuutta. Kun ei vain jaksa enempää, silloin ei jaksa.

Tehokkuus ei ole kaiken mitta. On hyvä olla tehokas, mutta vielä tärkeämpää on olla armelias.

Alienit

Jokin aika sitten suomalaisissa iltapäivälehdistössä uutisoitiin Stephen Hawkingin varoituksesta olla yrittämättä ottaa yhteyttä Maan ulkopuolisiin älykkäisiin olentoihin. Asia jäi mietityttämään minua ja katseltuani listoja uhanalaisista kaloista, tulin siihen tulokseen, että taaskaan meidän ei tarvitse mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan nähdäksemme esimerkkejä siitä, minkälainen kohtalo ihmiskuntaa voi odottaa, jos jokin Maan ulkopuolinen superlaji päättää vallata vähän lisää elintilaa.

Samat lehdet uutisoivat myös joogaavasta karhusta, joka istui häkissään ja teki jumppaliikkeitä. Mikä on, kun söpö eläin ei saa elää vapaudessa? Miksi se pitää laittaa häkkiin ihmisten pällisteltäväksi? Miksi nisäkästovereitamme pidetään typerinä vain siksi, etteivät he osaa puhua tai ole kiinnostuneita kaiken maailman älykkyystesteistä? Miten on mahdollista, että vuosikausien Disney-propaganda puhuvista eläimistä ei ole saanut kaikkia maailman lapsia ryhtymään kasvissyöjiksi?

Kamalan rumat puna-ahven ja ruijanpallas ovat uhanalaisia kaloja. Joku voisi väittää, ettei noin rumia otuksia jää ikävä. Ruijanpallas on kuitenkin kala, joka voi kasvaa 300 kiloiseksi ja elää 50-vuotiaaksi. Siinä ajassa ehtii ajatus jos toinenkin muljahtaa kalarumiluksen pienessä päässä. Vaan ei enää. Kaloja kalastetaan niin paljon, että he eivät ehdi saavuttaa arvoisaa 50 vuoden ikää. He saavuttavat sukukypsyyden vasta 5-7-vuotiaina, mikä tarkoittaa juurikin sitä, että nopea kalastus romahduttaa kannan nopeasti ja laji kuolee sukupuuttoon. Mitä rujo ruijanpallas voi tehdä? Ei mitään. Se ei voi kirjoittaa oikeusasiamiehelle valitusta kohtelustaan lainsuojattomana omalla maallaan, koska .. no.. se ei voi kirjoittaa tietyistä käytännön syistä. Emme tiedä kalojen sielunelämästä mitään. Sen tiedämme jo, että kalatkin tuntevat kipua. Ehkä heillä on ajatuksiakin?

Ihminen, joka paheksuu natsien keskitysleirejä, on empaattinen ja järkevä henkilö. Ihminen, joka arvostelee riistokalastusta ja tehomaataloutta on hörhö viherpiipertäjä. Miksi? Tällä hetkellä yksi eläinlaji maapallolla hävittää kokonaisia eläinkansakuntia pelkässä rahanahneudessaan. Onko tällaisen toiminnan arvosteleminen hörhöyttä? Eivätkö muut ihmiset vain sulje silmänsä karmeuksilta, kuten saksalaiset aikoinaan?

Alienin kohtaamista odotellessa yritän vähentää lihan ja kalan kulutusta syömällä useammin kasvisaterioita. Aika surkea yritys parempaan, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan.

Ohjeita työnhakijalle

Olen tällä viikolla istunut noin 10 tuntia työhaastatteluissa, koska lupauduin edustamaan tasa-arvovaltuutettua erään paikan täytössä. Tämä kokemus on antanut minulla käsittämättömän määrän kokemusta työpaikan hakemisesta. Kokoan asiat tähän kätevään listaan, jonka postdoc-paikkaa hakeva työntekijä voi käydä läpi joutoaikoinaan:

1. Työpaikkailmoituksessa selvitetään yleensä melko yleisellä tasolla tehtävän luonne. Soita tai lähteä sähköpostia lisätietokohdassa mainitulle henkilölle ja kysele tarkemmin millaisesta paikasta on kyse. Ei sitä henkilöä turhan päiten ole siihen merkitty. Työnkuva voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä kuvittelet. Säästät omaa ja muiden aikaa, jos et hae paikkaa, johon et halua tulla valituksi.

2. Kirjoita työhakemus nimenomaan kyseiseen paikkaan. Selitä alussa listamuodossa tai vapaasti muotoillen vahvuutesi (viittaa mieluusti julkaisuihisi tässä kohtaa), joita työpaikkailmoituksessa pyydetään. Älä mainitse missä olet käynyt peruskoulusi. Koulutuksesi alkaa maisterin tai kandidaatin tutkinnosta. Sitä aikaisemmalla ajalla ei ole merkitystä.

3. Kirjoita kunnollinen etusivu, jossa selität millaista tieteellistä työtä aiot tehdä saatuasi hakemasi paikan. Älä kirjoita turhaan numerotietoja vaan pysyttele yleisellä tasolla.

4. Harrastuksiisi kuuluu "kavereiden kanssa hengailu"? Tällainen harrastus työhakemuksessa ei välttämättä imponoi suuresti ihmisiä, jotka etsivät älykästä ja tehokasta kaveria tiimiinsä. Eihän se ole varsinaisesti kovin kehittävää tai edes harrastus!

5. Haastatteluun päästyäsi muista, että haastattelijat kysyvät kysymyksiä, koska haluavat tietää, mitä olet tehnyt. Aggressiivinen puolustautuminen "olen minä sitäkin tehnyt!" asenteella "miksi te nyt tyhmiä kysytte" ei edistä asiaa. Sen sijaan selitä asiallisen innostuneesti, minkälaisen työn tekemisestä pidät ja mitä kaikkea osaat.

Muista positiivinen asenne, jos olet hakemassa tehtävään, jossa ollaan paljon tekemisissä asiakkaiden kanssa.

Feynmanin perintö

Olen nyt viikon lomaillut Suomessa. On se vain ihana maa tämä Suomi. Yksi asia pistää kyllä silmään ja se ovat nämä wannabe-rokkitähdet. Joka toisella on joku "oma" pukeutumistyyli, joka ei eroa mitenkään niistä sadoista muista individualisteista. Kumma, ettei Saksassa ole tällaista. Siellä kaikki pukeutuvat normaalisti.

Alkukevennyksestä pääsemmekin itse aiheeseen eli kulttuurien välisiin eroihin. Luin tässä viikolla Richard Feynmanin kirjan "Laskette varmaakin leikkiä, Mr. Feynman!". Siinä Nobel-palkittu Feynman kertoo sattumuksistaan ja yrittää vähän levittää tieteellistä ajattelua. Feynman kritisoi ankarasti brasilialaista koulutusmallia, jossa opiskelijat yrittivät opetella kaikki kaavat ja asiat täysin ulkoa yrittämättä ajatelematta niitä tippaakaan. Jokaisen piti pitää yllä illuusio siitä, että he ymmärtävät kaiken, joten kukaan ei uskaltanut kysyä mitään.

Olen Saksassa törmännyt itsekin erikoiseen tapaan tehdä tiedettä. En väitä, että kaikki kiinalaiset olisivat seuraavanlaisia, mutta eräs kiinalainen ryhmä kuulemani ja kokemani mukaan operoi sillä tavoin, että pomo tietää "kaiken" ja hän jakaa tutkijat eri ryhmiin. Yksi ryhmä näytteet, toinen tekee mittauksia, kolmas ryhmä analysoi datat, ja neljäs käy läpi kirjallisuuden ja kirjoittaa johdannon paperiin. Vaivaamatta liiaksi aivosolujaan voi jo nähdä tällaisen järjestelmän heikkoudet. Olen itse päässyt kosketuksiin mittauksia tekevien kavereiden kanssa ja heidän kanssaan työskenteleminen on erittäin vaikeaa, sillä heidän argumenttinsa jonkin asian mittaamiselle liikkuvat tasolla "mutta kun tämä pitää mitata". Jos pomo sanoo, että se pitää mitata, se pitää mitata. Oli siinä sitten järkeä tai ei.

Itse asiassa tunnen muutamia muita kiinalaisia, jotka toimivat järkevämmin, joten tuskin kyse on tässä tapauksessa aivan pelkästään kulttuurien eroista vaan osittain myös eri tutkimusryhmien välisistä eroista. Minua huolestuttaa tässä lähinnä se, että tällaisten ryhmien annetaan toimia näin. On tietysti monia tapoja tehdä tiedettä, mutta eikö kaikkien etu ole, että jokainen tutkimukseen osallistuva ymmärtää mitä on tekemässä. Itse asiassa minua on viime aikoina alkanut mietityttää voisiko olla niin, että tutkimusten monimutkaisuuden kasvaessa kaikki tutkijat eivät yksinkertaisesti pysy enää oman tutkimuksensa tasalla. Siitä kasvaa heille iso mörkö ja he toivovat, ettei kukaan sorki pintaa syvemmälle. Feynman itse asiassa kritisoi vähän samaa asiaa. Hän kokee, että tutkijan pitäisi tutkimusta julkaistessaan aina kritisoida sitä kaikista mahdollisista suunnista. Hänen tulisi selittää, mikä tässä tutkimuksessa saattaa olla vikana, mitä ei otettu huomioon ja niin edelleen. Se on tietysti tutkimuksen peruspilari, mutta nykyään yhä harvempi hype-alalla julkaisuja kirjoittava tutkija tekee tätä. He esittävät vain tutkimustensa hyvät puolet ja tulokset, jotka sopivat teoriaan. On palattu keskiaikaan, aikaan ennen tieteellistä vallankumousta.

Sain tilaisuuden muutama kuukausi sitten tutustua menestyneeseen tutkijaan, joka oli ollut opiskelijana ryhmässä, joka keksi kylmäfuusion. Hän ei sattumalta osallistunut noihin tutkimuksiin eikä siis tuhonnut sillä alkavaa tieteellistä uraansa. Kylmäfuusiokoetta ei koskaan pystytty toistamaan, vaikka useat tutkijat ympäri maailman yrittivät kovasti. Hänellä oli selkeä käsitys tutkimuksen liiallisen mainostamisen vaaroista. Hän on hyvin tarkka siitä, että kaikki mittaukset ja analyysit tehdään täsmälleen oikein ja tieteellisesti pätevästi. Hän kuvaili värikkäästi uransa kurjimpia hetkiä, kun hän havaitsi aiemmin julkaistujen tulostensa olleen mittausvirheestä johtuvia. Hänestä jäi rehellinen ja terävä kuva. Hyvän tieteilijä tunnustaa virheensä ja oppii niistä. Hänen ei tarvitse kehua itseään, muut tekevät sen hänen puolestaan.

Aurinkoinen Hampuri

Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.

En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.

Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.

Sujuvaa sanojen virtaa

Ihastelin tässä edellistä blogikirjoitustani, sen soljuvia virkkeitä ja sanojen säihkettä. Kommenteista päätellen se ei kuitenkaan uponnut täysin vaativaan yleisööni. Liekö syynä ollut lievä krapula vai mikä, itse olin tavattoman tyytyväinen tulokseen. Olen päättänyt jättää alkoholin juomisen. Tai ainakaan yhtä lasia enempää en ota, joten juttujen taso jäänee tälle tavalliselle tasolleen.

Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.

Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.

Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.

En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.

Mistä ajatukset tulevat?

Hilppasimme eilen kavereiden kanssa pienellä porukalla katsomaan Englanti-USA-ottelua ravintolaan Sternchanzelle. Sieltä matka jatkui Reeperbahnille johonkin hämärään baariin. Vointi on tänään hieman heikko, vaikka viisaasti join vettä loppuillasta, kun muut kumosivat tequilashotteja.

Nyt syön aamupalaa ja naapurikorttelissa joku töräyttelee jotain ihme torvea.

Voisin varmaan kirjoittaa kirjan omituisista ihmisistä. Sen verran sirkusta on taas töissä viime aikoina nähty. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti. Sen täytyy johtua aivojen rakenteesta. Loogisin ratkaisuvaihtoehto ei aina tule mieleen. Siinäpä muuten mielenkiintoinen sanapari "tulla mieleen". Mistä ajatukset tulevat mieleen? Miten täysin uusi ajatus syntyy aivoissa kemiallisesti?

Muistot on jotenkin vielä mahdollista ymmärtää. Ihminen näkee jotain, ja aivoihin jää siitä jonkinlainen kemiallinen jälki. On esitetty, että synesteetikot sekoittavat numeroita ja värejä, koska numeroiden ja värien prosessointiin käytetyt kaksi aivoaluetta ovat lähellä toisiaan. Syntyykö uusi ajatus aina pelkästään vanhojen muistojen sekoituksesta?

Muistoja kerätään koko ajan. Lapsi oppii, että ravintolassa pyydetään ruokailun lopussa lasku. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden odottaa menevän. Onkin uusia ravintoloita, joissa ruoka maksetaankin ensin. Eri ihmisten aivot toimivat eri tavoin tällaisessa uudessa tilanteessa. Jotkut ottavat rennosti ja kysyvät ensin: "Mites tässä kuuluu toimia?" Toiset menevät paniikkiin: "Ei mennä syömään tänne, eihän me tiedetä miten tämä edes toimii." Kolmannet yrittävät matkia muita asiakkaita (jotka eivät muuten välttämättä toimi oikealla tavalla!). Mielestäni lasten koulutus menee pieleen siinä, että heille opetetaan jokainen erikoistilanne erikseen. He oppivat miten toimitaan kussakin tilanteessa, mutta heille ei anneta yleisiä neuvoja siitä, miten he saisivat uuden tilanteen haltuunsa arvokkaasti. Jotkut ihmiset eivät opi käyttäytymään luonnollisesti uusissa tilanteissa ja he pelkäävät niitä.

Töissä uusia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan ja ensimmäinen puolustuskeino on suojautua ja ajatella, että sen ja sen asian tekeminen ei ole minun hommani. Vasta tietyn rentouden saavutettuaan voi nähdä, miten paljon itse asiassa kaikesta valittamisesta on turhaa. Itse esimerkiksi valitin pitkään työpaikan siivottomuudesta, koska siivousväki jostain syystä ei koskaan käynyt siivoamassa. Vasta jonkin aikaa valitettuani tajusin, että minähän voin muuttaa asian laidan yksinkertaisesti pyytämällä talonmiestä järjestämään siivouksen. Jostain syystä aktiivinen osallistuminen ei vain tullut mieleen aiemmin. Tämä oli tietenkin aika triviaali esimerkki, mutta sama pätee pomosta ja ties mistä valittamiseen. Paras tapa ratkaista ongelma on käydä kiinni siihen ja ryhtyä toimiin asian parantamiseksi!

Isän matkakertomus

Swellbow

Eräänä keskiviikkoaamuna, huhtikuun 28. päivä, tunsin herättyäni kovaa kipua vasemmassa kädessä kyynärpään tietymillä. Aluksi tilannne tuntui kriisiltä, mutta sitten minulle nopeasti valkeni, että tämähän on mahdollisuus. Hieman yli viikkoa aiemmin oli Hampurin matkani peruuntunut tuhkaksi menneiden lentojen takia. Käynti lääkärillä varmisti asian; kyseessä on sairaslomaa vaativa "swellbow". No okei, jouduin neuvottelemaan pari sairaslomapäivää lisää, mutta vain että olisimme varmoja toipumisesta. Air Berlin kyyditsi keskiviikkoiltana minut Düsseldorfin kautta Hampuriin.

Keväinen Hampuri

Ero Suomen kevääseen oli hätkähdyttävä. Muiden muassa kirsikkapuut kukkivat upeasti ja lämmintä riitti, pahimmoillaan mittari kävi 22 asteessa. Parsasesonki oli (Espanjassa) parhaimmillaan, joten pääsimme nauttimaan kevään ensimmäisistä parsoista. Hyvää oli. Ei tietoakaan räntäsateesta.

Nähtävyyksiä katsomassa

Pikaiselle Hampurin kävijälle voi suositella seuraavaa kävelylenkkiä: Rathausmarkt- Nikolaikirche- Landungsbrücken. Maleksiminen Nikolaikircheltä Landungsbrückenille sujuu mukavasti osittain vanhempien kaupunginosien läpi.
Sunnuntaina kävimme tyttäreni kanssa tutustumassa opastetulla kierroksella raatihuoneeseen. Täpärästi liittoutuneiden palopommilta pelastunut palatsi on todella upea sisätiloiltaan, vaikka kelpaa kyllä katsoa päällisinkin puolin. Raatihuoneen sanoataan symbolisoivan Hampurin varakkuutta, sen tehtävän se kiitettävästi hoitaa. Raatihuoneen tori on myös melkoisen komea, muistuttaa hieman italilaista piazzaa. Kierros raatihuoneessa kesti noin tunnin, ja se järjestyy myös englannin kielisenä.

Hampurin raatihuone.


Raatihuoneen kultainen, kimalteleva portaikko.


Raatihuoneen kultainen vieraskirja, josta Aatun nimikirjoitus sivuineen hienovaraisesti poistettiin ja vietiin kellariin herran käynnin jälkeen, kun sen ei katsottu sopivan keisareiden ja muiden kunnioitettujen vieraiden nimikirjoitusten joukkoon.

Nikolainkirkko on muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, se osoittaa millaista jälkeä pommituksessa syntyy. Voi hieman hiljentyä mietiskelemään kuinka sodasta aina kärsii siviiliväestö.

Satama

Landungsbrücken tarjoaa ihanteellisen mahdollisuuden äimistellä yhtä maailman suurimmista satamista. Melkoisia konttilaivoja purjehtii alvariinsa Elbellä. Tutustumiskohteita löytyy myös, esimerkiksi purjelaiva Rickmer Rickmers sekä pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille nykyään pyhitetty vanha Elbetunneli. Elbetunneliin pääsee myös autohissillä, mutta tämä tutustumistapa ei sovi ympäristötietoiselle. Joen toiselta puolelta avautuu hieno näköala kaupunkiin päin.
Tällä kertaa teimme kierroksen vielä merikelpoiseen rahtilaivaan Cap San Diegoon. Laivan konehuoneessa riittää nähtävää tekniikasta kiinnostuneelle. Cap San Diegossa oli myös näyttely uudelle mantereelle muuttaneista. Yli viisi miljoonaa muuttajaa kulki Hampurin sataman kautta.
Jos nälkä pääsee yllättämään niin lukuisista ravintoloista ja pikku kioskeista löytyy hintavahkoa purtavaa.

Rahtilaiva matkalla kohti Atlantia pitkin Elbeä.

Teimme myös pienehkön ristelilyn vesibussilla Aussenalster-järvellä. Tällöin tarjoutui mahdollisuus ihastella järven rannoilla etäisesti suurlähetystöjä muistuttavia omakotitaloja. Tällä reissulla meille annettiin myös kielikoulutusta, kun kävimme syömässä schnitzelit erittäin nopean palvelun Alsterpavillon-ravintolassa. Emme kerinneet haastella kummempia tehokkaan tarjoilijan kanssa, tilasimme vain lyhyesti herkkusienileikkeet, niin jopas hän pääsi huomauttamaan selvällä suomella: "Kiitos ja kippis". Jatkoi saksaksi: kuulee heti, että olette Suomesta, liian paljon rrrrrrrrrrrrrrrrr :äää. Eli on kai turha yrittää jallittaa ammattilaisia.

Omakotitaloja Aussenalster-järven rannalla.

Paluu tältä pikaviisitiltä Suomeen tuntui erityisen ankealta, likaisia lumikasoja, räntäsadetta. Ihmetytti miksi kukaan haluaa asua tundralla ja maksaa puoli miljoonaa jostain ränstyneestä rintamakarkuritalosta.

Itsekontrollin vaikeus

Vanhoja uutisia ehkä teille, mutta itse törmäsin vasta tänään artikkeliin rajallisesta itsekontrollista. Aivotutkijat ovat havainneet, että ihmiset eivät kykene kontrolloimaan itseään loputtomiin. Jos joutuu ponnistelemaan kovasti kontrolloidakseen itseään jollain osa-alueella, saattaa kontrolli toisella alueella pettää.

Se selittää, miksi joskus tulee ikäviä kiukunpuuskia, vaikkei haluaisi olla kiukkuinen turhasta. Itse asiassa se selittäisi kaiken ihmisten keskinäisen kanssakäymisen. On olemassa ihmisiä, jotka seurassa ovat mukavia ja vitsiniekkoja, mutta kotona tyranneja. Ilmeisesti paukkuja ei riitä enää kotiin. On ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan syömättä kakkua, jos sellaista tarjotaan, vaikka olisivat laihdutuskuurilla. On ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä, mutta juovat kaiket illat. Se selittää myös paljon arkisempia asioita, kuten sen, että aina ei jaksa siivota, vaikka pitäisi, ja tulee tehtyä koko päivän jotain muuta.

Eikö tuo kaikki jossain määrin selity itsekontrollin rajallisuudella? Kaikki haluaisivat tietysti olla täydellisiä, mutta joissain asioissa kontrolli pettää. Ihmisaivo ei vain jaksa enää. Oma kontrollini pettää yleensä kommunikaatiotasolla. Loukkaan ihmisiä helposti, kun vitsailen heistä. Jos mieleeni tulee hyvä vitsi, en kerta kaikkiaan voi pitää sitä sisälläni. Sen sijaan pystyn kyllä hyvin vastustamaan valehtelua ja itse asiassa puhun aina totta (ainakin omasta mielestäni, mutta mielihän saattaa olla väärässä). Saatan ehkä muotoilla neutraalimpaan muotoon mielipiteeni asioista, jotta kukaan ei loukkaantuisi, mutta faktat pysyvät faktoina. Yleensä en kuitenkaan onnistu tässä muotoilussa. Siksi onkin parempi, ettei kukaan kysy rehellistä mielipidettäni esimerkiksi uudesta kampauksestaan.. Tässä taustalla tosin on ehkä se viisaus, että valehtelemisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Valhetta seuraa vain toinen valhe. Lisäksi muistini on niin huono, että unohtaisin, mitä olen valehdellut. Totuuden puhuminen kannattaa siis aina.

Mutta onko itsekontrolli sitten jotain, mikä riippuu tällaisista kenties ulkoa tuoduista viisauksista, kuten "valehtelusta ei seuraa mitään hyvää"? Vai onko valehtelemattomuus sittenkin vain persoonan ominaisuus eikä osa itsekontrollia?

Hyvä uutinen on se, että itsekontrollia voi harjoittaa kuten lihaksia. Vähitellen voi oppia kontrolloimaan itseään enemmän. Uskon, että tähän perustuu myös se, että aikuistuttuaan ihmisistä tulee leppoisampia ja asioita ei oteta niin vakavasti. Mutta yllättävä tieto siitä, että Hesarin keskustelupalstalle kirjoittelee ilmeisesti enimmäkseen eläkeläisiä viittaisi siihen, että itsekontrollia voi myös menettää iän myötä. Missäköhän iässä itsekontrolli on huipussaan?

Mielenkiintoista on myös se, että itsekontrollin määrä on tietenkin henkilöstä riippuva. Ehkä onkin siis parempi lopettaa muiden moralisointi heidän heikkouksistaan ja yrittää sen sijaan ymmärtää, että kaikki eivät vain pysty kontrolloimaan itseään. Itse asiassa olen vähän jopa sitä mieltä, että ihmiset yleensä saattavat jopa kärsiä omasta tilastaan, tiedostaen sen johtuen itsekontrollin puutteesta.

Hyvät, pahat ja rumat

Jokunen aika sitten teimme työporukalla pienen italowesternin tyyliin Hyvät, pahat ja rumat kolmeen minuuttiin tiivistettynä. Viime viikolla kuulin eräältä kollegalta mahtavan analogian tieteeseen kyseisen elokuvan loppukohtauksesta. Hyvissä, pahoissa ja rumissahan lopussa Tuco etsii kulta-aarretta hautausmaalta. (En itse asiassa muista itse kovin hyvin, mitä kohtauksessa tapahtuu, mutta näin minulle kerrottiin.) Hän käy läpi hautakivien nimiä, mutta ei löydä aarretta. Lopulta paljastuu, että aarre oli nimettömässä haudassa.

Kollegani esittämä analogia tieteeseen meni jotenkin näin: Luonto on täynnä "kuolleita" teorioita. Joku on jo keksinyt ne, siksi siis kuolleita. Arvelemme löytävämme jotain uutta, kun kaivamme tarpeeksi syvälle noihin vanhoihin teorioihin. Lopulta se uusi teoria löytyykin tuntemattomasta, nimeämättömästä paikasta, mutta sitä emme voi tietää etukäteen.

Kaunista.

Lenkkarit jalassa sisällä

Kokeilen kotona uusia sählylenkkareita. Ystävällinen myyjä selitti, miten lenkkareiden nauhat pitää solmia, jotta jalat ei luista jarruttaessa kengän kärkeen. Olen menettänyt kaksi varpaankynttä muutaman kuukauden sisään johtuen liian pienestä vasemman jalan urheilukengästä. Nyt asiaan on siis tulossa korjaus uusien kenkien muodossa.

Olen jatkanut kieroutuneita harrastuksiani tasaiseen tahtiin ja nykyään teen aika paljon vapaahetoisia käännöstöitä englannista suomeksi. Oikeastaan koko vapaa-aika menee siihen, jos satunnaista television katselua ei oteta huomioon. Wikipediaakaan en ole ehtinyt editoimaan ja ei hirveästi motivoikaan, kun se on niin täynnä kaikkia kiistoja ja trolleja.

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut vajaakuntoinen. Asia ei ole vieläkään täysin ratkennut, mutta ilmeisesti minulla on keuhkoputkentulehduksen tai vastaavan itse urheilemalla aiheutettu jälkitauti tai vastaava. Joka tapauksessa ei ole mitään herkkua, kun rintaan koskee koko ajan.

Kesällä en pääse serkun lakkiaisiin, koska joudun olemaan töissä, ja se harmittaa jo nyt.

Mahdollisesti jossain vaiheessa kevättä tulossa on taas vähän enemmän ajattelua vaativia postauksia, kun jaksan kirjoitella.

Itseluottamus

Kävin viime viikolla Berliinissä. Kivaa oli! Tänään kuuntelin youtubesta Joe McElderryä, joka 18-vuotiaana voitti brittien X-factorin. Kaveri osaa kai ihan oikeasti laulaa. Siltä se minusta ainakin kuulostaa.

Conan O'Brien on sanonut jotenkin niin, että menestys on kuin valkoinen smokki, jonka pukee päälleen. Aluksi sitä ihailee yllään, sitten alkaa pelätä, että tahraa sen. Ehkä näin on. Tuo smokki ei kuitenkaan kuvaa vain menestystä vaan kaikkea muutakin ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukapa ei olisi tuntenut olonsa epävarmaksi jonkun ihanan ihmisen seurassa. "Olen päässyt jo näin pitkälle. Olen hänen kaverinsa. Onpa hienoa. Mutta kauanko kestää, että hän huomaa, että olen ihan tavallinen ihminen?" Aina pitää osoittaa jotenkin olevansa erityinen ja rakastettava. On vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa en tunne sellaista tarvetta ollenkaan. Aivan lähimmät lapsuudenystävät ja vanhemmat (ja epäilemättä myös sisarukset niille, joilla niitä on) ovat sellaisia. He rakastavat meitä sellaisina kuin olemme. He ovat nähneet miten kehityimme sellaisiksi kuin nyt olemme. Heille emme ole erikoisia ihmisiä sen takia, että harrastamme jotain erikoista, vaan ihan muista syistä. Itse asiassa, uskon, että tiettyjä hyviä peruspiirteitä lukuun ottamatta suurin osa siitä, että pidämme jostain ihmisestä perustuu sille, että luotamme häneen niin suunnattomasti, ettemme kyseenalaista heidän ystävyyttään. Luotamme siihen, että hän on ystävämme joka tapauksessa. Tällainen luja ystävyys ei synny vuodessa tai kahdessa vaan siihen menee useita vuosia ja se syvenee kokemuksen karttuessa.

Suurin osa ihmisistä käy jatkuvaa kamppailua saavuttaakseen lisää itsevarmuutta. Minulla on kausia, jolloin olen varma ja järkkymätön, ja kausia, jolloin olen herkkä ja helposti särkyvä. Itsetutkiskelun kautta olen yrittänyt saavuttaa tilan, jossa pääsisin eroon näistä vaihteluista ja pystyisin ikään kuin astumaan ulos koko inhimillisestä tunteiden vaihteluista. Se on vain kovin vaikeaa. Olen kuitenkin pyrkinyt absoluuttiseen altruismiin kaikessa mitä teen. Yritän maksimoida kokonaisonnellisuuden. Tällainen tavoite pistää omat tunteet ja epävarmuudet osittain syrjään. Silloin ujokin uskaltaa bussissa vaihtaa paikkaa, jotta tuntematon pariskunta pääsee istumaan vierekkäin. Ihmiset arvelevat, että kyse on ystävällisyydestä, mutta loppujen lopuksi omalla kohdallani taustalla on kyllä ihan tällainen järkiperäinen onnellisuuden maksimoimistavoite.

Kyllähän se niin on, että ihminen muuttuu paremmaksi ihmiseksi tehdessään hyviä tekoja. Ei se oikein toimi niin päin, että ensin muututaan hyväksi ihmiseksi ja sitten aletaan tehdä hyviä tekoja.

Paistettu kana

Tämän vuoden TED-palkinnon sai Jamie Oliver yrityksestään reformoida kouluruokailua Britanniassa ja USA:ssa. Oliverin palkintopuhe on loistava. Niin on myös hänen kanareseptinsä, jota kokeilimme tänään T:n kanssa. Noudatimme reseptiä orjallisesti, mutta parempi olisi ollut korvata ainakin osa perunoista esimerkiksi porkkanoilla ja lantulla. Onpa ihanaa kokata yhdessä kunnon ruokaa!

Kuinka elää hyvä elämä

Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.

Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.

Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.

Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.

En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.