Kirjan kirjoittamisesta

Siitä asti, kun opin lukemaan, olen elänyt siinä uskossa, että kirjoja kirjoittavat jonkinlaiset superammattilaiset, jotka ottavat huomioon kaiken. Esimerkiksi lastenkirjojen kirjoittajat ottaisivat kaikki pedagogiset asiat huomioon ja Viisikoiden jokainen seikkailu on oikeasti jotenkin ovelasti tehty, jotta se aivopesisi lapset toimimaan tietyllä tavalla tai opettaisi heille jotain elämästä. Sittemmin olen alkanut epäillä tätä teoriaa. Kirjoittaessani Wikipediaa aloin epäillä faktojen paikkansapitävyyttä noin yleisellä tasolla. Saatuani käteen ensimmäiset julkaisuni olin koko ajan niin sanotusti kusi sukassa ja odotin, että milloin joku huomaa niissä jonkin hirvittävän virheen. Ajattelin silti, että ne kaikki muut kirjoittajat kyllä huomaavat kaikki virheet ja olen ainoa, joka saattaisi sellaisia tehdä. Sittemmin luin artikkelin, jossa mainittiin suurimman osan julkaisuista olevan väärässä. Mutta ei kai sentään kirjoista?

Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.

Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?

Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?

Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.

Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"

Arkuus vs. rohkeus

Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.

Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".

Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.

Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?

Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.