Sonntag, 18. März 2012

Olemisesta

Eräs ystäväni on pakkomielteinen nykyään muiden ihmisten palkoista. Hän ottaa palkkaerot usein kiihtyneenä esiin illanvietoissa. Yksi toinen ystäväni taas pyrkii täydellisyyteen ja saattaa suuttua pienistäkin häiriöistä. Ovet paukkuvat. Se sai minut miettimään omia pakkoajatuksiani. Ongelmani on, että mieleni kuohuu seuraavista asioista: - "Lapsellisuus". On todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset ravintolassa leikkivät pöydällä olevilla asioilla, esimerkiksi kynttilöillä, lasinalusilla tai ruokailuvälineillä. En vain pysty sietämään sitä. Mielessäni kuvittelen aina tarjoilijoita siivoamassa steariinia pöydältä ja minua ärsyttää suunnattomasti kuulua pöytäseurueeseen, joka aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia meitä palveleville ihmisille. - "Idiootit". En siedä, jos joku tekee fyysisesti virheen ajattelemattomuuttaan. Esimerkiksi, jos joku kaataa lasin lattialle, koska otti käsiinsä liikaa tavaraa. Tavallaan siis tilanteet, joissa itse näen riskin jo reilusti etukäteen, mutta muut henkilöt eivät joko huomaa riskiä tai eivät välitä siitä. - "Nössöt". Minun on hyvin vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat kuin lampaita, loukkaantuvat kaikesta ja yrittävät miellyttää muita huonolla menestyksellä. En osaa ottaa huomioon ihmisten itsetunto-ongelmia. En tiedä miten sellaista ihmistä voisi tukea niin, että hänen kanssaan voisi vastaisuudessa keskustella ja viettää aikaa normaalisti. Kun edellämainittuja asioita tapahtuu, en yleensä mainitse mitään ajatuksistani tietenkään, mutta ehkä naama kertoo jo kaiken. Kaipa useimmilla käy mielessä ensimmäisenä "pkrl", kun jotain hajoaa. Olen silti yrittänyt jo vuosia päästä eroon näistä ajatuksista. En halua patsastella ja esittää täydellistä ja kaikkitietävää, sillä teen itsekin virheitä, olen tietämätön ja leikin ravintolapöydässä lasinalusilla. Toisin sanoen, en vain siedä epätäydellisyyttä muissa ihmisissä. Yksi sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksistä on se, että ymmärtää ja hyväksyy muiden ihmisten epätäydellisyyden karvoineen kaikkineen eikä mainitse siitä mitään. Se vain on vaikeaa joskus. Vai onko tietty kovuus ihmisessä jollain tapaa hyväksi? Jos ottaa tuiman katseen, kun toinen on tehnyt jotain hölmöä, silloin kukaan ei uskalla jallittaa? Liiallinen pehmeys voi meinaan sekin kostautua. Ei kaikkea törppöilyä pidä yrittää ymmärtää.