Valo ja sateenvarjo

Vastaus herra Enbuskelle

2011-09-30T20:54:00.002+02:00

Tuomas Enbuske kirjoitti blogimerkinnän siitä, kuinka sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöissä ovat hänen mielestään ihan peestä. Enbuske aloittaa kirjoituksensa jotenkin loogisesti, mutta parin kappaleen päässä odottaa melkoinen tyylimuutos. Sarkastisesti kaveri alkaa kirjoitella siitä kuinka naisten älykkyys ei riitä pörssiyhtiöiden johtoon ja muutenkin naiset tykkäävät hänen mielestään ihan vääristä asioista.

On totta, että älykkyysosamäärätestit ovat mitanneet naisten olevan hitusen (muutama pinna) vähemmän älykkäitä keskimäärin kuin miehet ja on totta, että miehissä on hieman enemmän neroja kuin naisissa. Ei kuitenkaan pitäisi olla mikään suuri yllätys Enbuskellekaan se, että keskimäärin pörssiyhtiöiden johtokunnissa ei istu puolta väestöä vaan vain muutama hassu, kenties alle promille koko väestöstä. On myös turha kuvitella, että ne äärimmäisen älykkäät ihmiset hakeutuisivat pörssiyhtiöiden johtoon. Heillä ei riitä siihen sosiaalisia rahkeita. Pörssiyhtiötä kun ei voi johtaa samoin kuin matemaattista kaavaa. Pörssiyhtiö koostuu ihmisistä ja johtamisessa on kyse ihmisen parhaiden kykyjen esille saattamisesta. Johtajalla on loppujen lopuksi melko vähän sanottavaa yhtiön menestykseen, jos hänen alaisensa eivät ole loistavia. Johtajan tehtävä on löytää parhaat mahdolliset työntekijät ja saada heidän aivokapasiteettinsa mahdollisimman hyvään käyttöön.

En ole mikään naiskiintiöiden palava puolestapuhuja, mutta on törkeää väittää, että naiset eivät voisi olla johtajia siinä missä miehet. Jopa loistavia sellaisia. Vain ihminen, joka ei ole koskaan työskennellyt minkään firman johtoryhmän jäsenten läheisyydessä voi kuvitella, että johtajat valittaisiin jotenkin älykkyyden perusteella. Useimpiin luottamustehtäviin valitaan yleensä kaveri tai tuttu. Ja jos sattuu olemaan mies, ensimmäiset kymmenen mieleen tulevaa kaveria ovat todennäköisesti myös miehiä. Tällä tavoin luottamustoimissa istuu usein pelkästään miehiä. Toki johtoportaassa on myös miehiä, jotka aktiivisesti muistavat ottaa huomioon myös naisalaisensa. Muutenhan jokaisessa johtoryhmässä istuisi tätänykyä pelkästään miehiä.

Jos nyt kuitenkin lähdetään Enbusken ajatusleikkiin ja kuvitellaan, että johtoryhmän sukupuolella tai pätevyydellä olisi jotain merkitystä niin tarkastellaanpa nopeasti kolmen eri firman johtoryhmän sukupuolijakaumaa. Sovitaan, että VR:llä ja Nokialla menee huonosti. VR:llä on johtoryhmässä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Nokialla puolestaan on samoiten yhdeksän miestä ja neljä naista, mutta naisista kolme on tämän vuoden puolella asemaan astuneita. Entäs sitten hyvin menestyvässä yhtiössä? KONEen johtokunnassa on miehiä 10 ja naisia kaksi.

Mitä voimme johtoryhmien koostumuksesta päätellä? Emme yhtään mitään. Näyttää siltä, että pari naista johtoryhmässä ei vaikuta yhtiön menestykseen. Yhtiön menestykseen ei näytä vaikuttavan myöskään miesten määrä, vaikka voitaisiin tietysti ajatella, että KONEen yksi ylimääräinen mies saattaisi olla avain KONEen menestykseen. On hyvin epätodennäköistä, että johtoryhmien sukupuolikiintiöt vaikuttaisivat yhtiöiden menestykseen yhtään mitenkään. Enemmän yhtiöiden menestykseen vaikuttaa kansainvälinen taloustilanne ja kaikenlaiset satunnaiset virheet niin kilpailijoiden kuin omankin väen puolelta. Johtokunnan ainoa reaalinen arvo on toimia inspiraationa omalle väelle ja keulakuvana ulospäin. Toki johtokunnassa myös tehdään päätöksiä ja strategioita, mutta Enbusken lohduksi johtokunnassa olisi silti vielä muutama ideanikkari (lue mies) jäljellä. Eiköhän ne johtokunnan naiset kuitenkin hyväksy kaikki ne miesten hyvät ideat.

Kuten sanottua, en välttämättä kannata sukupuolikiintiöitä, mutta toivottavasti näillä perusteluilla myös Enbuskelle on selvää, että kiintiöillä ei todennäköisesti olisi negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun muutos kiintiöihin tehtäisiin hienovaraisesti ja hitaasti. Kiintiöissä pitäisi tietysti olla erityisesti siirtymävaiheessa riittävästi liikkumavaraa, jotta todella hyvän kaverin voisi aina palkata, oli hän sitten mies tai nainen. Omassa teknisellä alalla toimivassa firmassamme jo pelkästään se, että olemme velvoitettuja ottamaan kahdesta yhtä pätevästä hakijasta sen, joka on nainen, on kasvattanut naisten määrää firmassa jopa kymmenillä prosenteilla. Naisten mahdollinen muutaman pisteen arvoinen älykkyyden puute siis tuskin olisi mikään este kiintiöille. Monet muut syyt voivat kyllä olla. Niihin kantaa ottamatta, hyvää viikonloppua niin mies- kuin naislukijoillekin!

Johtajalle

2011-09-14T22:49:00.000+02:00

Johtajat palavat nopeiten loppuun. Siltä se ainakin näyttää joskus. Viime aikoina olen huolestuneena seurannut, kuinka tummanpuhuvat pussit eräänkin johtoportaaseen kuuluvan henkilön silmien alla suurenevat suurenemistaan.

Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.

Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.

En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.

Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.

Itselleen valehteleminen

2011-07-09T11:16:00.007+02:00

Tutkijoilta on voitava odottaa täydellistä rehellisyyttä niin itseään kuin kollegoitaan kohtaan. Tieteessä ei päästä kovin pitkälle, jos tutkijat virheen tehdessään yrittävät peitellä jälkiään, eivätkä kerro siitä muille.

Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.

Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.

Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."

Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.

Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.

Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.

David Hasselhoff

2011-05-06T21:47:00.003+02:00

Viikko sitten tuli pidettyä grillibileet pienelle porukalle täällä kämpillä, kun kaverit pyysivät päästä parvekkeelle grillaamaan. Yritin naamioida likaisen puutarhapöydän melko värikkäällä lakanalla. Ensimmäinen vieras seisahtui sanattomana sen nähtyään, otti sen pois ja sanoi sitten, että lakanan julkinen esittäminen oli samaa kaliiberia kuin jos minulla olisi ollut David Hasselhoffin valokuva seinällä. Piilotin lakanan pestävien pyykkien alle vessaan.

Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.

Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.

Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?

Kirjan kirjoittamisesta

2011-01-25T00:05:00.004+01:00

Siitä asti, kun opin lukemaan, olen elänyt siinä uskossa, että kirjoja kirjoittavat jonkinlaiset superammattilaiset, jotka ottavat huomioon kaiken. Esimerkiksi lastenkirjojen kirjoittajat ottaisivat kaikki pedagogiset asiat huomioon ja Viisikoiden jokainen seikkailu on oikeasti jotenkin ovelasti tehty, jotta se aivopesisi lapset toimimaan tietyllä tavalla tai opettaisi heille jotain elämästä. Sittemmin olen alkanut epäillä tätä teoriaa. Kirjoittaessani Wikipediaa aloin epäillä faktojen paikkansapitävyyttä noin yleisellä tasolla. Saatuani käteen ensimmäiset julkaisuni olin koko ajan niin sanotusti kusi sukassa ja odotin, että milloin joku huomaa niissä jonkin hirvittävän virheen. Ajattelin silti, että ne kaikki muut kirjoittajat kyllä huomaavat kaikki virheet ja olen ainoa, joka saattaisi sellaisia tehdä. Sittemmin luin artikkelin, jossa mainittiin suurimman osan julkaisuista olevan väärässä. Mutta ei kai sentään kirjoista?

Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.

Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?

Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?

Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.

Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"

Arkuus vs. rohkeus

2011-01-16T10:27:00.003+01:00

Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.

Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".

Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.

Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?

Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.

There's no such thing as free lunch

2010-11-13T11:15:00.004+01:00

Ihmiset monesti odottavat muiden elävän eri tavalla kuin mitä he itse elävät. Esimerkiksi ihminen, joka heiluttaa suklaapatukka-automaattia saadakseen ilmaisen suklaapatukan, ei arvele kaikkien muiden tekevän niin vaan tuumii olevansa erikoislaatuisen ovela saadessaan ilmaisen suklaapatukan, kun muut hölmöt maksavat siitä.

Jos kyse olisi vain joistain yksittäistapauksesta, voisin jotenkin ymmärtää tällaisen käytöksen, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella lähes kaikki melko normaaleilta vaikuttavat ihmiset pitävät automaattien heiluttelua jos ei suorastaan sallittuna niin ainakin hyvänä ideana.

En usko, että monikaan suklaa-automaattia heilutteleva ihminen kävelisi kaupasta suklaapatukka takkiin kätkettynä. Jostain syystä automaatista varastaminen katsotaan sallitummaksi kuin suoraan kaupan hyllystä varastaminen, vaikka itse asiassa kyse on täsmälleen (kyllä, aivan niin, täsmälleen) samasta asiasta. Ensinnäkin, se on laitonta, ja toisekseen, muut maksavat viulut ja korjauskustannukset, kun automaatteja joudutaan korjaamaan.

Kummallisin havaitsemani ilmiö automaattien osalta on se, että ihmiset neuvovat minulle, että maksamisen sijaan minun kannattaisi vain heiluttaa automaattia. Mykistyin, kun näin kollegan tositoimissa heiluttamassa automaattia ja pettyneenä lopettavan, kun mitään ei pudonnut. Satakiloinen automaatti vaappui kuin heinänkorsi tuulessa. Eräs muutoin normaali ja mukava kollega kehuskeli yksi päivä opettaneensa automaatin heiluttamisen toiselle kollegalle. Aina tunnollinen ja rehellinen ihminen opettaa filosofian tohtoreita varastamaan suklaapatukoita? Ihmettelen vain.

Sankaripoliisi

2010-10-31T17:30:00.004+01:00

Jokin aika sitten eräs NYPD:n poliisi sai tarpeekseen pidätyskiintiöistä, nauhoitti kaikki palaverit työpaikallaan, ja otti asian esille korkeammilla tahoilla. Pidätyskiintiö tarkoittaa sitä, että poliisien esimies sanelee montako pidätystä viikossa tulee tehdä mistäkin aiheesta. Koska rikokset eivät tietenkään tapahdu aina poliisin nenän alla, pidätyskiintiöt johtavat laittomiin pidätyksiin, joissa viattomat ihmiset pidätetään jollain verukkeella, jotta kiintiö saadaan täyteen. Tällä tavoin rikostilastot saadaan pidettyä mieleisinä. Käytännössä kyse on siis korruptiosta, mädästä poliisilaitoksesta, joka pakottaa poliisit rikkomaan lakia.

Suomessa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa poliisi edustaa tavalliselle siviilille ystävää, jonka puoleen voi kääntyä hädän hetkellä. Yhdysvalloissa poliisi on pelätty. Poliisille ei voi vitsailla ja he ovat koko ajan valmiudessa epäilemään ketä tahansa siviiliä potentiaaliseksi terroristiksi. Toisaalta, poliisilla onkin syytä pelätä kaikki vastaantulijoita, saattaahan kenellä tahansa olla ase.

Adrian Schoolcraft oli tuo poliisi, joka päätti ryhtyä taistelemaan poliisilaitoksen korruptiota vastaan. Kun asia tuli esille, hänen ylimmät esimiehensä lähettivät hänet mielisairaalaan tahratakseen hänen maineensa. Se ei kuitenkaan onnistunut, kiitos Schoolcraftin nauhottamien nauhojen, jotka todistivat hänen olevan täysin selväjärkinen. Schoolcraft onkin äärimmäisen rehellinen ja rohkea mies, jolla on myös miellyttävä ja rauhallinen ääni.

Rehellisyys onkin mielenkiintoinen juttu. Rehellisyydestä on tehty jopa wikiopas "Kuinka olla rehellinen". Rehellisyys vaatii ihmiseltä paljon selkärankaa ja erittäin hyvää itsetuntoa. Ihminen ei voi olla rehellinen, jos hän pelkää näyttää olleensa väärässä tai tehneensä jotain väärin. Rehellinen ihminen ei välitä siitä saako joku hänestä huonon kuvan, kun hän tunnustaa tehneensä virheen. Tai kuten tässä tapauksessa, rehellinen ihminen ei pelkää olla eri mieltä ja asettua muita vastaan paljastamalla mädän järjestelmän.

Joku saattaa kysyä, miksei kukaan aiemmin paljastanut kyseistä korruptiota tai miksei Schoolcraft tullut aiemmin esille asian kanssa, olihan hän jo hyvän aikaa toiminut poliisina. Ihmisillä menee aina jonkin aikaa, että he pystyvät muodostamaan kuvan uudesta tilanteesta. Se voi viedä vuoden, kolme vuotta tai ehkä pidemmänkin aikaa. On vaikea erottaa mitkä kielteiset asiat esimerkiksi työpaikassa johtuvat jonkun tietyn henkilön persoonallisuudesta ja mitkä yleisestä työpaikkakulttuurista. Jotkin asiat saattavat vaikuttaa alussa omituisilta, mutta ajan myötä niitä ei enää kyseenalaista ehkä omasta mukavuudenhalustaan. Ihminen sopeutuu tilanteeseen, vaikka hän tietää tekevänsä väärin. Schoolcraft ei sopeutunut. Lopulta asia vaivasi häntä niin paljon, että hänen oli pakko tehdä asialle jotain.

Tämä kertomus on osittain uskomaton, kuin klassinen sankaritarina. Jos tästä ei pian tehdä elokuvaa, olen hyvin yllättynyt.

Lyhyt opas hyvään elämään

2010-10-29T22:42:00.010+02:00

Luku 1: Halaukset

Tässä luvussa selitämme muutamia perusasioita halaamisesta ja siihen liittyvistä stereotypioista. Halaukset ovat luonnollinen osa jokaista ihmissuhdetta, johon liittyy rakkauden tunne. Oli kyse sitten puolisostasi, ystävästäsi, lapsistasi, vanhemmistasi, suurin rakkauden osoitus on halata heitä. Rakkaus ilman halausta on pelkkää sanahelinää.

Miten halata?

Oikean halausotteen löytäminen voi olla hankalaa. Suora rinta rintaa vasten suoritettu halaus saattaa tuntua liian tunkeilevalta. Toisaalta takaa päin halatessa toisen saattaa olla hankala hahmottaa, kuka häntä halaa. Siksi paras "halitaktiikka" onkin rehellinen sivulta suoritettu puristava ote siten, että halittavan henkilön olkapäät menevät vähän lysyyn halauksen voimasta. Tällöin saat myös maksimoitua rutistavan voiman.

Mistä tietää, onko halaus onnistunut?

Halattava henkilö saattaa pusertua hieman kasaan ja parhaassa tapauksessa päästää pienen ulinan. Myös muka paheksuvat ilmeet ja myrtynyt suu sekä kommentit kuten "no, menetkös siitä" tai "ääh" ovat alussa normaaleja. Niistä ei pidä välittää. Ajan mittaan säännöllisesti suoritetut halaukset saavat halatun hyväksymään asemansa ja hän alistuneekin siihen tuota pikaa. Pientä silmien tapitusta kattoon saattaa silti esiintyä joillain henkilöillä vielä vuosienkin harrastamisen jälkeen. Useimmat halatut oppivat kuitenkin ajan mittaan hymyilemään halaustapahtuman aikana.

Halauksen ajoitus

Halaus on parasta ajoittaa rauhalliseen hetkeen, jolloin ihminen on halaukselle otollisella tuulella. Esimerkiksi jalkapalloa katselevaa machomiestä on hyvä halata, kun hänen kannattamansa joukkue on tehnyt maalin. Pehmomiestä voi ja tulisikin halata milloin vain riippumatta nahkapallojen sijainneista nurmikentillä ympäri maailman.

Naista kannattaa halata hänen ollessa hyvällä tuulella tai vaihtoehtoisesti itkuinen. Huonotuulista naista tai miestä ei pidä ryhtyä halailemaan. Se voi aiheuttaa konfliktitilanteen, jossa halaus tulkitaan väärin.

Halaus ja ympäristö

Halausten ei ole havaittu millään tavoin kuormittavan ympäristöä. Sen sijaan, halauksilla on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia halaavaan ihmiseen, halattavaan ihmiseen ja heidän kanssaan tekemisissä oleviin ihmisiin. Halausten kerrannaisvaikutukset ovat huomattavat, koska hyväntuuliset ihmiset saavat myös tapaamansa muut ihmiset hyvälle tuulelle.

Tekniset apuvälineet

Vaikka kotieläinten kuten kissojen ja koirien halaaminen voi lähes kokonaan korvata kahden ihmisen välisen halauksen, tällä hetkellä psykologiset kokeet eivät ennusta halauksen korvaavien teknologien kehittämistä järkeväksi toiminnaksi. Teknisiä halausapuvälineitä ei siis ole odotettavissa lähiaikoina.

Miten päästä halatuksi?

Halauksessa aktiivisen toimijan roolin omaksuu halaaja. Halattavalle jää silloin helpompi tehtävä olla halattuna. Joskus voi käydä niin, että henkilö haluaisi tulla halatuksi, mutta vastapuoli ei halua halata häntä. Tällöin apuun on otettava erilaiset houkutuskeinot. Halattavaksi haluava henkilö voi esimerkiksi liimautua lähelle potentiaalista halaajaa. Ilmeiden merkitystä ei tule väheksyä lähestymisyrityksissä. Halausta kaipaavan voi yrittää omaksua liioitellun surkean, suorastaan koiranpentumaisen olemuksen ja ilmeen. Tämä vaihtoehto tuottaa molempien osapuolien kannalta yleensä parhaimman tuloksen. Toinen vaihtoehto on olla "myrtsinä" ja vaatia halausta. Tällöin potentiaalinen halaaja saattaa kokea halaamisen ikään kuin taakkana. Vaikka halaus saadaan, se ei välttämättä nostata kummankaan osapuolen mielialaa.

Yksilöllinen halaustarve

Eri ihmisillä on eri halaustarpeensa. Jotkut ihmiset voivat elää vuosikausia ilman kunnollista halausta. Toisaalta, heidän halauksenkaipuunsa voi olla hyvin suuri. Uusimmat teoriat viittaavat siihen, että halaukseton elämä ei ole normaalia ihmislajille. Jos halauskumppania ei löydy, voi halausta kaipaava tuntea halaukseen verrattavaa onnen tunnetta esimerkiksi halaamalla isohkoa tyynyä, tai silittämällä kissaa tai koiraa. Ehkä suurin tragedia nykypäivän Suomessa on miesten halaamisen tarpeen vähätteleminen. Miehiä ei yleensä mielletä halaamisen kohteiksi, mikä saattaa vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan tulla halatuiksi.

Miten voit vaikuttaa?

Halaa jo tänään sinulle läheistä ihmistä! Kuka ties hän on jo kauan kaivannut halaustasi.

Voi elämä

2010-10-20T20:21:00.003+02:00

Tässä tiivistettynä pari päivää kestänyt sähköpostikeskusteluni kollegan kanssa:

Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."

Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)

Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."

Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."

Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"

Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."

Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!

Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.

Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.

Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.

Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.

Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa?

2010-10-14T08:16:00.003+02:00

Taloussanomat uutisoi rehvakkaasti, että "Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa". Artikkelissa puhutaan huimista palkkaeroista. Ajatuksessa on kuitenkin sellainen puute, että se ei ole millään lailla humaani. Yleensä työssään huonoiten suoriutuvat sairaat ihmiset ja jokaisella meillä on muutenkin oma jaksamisen taso. Toiset jaksavat enemmän, toiset vähemmän. Haluammeko todella elää järjestelmässä, jossa sairaudesta ja geneettisistä heikkouksista rangaistaan?

Raha ei tuo onnea, kuten tutkimukset osoittavat. Sen sijaan rahan puute saa ihmiset onnettomiksi.

Yhteiskunnan yksiselitteisesti tärkein tehtävä on pitää huolta meistä, kun emme itse siihen pysty. Siksi meillä on poliisilaitos, palokunta ja terveydenhuoltojärjestelmä. Rikkaan ja terveen on helppo ajatella, että tuottavuudesta tulee maksaa ja miksei terveydenhuoltokin voisi olla maksullista. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia niin. Rikkaat ja tuottavat mahdollistavat sen, että voimme pitää köyhistä ja sairaista huolta. Jos itse sattui voittamaan geenilotossa, ei ehkä voi ymmärtää millaista on, jos on jatkuvasti sairas. Kaikki eivät myöskään yksinkertaisesti jaksa tehdä samaa määrää työtä mitä toiset. Se nähdään ehkä helposti merkkinä laiskuudesta, mutta ei se ole laiskuutta. Kun ei vain jaksa enempää, silloin ei jaksa.

Tehokkuus ei ole kaiken mitta. On hyvä olla tehokas, mutta vielä tärkeämpää on olla armelias.

Alienit

2010-10-09T14:42:00.004+02:00

Jokin aika sitten suomalaisissa iltapäivälehdistössä uutisoitiin Stephen Hawkingin varoituksesta olla yrittämättä ottaa yhteyttä Maan ulkopuolisiin älykkäisiin olentoihin. Asia jäi mietityttämään minua ja katseltuani listoja uhanalaisista kaloista, tulin siihen tulokseen, että taaskaan meidän ei tarvitse mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan nähdäksemme esimerkkejä siitä, minkälainen kohtalo ihmiskuntaa voi odottaa, jos jokin Maan ulkopuolinen superlaji päättää vallata vähän lisää elintilaa.

Samat lehdet uutisoivat myös joogaavasta karhusta, joka istui häkissään ja teki jumppaliikkeitä. Mikä on, kun söpö eläin ei saa elää vapaudessa? Miksi se pitää laittaa häkkiin ihmisten pällisteltäväksi? Miksi nisäkästovereitamme pidetään typerinä vain siksi, etteivät he osaa puhua tai ole kiinnostuneita kaiken maailman älykkyystesteistä? Miten on mahdollista, että vuosikausien Disney-propaganda puhuvista eläimistä ei ole saanut kaikkia maailman lapsia ryhtymään kasvissyöjiksi?

Kamalan rumat puna-ahven ja ruijanpallas ovat uhanalaisia kaloja. Joku voisi väittää, ettei noin rumia otuksia jää ikävä. Ruijanpallas on kuitenkin kala, joka voi kasvaa 300 kiloiseksi ja elää 50-vuotiaaksi. Siinä ajassa ehtii ajatus jos toinenkin muljahtaa kalarumiluksen pienessä päässä. Vaan ei enää. Kaloja kalastetaan niin paljon, että he eivät ehdi saavuttaa arvoisaa 50 vuoden ikää. He saavuttavat sukukypsyyden vasta 5-7-vuotiaina, mikä tarkoittaa juurikin sitä, että nopea kalastus romahduttaa kannan nopeasti ja laji kuolee sukupuuttoon. Mitä rujo ruijanpallas voi tehdä? Ei mitään. Se ei voi kirjoittaa oikeusasiamiehelle valitusta kohtelustaan lainsuojattomana omalla maallaan, koska .. no.. se ei voi kirjoittaa tietyistä käytännön syistä. Emme tiedä kalojen sielunelämästä mitään. Sen tiedämme jo, että kalatkin tuntevat kipua. Ehkä heillä on ajatuksiakin?

Ihminen, joka paheksuu natsien keskitysleirejä, on empaattinen ja järkevä henkilö. Ihminen, joka arvostelee riistokalastusta ja tehomaataloutta on hörhö viherpiipertäjä. Miksi? Tällä hetkellä yksi eläinlaji maapallolla hävittää kokonaisia eläinkansakuntia pelkässä rahanahneudessaan. Onko tällaisen toiminnan arvosteleminen hörhöyttä? Eivätkö muut ihmiset vain sulje silmänsä karmeuksilta, kuten saksalaiset aikoinaan?

Alienin kohtaamista odotellessa yritän vähentää lihan ja kalan kulutusta syömällä useammin kasvisaterioita. Aika surkea yritys parempaan, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan.

Ohjeita työnhakijalle

2010-10-01T21:20:00.003+02:00

Olen tällä viikolla istunut noin 10 tuntia työhaastatteluissa, koska lupauduin edustamaan tasa-arvovaltuutettua erään paikan täytössä. Tämä kokemus on antanut minulla käsittämättömän määrän kokemusta työpaikan hakemisesta. Kokoan asiat tähän kätevään listaan, jonka postdoc-paikkaa hakeva työntekijä voi käydä läpi joutoaikoinaan:

1. Työpaikkailmoituksessa selvitetään yleensä melko yleisellä tasolla tehtävän luonne. Soita tai lähteä sähköpostia lisätietokohdassa mainitulle henkilölle ja kysele tarkemmin millaisesta paikasta on kyse. Ei sitä henkilöä turhan päiten ole siihen merkitty. Työnkuva voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä kuvittelet. Säästät omaa ja muiden aikaa, jos et hae paikkaa, johon et halua tulla valituksi.

2. Kirjoita työhakemus nimenomaan kyseiseen paikkaan. Selitä alussa listamuodossa tai vapaasti muotoillen vahvuutesi (viittaa mieluusti julkaisuihisi tässä kohtaa), joita työpaikkailmoituksessa pyydetään. Älä mainitse missä olet käynyt peruskoulusi. Koulutuksesi alkaa maisterin tai kandidaatin tutkinnosta. Sitä aikaisemmalla ajalla ei ole merkitystä.

3. Kirjoita kunnollinen etusivu, jossa selität millaista tieteellistä työtä aiot tehdä saatuasi hakemasi paikan. Älä kirjoita turhaan numerotietoja vaan pysyttele yleisellä tasolla.

4. Harrastuksiisi kuuluu "kavereiden kanssa hengailu"? Tällainen harrastus työhakemuksessa ei välttämättä imponoi suuresti ihmisiä, jotka etsivät älykästä ja tehokasta kaveria tiimiinsä. Eihän se ole varsinaisesti kovin kehittävää tai edes harrastus!

5. Haastatteluun päästyäsi muista, että haastattelijat kysyvät kysymyksiä, koska haluavat tietää, mitä olet tehnyt. Aggressiivinen puolustautuminen "olen minä sitäkin tehnyt!" asenteella "miksi te nyt tyhmiä kysytte" ei edistä asiaa. Sen sijaan selitä asiallisen innostuneesti, minkälaisen työn tekemisestä pidät ja mitä kaikkea osaat.

Muista positiivinen asenne, jos olet hakemassa tehtävään, jossa ollaan paljon tekemisissä asiakkaiden kanssa.

Feynmanin perintö

2010-08-01T09:52:00.004+02:00

Olen nyt viikon lomaillut Suomessa. On se vain ihana maa tämä Suomi. Yksi asia pistää kyllä silmään ja se ovat nämä wannabe-rokkitähdet. Joka toisella on joku "oma" pukeutumistyyli, joka ei eroa mitenkään niistä sadoista muista individualisteista. Kumma, ettei Saksassa ole tällaista. Siellä kaikki pukeutuvat normaalisti.

Alkukevennyksestä pääsemmekin itse aiheeseen eli kulttuurien välisiin eroihin. Luin tässä viikolla Richard Feynmanin kirjan "Laskette varmaakin leikkiä, Mr. Feynman!". Siinä Nobel-palkittu Feynman kertoo sattumuksistaan ja yrittää vähän levittää tieteellistä ajattelua. Feynman kritisoi ankarasti brasilialaista koulutusmallia, jossa opiskelijat yrittivät opetella kaikki kaavat ja asiat täysin ulkoa yrittämättä ajatelematta niitä tippaakaan. Jokaisen piti pitää yllä illuusio siitä, että he ymmärtävät kaiken, joten kukaan ei uskaltanut kysyä mitään.

Olen Saksassa törmännyt itsekin erikoiseen tapaan tehdä tiedettä. En väitä, että kaikki kiinalaiset olisivat seuraavanlaisia, mutta eräs kiinalainen ryhmä kuulemani ja kokemani mukaan operoi sillä tavoin, että pomo tietää "kaiken" ja hän jakaa tutkijat eri ryhmiin. Yksi ryhmä näytteet, toinen tekee mittauksia, kolmas ryhmä analysoi datat, ja neljäs käy läpi kirjallisuuden ja kirjoittaa johdannon paperiin. Vaivaamatta liiaksi aivosolujaan voi jo nähdä tällaisen järjestelmän heikkoudet. Olen itse päässyt kosketuksiin mittauksia tekevien kavereiden kanssa ja heidän kanssaan työskenteleminen on erittäin vaikeaa, sillä heidän argumenttinsa jonkin asian mittaamiselle liikkuvat tasolla "mutta kun tämä pitää mitata". Jos pomo sanoo, että se pitää mitata, se pitää mitata. Oli siinä sitten järkeä tai ei.

Itse asiassa tunnen muutamia muita kiinalaisia, jotka toimivat järkevämmin, joten tuskin kyse on tässä tapauksessa aivan pelkästään kulttuurien eroista vaan osittain myös eri tutkimusryhmien välisistä eroista. Minua huolestuttaa tässä lähinnä se, että tällaisten ryhmien annetaan toimia näin. On tietysti monia tapoja tehdä tiedettä, mutta eikö kaikkien etu ole, että jokainen tutkimukseen osallistuva ymmärtää mitä on tekemässä. Itse asiassa minua on viime aikoina alkanut mietityttää voisiko olla niin, että tutkimusten monimutkaisuuden kasvaessa kaikki tutkijat eivät yksinkertaisesti pysy enää oman tutkimuksensa tasalla. Siitä kasvaa heille iso mörkö ja he toivovat, ettei kukaan sorki pintaa syvemmälle. Feynman itse asiassa kritisoi vähän samaa asiaa. Hän kokee, että tutkijan pitäisi tutkimusta julkaistessaan aina kritisoida sitä kaikista mahdollisista suunnista. Hänen tulisi selittää, mikä tässä tutkimuksessa saattaa olla vikana, mitä ei otettu huomioon ja niin edelleen. Se on tietysti tutkimuksen peruspilari, mutta nykyään yhä harvempi hype-alalla julkaisuja kirjoittava tutkija tekee tätä. He esittävät vain tutkimustensa hyvät puolet ja tulokset, jotka sopivat teoriaan. On palattu keskiaikaan, aikaan ennen tieteellistä vallankumousta.

Sain tilaisuuden muutama kuukausi sitten tutustua menestyneeseen tutkijaan, joka oli ollut opiskelijana ryhmässä, joka keksi kylmäfuusion. Hän ei sattumalta osallistunut noihin tutkimuksiin eikä siis tuhonnut sillä alkavaa tieteellistä uraansa. Kylmäfuusiokoetta ei koskaan pystytty toistamaan, vaikka useat tutkijat ympäri maailman yrittivät kovasti. Hänellä oli selkeä käsitys tutkimuksen liiallisen mainostamisen vaaroista. Hän on hyvin tarkka siitä, että kaikki mittaukset ja analyysit tehdään täsmälleen oikein ja tieteellisesti pätevästi. Hän kuvaili värikkäästi uransa kurjimpia hetkiä, kun hän havaitsi aiemmin julkaistujen tulostensa olleen mittausvirheestä johtuvia. Hänestä jäi rehellinen ja terävä kuva. Hyvän tieteilijä tunnustaa virheensä ja oppii niistä. Hänen ei tarvitse kehua itseään, muut tekevät sen hänen puolestaan.

Aurinkoinen Hampuri

2010-07-19T21:32:00.002+02:00

Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.

En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.

Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.

Sujuvaa sanojen virtaa

2010-07-17T11:14:00.005+02:00

Ihastelin tässä edellistä blogikirjoitustani, sen soljuvia virkkeitä ja sanojen säihkettä. Kommenteista päätellen se ei kuitenkaan uponnut täysin vaativaan yleisööni. Liekö syynä ollut lievä krapula vai mikä, itse olin tavattoman tyytyväinen tulokseen. Olen päättänyt jättää alkoholin juomisen. Tai ainakaan yhtä lasia enempää en ota, joten juttujen taso jäänee tälle tavalliselle tasolleen.

Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.

Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.

Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.

En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.

Mistä ajatukset tulevat?

2010-06-13T11:52:00.004+02:00

Hilppasimme eilen kavereiden kanssa pienellä porukalla katsomaan Englanti-USA-ottelua ravintolaan Sternchanzelle. Sieltä matka jatkui Reeperbahnille johonkin hämärään baariin. Vointi on tänään hieman heikko, vaikka viisaasti join vettä loppuillasta, kun muut kumosivat tequilashotteja.

Nyt syön aamupalaa ja naapurikorttelissa joku töräyttelee jotain ihme torvea.

Voisin varmaan kirjoittaa kirjan omituisista ihmisistä. Sen verran sirkusta on taas töissä viime aikoina nähty. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti. Sen täytyy johtua aivojen rakenteesta. Loogisin ratkaisuvaihtoehto ei aina tule mieleen. Siinäpä muuten mielenkiintoinen sanapari "tulla mieleen". Mistä ajatukset tulevat mieleen? Miten täysin uusi ajatus syntyy aivoissa kemiallisesti?

Muistot on jotenkin vielä mahdollista ymmärtää. Ihminen näkee jotain, ja aivoihin jää siitä jonkinlainen kemiallinen jälki. On esitetty, että synesteetikot sekoittavat numeroita ja värejä, koska numeroiden ja värien prosessointiin käytetyt kaksi aivoaluetta ovat lähellä toisiaan. Syntyykö uusi ajatus aina pelkästään vanhojen muistojen sekoituksesta?

Muistoja kerätään koko ajan. Lapsi oppii, että ravintolassa pyydetään ruokailun lopussa lasku. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden odottaa menevän. Onkin uusia ravintoloita, joissa ruoka maksetaankin ensin. Eri ihmisten aivot toimivat eri tavoin tällaisessa uudessa tilanteessa. Jotkut ottavat rennosti ja kysyvät ensin: "Mites tässä kuuluu toimia?" Toiset menevät paniikkiin: "Ei mennä syömään tänne, eihän me tiedetä miten tämä edes toimii." Kolmannet yrittävät matkia muita asiakkaita (jotka eivät muuten välttämättä toimi oikealla tavalla!). Mielestäni lasten koulutus menee pieleen siinä, että heille opetetaan jokainen erikoistilanne erikseen. He oppivat miten toimitaan kussakin tilanteessa, mutta heille ei anneta yleisiä neuvoja siitä, miten he saisivat uuden tilanteen haltuunsa arvokkaasti. Jotkut ihmiset eivät opi käyttäytymään luonnollisesti uusissa tilanteissa ja he pelkäävät niitä.

Töissä uusia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan ja ensimmäinen puolustuskeino on suojautua ja ajatella, että sen ja sen asian tekeminen ei ole minun hommani. Vasta tietyn rentouden saavutettuaan voi nähdä, miten paljon itse asiassa kaikesta valittamisesta on turhaa. Itse esimerkiksi valitin pitkään työpaikan siivottomuudesta, koska siivousväki jostain syystä ei koskaan käynyt siivoamassa. Vasta jonkin aikaa valitettuani tajusin, että minähän voin muuttaa asian laidan yksinkertaisesti pyytämällä talonmiestä järjestämään siivouksen. Jostain syystä aktiivinen osallistuminen ei vain tullut mieleen aiemmin. Tämä oli tietenkin aika triviaali esimerkki, mutta sama pätee pomosta ja ties mistä valittamiseen. Paras tapa ratkaista ongelma on käydä kiinni siihen ja ryhtyä toimiin asian parantamiseksi!

Isän matkakertomus

2010-05-24T20:34:00.019+02:00

Swellbow

Eräänä keskiviikkoaamuna, huhtikuun 28. päivä, tunsin herättyäni kovaa kipua vasemmassa kädessä kyynärpään tietymillä. Aluksi tilannne tuntui kriisiltä, mutta sitten minulle nopeasti valkeni, että tämähän on mahdollisuus. Hieman yli viikkoa aiemmin oli Hampurin matkani peruuntunut tuhkaksi menneiden lentojen takia. Käynti lääkärillä varmisti asian; kyseessä on sairaslomaa vaativa "swellbow". No okei, jouduin neuvottelemaan pari sairaslomapäivää lisää, mutta vain että olisimme varmoja toipumisesta. Air Berlin kyyditsi keskiviikkoiltana minut Düsseldorfin kautta Hampuriin.

Keväinen Hampuri

Ero Suomen kevääseen oli hätkähdyttävä. Muiden muassa kirsikkapuut kukkivat upeasti ja lämmintä riitti, pahimmoillaan mittari kävi 22 asteessa. Parsasesonki oli (Espanjassa) parhaimmillaan, joten pääsimme nauttimaan kevään ensimmäisistä parsoista. Hyvää oli. Ei tietoakaan räntäsateesta.

Nähtävyyksiä katsomassa

Pikaiselle Hampurin kävijälle voi suositella seuraavaa kävelylenkkiä: Rathausmarkt- Nikolaikirche- Landungsbrücken. Maleksiminen Nikolaikircheltä Landungsbrückenille sujuu mukavasti osittain vanhempien kaupunginosien läpi.
Sunnuntaina kävimme tyttäreni kanssa tutustumassa opastetulla kierroksella raatihuoneeseen. Täpärästi liittoutuneiden palopommilta pelastunut palatsi on todella upea sisätiloiltaan, vaikka kelpaa kyllä katsoa päällisinkin puolin. Raatihuoneen sanoataan symbolisoivan Hampurin varakkuutta, sen tehtävän se kiitettävästi hoitaa. Raatihuoneen tori on myös melkoisen komea, muistuttaa hieman italilaista piazzaa. Kierros raatihuoneessa kesti noin tunnin, ja se järjestyy myös englannin kielisenä.

Hampurin raatihuone.

Raatihuoneen kultainen, kimalteleva portaikko.

Raatihuoneen kultainen vieraskirja, josta Aatun nimikirjoitus sivuineen hienovaraisesti poistettiin ja vietiin kellariin herran käynnin jälkeen, kun sen ei katsottu sopivan keisareiden ja muiden kunnioitettujen vieraiden nimikirjoitusten joukkoon.

Nikolainkirkko on muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, se osoittaa millaista jälkeä pommituksessa syntyy. Voi hieman hiljentyä mietiskelemään kuinka sodasta aina kärsii siviiliväestö.

Satama

Landungsbrücken tarjoaa ihanteellisen mahdollisuuden äimistellä yhtä maailman suurimmista satamista. Melkoisia konttilaivoja purjehtii alvariinsa Elbellä. Tutustumiskohteita löytyy myös, esimerkiksi purjelaiva Rickmer Rickmers sekä pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille nykyään pyhitetty vanha Elbetunneli. Elbetunneliin pääsee myös autohissillä, mutta tämä tutustumistapa ei sovi ympäristötietoiselle. Joen toiselta puolelta avautuu hieno näköala kaupunkiin päin.
Tällä kertaa teimme kierroksen vielä merikelpoiseen rahtilaivaan Cap San Diegoon. Laivan konehuoneessa riittää nähtävää tekniikasta kiinnostuneelle. Cap San Diegossa oli myös näyttely uudelle mantereelle muuttaneista. Yli viisi miljoonaa muuttajaa kulki Hampurin sataman kautta.
Jos nälkä pääsee yllättämään niin lukuisista ravintoloista ja pikku kioskeista löytyy hintavahkoa purtavaa.

Rahtilaiva matkalla kohti Atlantia pitkin Elbeä.

Teimme myös pienehkön ristelilyn vesibussilla Aussenalster-järvellä. Tällöin tarjoutui mahdollisuus ihastella järven rannoilla etäisesti suurlähetystöjä muistuttavia omakotitaloja. Tällä reissulla meille annettiin myös kielikoulutusta, kun kävimme syömässä schnitzelit erittäin nopean palvelun Alsterpavillon-ravintolassa. Emme kerinneet haastella kummempia tehokkaan tarjoilijan kanssa, tilasimme vain lyhyesti herkkusienileikkeet, niin jopas hän pääsi huomauttamaan selvällä suomella: "Kiitos ja kippis". Jatkoi saksaksi: kuulee heti, että olette Suomesta, liian paljon rrrrrrrrrrrrrrrrr :äää. Eli on kai turha yrittää jallittaa ammattilaisia.

Omakotitaloja Aussenalster-järven rannalla.

Paluu tältä pikaviisitiltä Suomeen tuntui erityisen ankealta, likaisia lumikasoja, räntäsadetta. Ihmetytti miksi kukaan haluaa asua tundralla ja maksaa puoli miljoonaa jostain ränstyneestä rintamakarkuritalosta.

Itsekontrollin vaikeus

2010-03-28T19:34:00.004+02:00

Vanhoja uutisia ehkä teille, mutta itse törmäsin vasta tänään artikkeliin rajallisesta itsekontrollista. Aivotutkijat ovat havainneet, että ihmiset eivät kykene kontrolloimaan itseään loputtomiin. Jos joutuu ponnistelemaan kovasti kontrolloidakseen itseään jollain osa-alueella, saattaa kontrolli toisella alueella pettää.

Se selittää, miksi joskus tulee ikäviä kiukunpuuskia, vaikkei haluaisi olla kiukkuinen turhasta. Itse asiassa se selittäisi kaiken ihmisten keskinäisen kanssakäymisen. On olemassa ihmisiä, jotka seurassa ovat mukavia ja vitsiniekkoja, mutta kotona tyranneja. Ilmeisesti paukkuja ei riitä enää kotiin. On ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan syömättä kakkua, jos sellaista tarjotaan, vaikka olisivat laihdutuskuurilla. On ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä, mutta juovat kaiket illat. Se selittää myös paljon arkisempia asioita, kuten sen, että aina ei jaksa siivota, vaikka pitäisi, ja tulee tehtyä koko päivän jotain muuta.

Eikö tuo kaikki jossain määrin selity itsekontrollin rajallisuudella? Kaikki haluaisivat tietysti olla täydellisiä, mutta joissain asioissa kontrolli pettää. Ihmisaivo ei vain jaksa enää. Oma kontrollini pettää yleensä kommunikaatiotasolla. Loukkaan ihmisiä helposti, kun vitsailen heistä. Jos mieleeni tulee hyvä vitsi, en kerta kaikkiaan voi pitää sitä sisälläni. Sen sijaan pystyn kyllä hyvin vastustamaan valehtelua ja itse asiassa puhun aina totta (ainakin omasta mielestäni, mutta mielihän saattaa olla väärässä). Saatan ehkä muotoilla neutraalimpaan muotoon mielipiteeni asioista, jotta kukaan ei loukkaantuisi, mutta faktat pysyvät faktoina. Yleensä en kuitenkaan onnistu tässä muotoilussa. Siksi onkin parempi, ettei kukaan kysy rehellistä mielipidettäni esimerkiksi uudesta kampauksestaan.. Tässä taustalla tosin on ehkä se viisaus, että valehtelemisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Valhetta seuraa vain toinen valhe. Lisäksi muistini on niin huono, että unohtaisin, mitä olen valehdellut. Totuuden puhuminen kannattaa siis aina.

Mutta onko itsekontrolli sitten jotain, mikä riippuu tällaisista kenties ulkoa tuoduista viisauksista, kuten "valehtelusta ei seuraa mitään hyvää"? Vai onko valehtelemattomuus sittenkin vain persoonan ominaisuus eikä osa itsekontrollia?

Hyvä uutinen on se, että itsekontrollia voi harjoittaa kuten lihaksia. Vähitellen voi oppia kontrolloimaan itseään enemmän. Uskon, että tähän perustuu myös se, että aikuistuttuaan ihmisistä tulee leppoisampia ja asioita ei oteta niin vakavasti. Mutta yllättävä tieto siitä, että Hesarin keskustelupalstalle kirjoittelee ilmeisesti enimmäkseen eläkeläisiä viittaisi siihen, että itsekontrollia voi myös menettää iän myötä. Missäköhän iässä itsekontrolli on huipussaan?

Mielenkiintoista on myös se, että itsekontrollin määrä on tietenkin henkilöstä riippuva. Ehkä onkin siis parempi lopettaa muiden moralisointi heidän heikkouksistaan ja yrittää sen sijaan ymmärtää, että kaikki eivät vain pysty kontrolloimaan itseään. Itse asiassa olen vähän jopa sitä mieltä, että ihmiset yleensä saattavat jopa kärsiä omasta tilastaan, tiedostaen sen johtuen itsekontrollin puutteesta.

Hyvät, pahat ja rumat

2010-03-28T18:43:00.003+02:00

Jokunen aika sitten teimme työporukalla pienen italowesternin tyyliin Hyvät, pahat ja rumat kolmeen minuuttiin tiivistettynä. Viime viikolla kuulin eräältä kollegalta mahtavan analogian tieteeseen kyseisen elokuvan loppukohtauksesta. Hyvissä, pahoissa ja rumissahan lopussa Tuco etsii kulta-aarretta hautausmaalta. (En itse asiassa muista itse kovin hyvin, mitä kohtauksessa tapahtuu, mutta näin minulle kerrottiin.) Hän käy läpi hautakivien nimiä, mutta ei löydä aarretta. Lopulta paljastuu, että aarre oli nimettömässä haudassa.

Kollegani esittämä analogia tieteeseen meni jotenkin näin: Luonto on täynnä "kuolleita" teorioita. Joku on jo keksinyt ne, siksi siis kuolleita. Arvelemme löytävämme jotain uutta, kun kaivamme tarpeeksi syvälle noihin vanhoihin teorioihin. Lopulta se uusi teoria löytyykin tuntemattomasta, nimeämättömästä paikasta, mutta sitä emme voi tietää etukäteen.

Kaunista.

Lenkkarit jalassa sisällä

2010-03-20T17:52:00.002+01:00

Kokeilen kotona uusia sählylenkkareita. Ystävällinen myyjä selitti, miten lenkkareiden nauhat pitää solmia, jotta jalat ei luista jarruttaessa kengän kärkeen. Olen menettänyt kaksi varpaankynttä muutaman kuukauden sisään johtuen liian pienestä vasemman jalan urheilukengästä. Nyt asiaan on siis tulossa korjaus uusien kenkien muodossa.

Olen jatkanut kieroutuneita harrastuksiani tasaiseen tahtiin ja nykyään teen aika paljon vapaahetoisia käännöstöitä englannista suomeksi. Oikeastaan koko vapaa-aika menee siihen, jos satunnaista television katselua ei oteta huomioon. Wikipediaakaan en ole ehtinyt editoimaan ja ei hirveästi motivoikaan, kun se on niin täynnä kaikkia kiistoja ja trolleja.

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut vajaakuntoinen. Asia ei ole vieläkään täysin ratkennut, mutta ilmeisesti minulla on keuhkoputkentulehduksen tai vastaavan itse urheilemalla aiheutettu jälkitauti tai vastaava. Joka tapauksessa ei ole mitään herkkua, kun rintaan koskee koko ajan.

Kesällä en pääse serkun lakkiaisiin, koska joudun olemaan töissä, ja se harmittaa jo nyt.

Mahdollisesti jossain vaiheessa kevättä tulossa on taas vähän enemmän ajattelua vaativia postauksia, kun jaksan kirjoitella.

Itseluottamus

2010-02-28T19:44:00.003+01:00

Kävin viime viikolla Berliinissä. Kivaa oli! Tänään kuuntelin youtubesta Joe McElderryä, joka 18-vuotiaana voitti brittien X-factorin. Kaveri osaa kai ihan oikeasti laulaa. Siltä se minusta ainakin kuulostaa.

Conan O'Brien on sanonut jotenkin niin, että menestys on kuin valkoinen smokki, jonka pukee päälleen. Aluksi sitä ihailee yllään, sitten alkaa pelätä, että tahraa sen. Ehkä näin on. Tuo smokki ei kuitenkaan kuvaa vain menestystä vaan kaikkea muutakin ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukapa ei olisi tuntenut olonsa epävarmaksi jonkun ihanan ihmisen seurassa. "Olen päässyt jo näin pitkälle. Olen hänen kaverinsa. Onpa hienoa. Mutta kauanko kestää, että hän huomaa, että olen ihan tavallinen ihminen?" Aina pitää osoittaa jotenkin olevansa erityinen ja rakastettava. On vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa en tunne sellaista tarvetta ollenkaan. Aivan lähimmät lapsuudenystävät ja vanhemmat (ja epäilemättä myös sisarukset niille, joilla niitä on) ovat sellaisia. He rakastavat meitä sellaisina kuin olemme. He ovat nähneet miten kehityimme sellaisiksi kuin nyt olemme. Heille emme ole erikoisia ihmisiä sen takia, että harrastamme jotain erikoista, vaan ihan muista syistä. Itse asiassa, uskon, että tiettyjä hyviä peruspiirteitä lukuun ottamatta suurin osa siitä, että pidämme jostain ihmisestä perustuu sille, että luotamme häneen niin suunnattomasti, ettemme kyseenalaista heidän ystävyyttään. Luotamme siihen, että hän on ystävämme joka tapauksessa. Tällainen luja ystävyys ei synny vuodessa tai kahdessa vaan siihen menee useita vuosia ja se syvenee kokemuksen karttuessa.

Suurin osa ihmisistä käy jatkuvaa kamppailua saavuttaakseen lisää itsevarmuutta. Minulla on kausia, jolloin olen varma ja järkkymätön, ja kausia, jolloin olen herkkä ja helposti särkyvä. Itsetutkiskelun kautta olen yrittänyt saavuttaa tilan, jossa pääsisin eroon näistä vaihteluista ja pystyisin ikään kuin astumaan ulos koko inhimillisestä tunteiden vaihteluista. Se on vain kovin vaikeaa. Olen kuitenkin pyrkinyt absoluuttiseen altruismiin kaikessa mitä teen. Yritän maksimoida kokonaisonnellisuuden. Tällainen tavoite pistää omat tunteet ja epävarmuudet osittain syrjään. Silloin ujokin uskaltaa bussissa vaihtaa paikkaa, jotta tuntematon pariskunta pääsee istumaan vierekkäin. Ihmiset arvelevat, että kyse on ystävällisyydestä, mutta loppujen lopuksi omalla kohdallani taustalla on kyllä ihan tällainen järkiperäinen onnellisuuden maksimoimistavoite.

Kyllähän se niin on, että ihminen muuttuu paremmaksi ihmiseksi tehdessään hyviä tekoja. Ei se oikein toimi niin päin, että ensin muututaan hyväksi ihmiseksi ja sitten aletaan tehdä hyviä tekoja.

Paistettu kana

2010-02-14T17:46:00.003+01:00

Tämän vuoden TED-palkinnon sai Jamie Oliver yrityksestään reformoida kouluruokailua Britanniassa ja USA:ssa. Oliverin palkintopuhe on loistava. Niin on myös hänen kanareseptinsä, jota kokeilimme tänään T:n kanssa. Noudatimme reseptiä orjallisesti, mutta parempi olisi ollut korvata ainakin osa perunoista esimerkiksi porkkanoilla ja lantulla. Onpa ihanaa kokata yhdessä kunnon ruokaa!

Kuinka elää hyvä elämä

2010-01-10T19:14:00.004+01:00

Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.

Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.

Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.

Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.

En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.

Kreikan meri, meri Kreikan, Kreikan meri, meri Kreikan, ...

2009-12-19T09:07:00.007+01:00

Meressä on suolaa. Vuoressa on suolaa. Meressä on natriumkloridia ja jonkin verran kaliumkloridia. Vuoressa voi löytää puhtaita natriumkloridiesiintymiä. Natriumia ja kaliumia on suunnilleen yhtä paljon maan kuoressa, vaikka maapallolla kokonaisuudessaan on yli kymmenen kertaa enemmän natriumia kuin kaliumia. Miksi saman valenssisiset ionit käyttäytyvät niin eri tavoin?

Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.

On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.

Urheiluharrastukset

2009-12-12T16:07:00.003+01:00

Sain sählyä pelatessa torstaina mailan naamaani ihan duudsonin näköiseltä kaverilta, joka melko varmasti sanoi pelin sujuessa "hyvä hyvä", mutta jäi vähän epäselväksi josko hän oli suomalainen vaiko ei, koska puhuimme vain saksaa. Tai mitä nyt vähän jotain inisin saksaa muistuttavalla kielellä tapauksen jälkeen kylmästä vedestä. Nyt poski ja oikean silmän alusta ovat sinisen juovikkaita. Kun huomasin, että silmän ympärys alkaa sinertyä muistin kaikki ne kerrat, kun olen nähnyt ihmisiä, joilla on musta silmän ympärys ja olen ajatellut, että missähän tappelussa tuokin kaveri on ollut. Nyt ymmärrän, että musta silmän ympärys voi johtua myös urheiluvammasta.

Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.

En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.

Vuokralla asuminen

2009-12-08T20:08:00.003+01:00

Kun T lähtee ensi vuoden alussa Sveitsiin, jään yksin vuokraamaan kämppäämme tänne Hampuriin. Yritimme tänään uusia vuokrasopimuksen nimelleni, mutta meidän kiva vuokraemäntämme sanoi vain, että kyllähän hän meidät jo tuntee ja ei tässä mitään uusia sopimuksia tarvita. Vuokraakaan ei korotettu! Onpa hienoa. Vuokralla asuminen on tosi kivaa. Ei tarvitse huolehtia paljon mistään!

Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.

Miksei tätäkään ole keksitty?

2009-12-02T21:48:00.004+01:00

Joskus yritän miettiä, mitä maailmassa pitäisi vielä keksiä, jotta siitä tulisi parempi paikka. Kun erityisesti asiaa mietin, en millään keksi mitään. Mutta aina silloin tällöin ihan kysymättä mieleen putkahtaa asioita, joita tarvitsisi, mutta joita ei voi vielä ostaa kaupasta. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisin mahdollisiman kuumia lämpötiloja (yli 600 celsiusasteeseen asti) kestävän hyvin lämpöä johtavan, mutta taipuisan kalvon, joka on täysin homogeeninen eikä sirota eikä absorboi röntgensäteitä. Markkinoita rittäisi ympäri maailmaa tällaiselle materiaalille. Siinä onkin kemistille haastetta.

Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.

Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.

Einstein ei ollut Einstein

2009-11-27T22:56:00.003+01:00

Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.

Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".

No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.

En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.

Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.

Stressi ja itsetutkiskelun kauneus

2009-11-27T22:15:00.003+01:00

Masennus on sairaus, jota ei terve ihminen voi ymmärtää. "No, mikset jo tee. Mitä vielä vetkuttelet?" On olemassa muitakin tiloja, joita ei aina ymmärrä. Stressi on yksi niistä. Stressaantunut ihminen ei toimi täydellisesti. Hän alkaa unohdella asioita eikä saa aikaan mitään, koska on niin stressaantunut, ettei pysty keskittymään. Siitä stressi lisääntyy. Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet burnoutin eivätkä enää kykene hallitsemaan minkäänlaista stressiä.

Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.

Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.

Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.

Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.

Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!

Työ, aina vain työ

2009-11-18T00:36:00.004+01:00

Olen yllättynyt, että jotkut ihmiset vielä tai jopa edelleen tai yhäkin lukevat tätä blogia, vaikka päivitystahti senkun hiipuu.

Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?

En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.

Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.

Kahden kappaleen ongelma

2009-11-15T21:40:00.004+01:00

Kävimme tänään T:n kanssa kivalla brunssilla Cafe Straussin ulkoterassilla, jonka puoliomatoimisesti avasimme talviteloilta muutaman ranskalaisen ystävän kanssa. Viime päivät ovat olleet Hampurissa mukavan leppeitä eikä nytkään tarvinnut palella, kun laittoi vähän peittoa päälle. Ranskalais-, suomalais-, sebialaissaksalainen seurueemme sai ystävällistä palvelua täpötäyden kahvilan tarjoilijattarelta. Brunssilla käyminen on Hampurissa niin suosittua, että parhaisimpiin paikkoihin, kuten Strauss täytyy etukäteen varata pöytä. Muistaakseni erityisen suosittuun Knuthiin ei voi edes varata pöytää vaan pöytää pitää mennä jonottamaan aikaisin aamulla. Emme siis ruokailleet ulkona täysin omaehtoisesti vaan ikään kuin olosuhteiden pakoittamana. Useat saksalaisseurueet kävivät meidän jälkeemme vielä kyselemässä vapaita paikkoja ja ulos tullessaan yrmistelivät meidän iloisia kylmää sietäviä ranskalaisia.

Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.

Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.

Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.

Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.

Sähläystä

2009-10-30T07:30:00.003+01:00

Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.

Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.

Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.

Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.

Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!

Granaatti + omena != granaattiomena

2009-10-21T08:57:00.004+02:00

Olen opetellut viime viikolla ohjelmoimaan Pythonilla, joka muuten saa nimensä Monty Pythonista eikä siitä käärmeestä. Olen syönyt granaattiomenaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä omenan kanssa. Olen kolvannut polkupyörän valojen piuhat jämerästi kiinni, koska valot eivät koskaan toimineet kunnolla. Nyt ne toimivat aina.

Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.

Aika menee, lujaa menee, aika lujaa menee

2009-10-18T14:44:00.003+02:00

Parasta Oxfordissa oli iso Blackwellin iso kirjakauppa. Näimme myös Christ Churchin collegessa Harry Potter -filmauksien ruokailusalin, jossa myös Liisa Ihmemaassa -kirjat ovat saaneet innoitustaan. Otin kuvia filmikameralla, joten niiden saaminen digimuotoon kestääkin vielä jonkin aikaa. Oxfordin reissun jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutten ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa siitä blogiin.

Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.

Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.

Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:

1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.

Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.

Oxfordiin

2009-09-03T22:00:00.003+02:00

Alamme suurin, viikon kestävä konferenssi alkaa Oxfordissa noin viikon päästä. En ole aiemmin käynytkään Englannissa. Ainoa huono puoli tässä on se, että joutuu vaihtamaan rahaa ihan kuin menisi jonnekin kehitysmaahan. Eivätkö ne englantilaisetkin voisi käyttää euroa niin kuin kunnon ihmiset?

Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.

Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.

Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.

Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.

Zürichiin ja takaisin

2009-08-28T16:48:00.008+02:00

Suomenlahden tällä puolella asumisessa on se hyvä puoli, että voi nousta aamulla junaan ja löytää itsensä illalla Sveitsistä. Se on mukava tapa matkustaa, jos tykkää istua yhdeksän tuntia yhtä soittoa. T koki keväällä vaikeuksia Deutsche Bahnin kanssa ja varmaankin jonkinlaisena hyvityksenä nämä tarjosivat hänelle ilmaislippua kanssamatkustajalle Saksan sisäisillä meno-paluumatkoilla. Päätimme hyödyntää lipun siis maksimiinsa asti ja matkustimme Saksan ja Sveitsin rajalle viime viikonloppuna.

Saavuimme torstai-iltana Konstanziin Saksan rajalle. "Oliko se se kaupunki, jossa oli satamassa se amatsoni?" kysyi isäni, kun lähetin viestin Konstanzista. Kyllä, satamassa on jättimäinen amatsonipatsas. Konstanzin vanhassa kaupungissa on paljon vanhoja taloja, koska sitä ei toisessa maailmansodassa pommitettu. Oikealla olevan kuvan talo on rakennettu 1294.

Konstanzin amatsoni

Konstanzista matkasimme lautalla Bodenjärven toiselle puolelle Friedrichshafeniin. Siellä kävimme Zeppelin-museossa, joka oli varsin mielenkiintoinen. On hämmästyttävää, että ilmalaivalla pääsi noin viidessä päivässä Friedrichshafenista esimerkiksi Tokioon. Sitä tarina ei kerro, kuinka monta päivää kestää päästä itse Friedrichshafenin pikkuruiseen kylään Saksan ja Sveitsin rajalle. Harmillista kyllä, luksuriöösi ilmalaivaliikenne lopetettiin lähes alkuunsa johtuen muutamasta tuhoisasta onnettomuudesta.

Friedrichshafenin satama-alue on miellyttävä ja sen varrella on paljon ravintoloita ja kahviloita. Moderni kirjasto upealla järvinäkymällä oli myös melkoinen nähtävyys. Suomalaisiin törmää aina silloin, kun sitä ei odota. Tälläkin kertaa menimme istumaan rantaravintolaan ja heti istahdettuamme tajusimme, että viereinen seurue oli suomalainen. Edessämme tiivistyi suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välinen ero.

Friedrichshafenista palasimme Konstanziin, mistä jatkoimme junalla Zürichiin. Ja nyt opin senkin, että se ei ole Sveitsin pääkaupunki (kuten ei myöskään Basel). Matkailu on niin opettavaista. Meille ei selvinnyt missä raja Saksan ja Sveitsin välillä kulki, sillä mitään rajamuodollisuuksia ei ollut mennessä eikä tullessa. Zürich on oikein kiva kaupunki, joskin Hampurin tapaan se on kiva paikka elää, muttei juurikaan tarjoa suuria turistinähtävyyksiä. Rento oleskelu ystävien seurassa oli kuitenkin tarpeeksi viihdyttävää.

Zürichin joukkoliikennesysteemiä oli ylistetty maasta taivaaseen Wikitravelissa, mutta itse koimme hieman hankalaksi, kun matkalippua ei voinut ostaa kortilla eikä setelirahalla vaan piti olla kolikoita. Lisäksi päivän matkalipun ostaminen uusista digitaalinäyttöisistä koneista, jotka huolivat myös korttimaksun, vaati noin kymmenen näytön painallusta, joten kyllä siinä voi joiltakin usko loppua.

Tuttavapariskunnan majapaikkaa katsomaan matkustimme pieneen Bruggin kaupunkiin, joka on vallan ihastuttava. Bruggissa on roomalaiskaupungin rauniot ja kaunis luostarikirkko, joita kannattaa käydä katselemassa, jos sinne päin eksyy. Ehkä hieman yllättäen tässä sievässä pikkukaupungissa on myös muutama räkälä ja bordelli.

Kruisailimme sveitsiläisessä maalaismaisemassa Alfa Romeon kyydissä ja kävimme muun muassa katsomassa sveitsiläistä ydinvoimalaa, joka oli maisemoitu niin ovelasti, ettei se meinannut näkyä tielle. Kuulemma se näkyy kuitenkin tosi hyvin Saksaan, joka on joen toisella puolella. Sveitsin ylpeys Paul Scherrer Institut nähtiin myös.

Sveitsissä puhutaan sveitsinsaksaa ja varmaan se on jotain kaukaista sukua saksalle vähän kuin eesti suomelle. Ei siitä mitään ymmärtänyt. Se kuulostaa oikein huvittavalta ja ymmärrän hyvin, miksi saksalaiset vitsailevat joskus etelän murteista. Kirjoitettuna se on kuitenkin samanlaista kuin saksa, joten hyvin siellä silti pärjäsi. Sveitsiläiset olivat eteläsaksalaisten tapaan erittäin ystävällisiä ja tuntemattomatkin saattoivat ryhtyä iloisesti juttusille raitiovaunussa. Hampurissa tuntemattomille ei jutella niin leppoisasti ja kevein perustein. Ehkä siinä on siis perää, että pohjoissaksalaiset ovat eteläistä jäyhempää porukkaa, vaikka he suomalaisisesta näkökulmasta vaikuttavat ihan ystävällisiltä ja mukavilta.

Ensimmäinen luento

2009-08-11T19:05:00.004+02:00

Jokainen meistä on ollut joskus oppilas. Usein opiskelusta jää mieleen kaikki ne huonot opettajat eikä opiskelun jälkeen kaikille tule mahdollisuutta toimia itse opettajana ja saada siten kokemusta opettamisesta.

Tänään pidin elämäni ensimmäisen luennon. Luennoin kesäopiskelijoille tutkimusalastani, jota olen harrastellut jo kohta kymmenen vuotta. Koska minulle on opetettu, että jokaisen puheen tai luennon täytyy olla hyvä, muutenhan se on vain kuulijoiden ajan tuhlaamista, päätin tehdä siitä niin hyvän kuin pystyin. Vietin siis pari viikkoa kyseistä luentoa valmistellessa ja suunnittelin etukäteen missä kohtaa kysyn opiskelijoilta kysymyksiä saadakseni aikaan vuorovaikutusta ja pitääkseni heidän mielenkiintonsa ylhäällä.

Tässä kohtaa varmaankin jokainen joskus jotain opettanut tietää mitä tapahtui.

Saavuin siis kello yhdeksän aamulla innostuneena ja huonosti nukutun yön jälkeen pitämään puolitoistatuntista luentoani, johon olin valmistanut demonstraation ja yrittänyt keksiä pedagogisesti hyvän juonen. Paikalle saapui alle puolet opiskelijoista ja näistäkin suurimmalla osalla oli selvästi vaikeuksia pysyä hereillä jo ennen kuin aloitin luennon.

Vaikka etenin koko alan tärkeimmät kohdat läpi niin nopeasti kuin pystyin, ei minulle jäänytkään lopussa aikaa käydä läpi demonstraatiota, jota olin valmistellut arviolta kolmisen tuntia asennellen ja testaillen ohjelmia. Muuten luento meni kuitenkin mielestäni aika hyvin, vaikka se oli ehkä turhan tiivis ja kattava.

Jälkikäteen huonetoverini, joka oli tullut muuten vain kuuntelemaan, kertoi takapenkkiläisten vaihdelleen paperilappuja keskenään. Ihan kuin koulussa.

Jos ei ole koskaan tosissaan halunnut opettaa ja antaa oppimisen elämystä toiselle ihmiselle, ei oikein voi ymmärtää sitä pettymystä, mikä liittyy siihen, kun tajuaa, että kuulijoita ei asia kerta kaikkiaan kiinnosta. Opiskelijat kaiketi luulevat, että opettaminen on helppoa ja riittää, että he kuuntelevat. Ei se riitä. Opiskelijan on tahdottava oppia. Miksi mennä kesäkouluun, jos ei oikeasti halua oppia? Onhan niitä muunkinlaisia kesäleirejä, eikä niissä tarvitse opiskella synkrotronisäteilyasioita.

Onneksi paikalla oli sentään muutama opiskelija, jotka osallistuivat opetukseen ja tuntuivat oppivan jopa jotain. Kyllä niiden parin takia kannattaa sitten kuitenkin ponnistella. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin vähän karvas maku. Melko epäkiitollista hommaa tuo opettaminen, loppujen lopuksi.

Eräs professori opetti kerran meille opiskelijoille, että jokaisesta puheesta pitää yrittää löytää jotain mielenkiintoista. Itse olen aina noudattanut tätä neuvoa ja vaikka aihe olisi täysin vieras, yritän silti aina oppia siitä jotain uutta. Kaikilla ei ole tätä taitoa. Mielikuvitusta, luovuutta ja insipiraatiota ei valitettavasti voi ihmiselle opettaa. Ainakaan enää tässä iässä. Sori vaan.

Improvisoitua helletoimintaa

2009-08-09T18:44:00.005+02:00

On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.

Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.

Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.

Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.

Panzerwagen II - kuinka sukulaismies sai auton Hampurista

2009-07-25T18:27:00.007+02:00

(Jatkoa osalle I)

Isäni kirjoittaa:

Kiinnostus

Kun sukulaismies E sai tietää, että suunnittelimme taas lomareissua Eurooppaan, hänen autokuumeensa suuntautui saksalaiseen käytettynä tuotuun. Pienen suostuttelun jälkeen E myöntyi Hampurin autotarjontaan. Aluksi E sommitteli, että osto kävisi helposti, kun auto olisi vain jostain sieltä päin, siis noin 500:n kilometrin säteeltä. Täytyy myöntää, että itseänikin toki kiinnosti auton osto taas tälläkin kertaa.

Matkustimme porukalla laivakyydillä alkumatkan Helsingistä Travemündeen ja heti, kun puhelin löysi verkon lähestyessämme Saksan rannikkoa, kilahti tekstiviesti: "MB C200 CDI vuosimalli 00 kilometrit 232000 jne... siinä toisella puolella jokkee tiiäthän sinä, varaa ja osta kotiinpäin tullessa."

Kyseisenä kesäkuun 28. päivän sunnuntai-iltana tarkistin auton tiedot ja myyjän sijainnin netistä tyttären & T:n asunnolla. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kyselin tarkemmin missä auto olisi nähtävänä. Nyt selvisi, että auton myynnissä oli avustajana Olaf, joka kertoi, että auto olisi nähtävänä osoitteessa Wexstrasse 42, eli hyvin lähellä kuuluisaa "Planten un Blomen" -puistoa, tosin saisimme nähdä kärryn vasta maanantai-iltana kello 19.30.

Osto

Ostimme maanantaina porukalla Gruppenkarten ja kävimme tutustumassa Planten un Blomeniin. "Kotiuduimme" sieltä iltapäivällä ja sitten urheasti illalla lähdimme koko perheen voimin auto-ostoksille.

Tökötimme hieman ennen puoli kahdeksaa Wexstrasse 42:n kohdalla koko perhe, kunnes meitä jo kaukaa tervehti rennon oloinen mies. Sitten marssimme kiltisti hänen perässään eräälle sisäpihalle. Siellä meitä odotteli herttainen Bärbel, auton omistaja. Tutkiskelimme autoa ja papereita noin 15 minuuttia ja pyysimme Olafilta voisimmeko ajaa pikku kierroksen. Olaf sanoi, että meidän on hänen mielestään pakko kokeilla tätä ihanaa autoa. Hän väitti myös, että emme tarvitse navia, koska hän tuntee kaupungin erittäin hyvin. Kävimme Olafin kanssa ajamassa kymmenen minuutin kierroksen.

Tultuamme koeajolta, ihmettelin ääneen sitten myyjille, että kuinkas auton huollot loppuvat kirjan mukaan 174 000 kilometrin kieppeillä. Bärbel vakuutteli, että autoa on kyllä huollettu, mutta ei merkkiliikkeessä, kun se on hurjan kallista. Selitys tuntui uskottavalta. Löytyi sitten muutama huoltolaskukin. Ajattelin mielessäni, että niin tai näin, kai tämmöinen vehje menee ilman huoltojakin 50 000.

Hintapyyntö oli netissä 3900, mutta myyjä sanoi myyvänsä sen halvemmallakin. Soitin E:lle, että syntyykö kauppa. E pyysi kysymään myyjältä josko auto lähtisi 3500:llä. Bärbel olisi myynytkin, mutta Olaf sanoi, että ei. Sitten päästiin sopuun, että hinta olisi 3700. Bärbel soitti sitten (ehkä olemassa olevalle) kilpailevalle ostajalle, että ei tarvitse tulla.

Lähdimme porukalla tallustelemaan kohden lähellä olvan pubin terassia tekemään kauppakirjaa. Bärbel kysyi minulta, että mitenkäs se maksu, onko teillä rahaa. Kerroin, että minulla on rahat taskussa, jolloin hän oli huolestuneen näköinen ja tokaisi, että kuinka sinä uskallat liikkua semmoinen summa mukanasi. Hieman minua hymyilytti. Ajattelin vielä tyttären vitsiä, kun olimme lähdössä autoa ostamaan. Hän ehdotti, että kaupantekovaiheessa laitamme kaikki karting-pipot päähämme, niin että vain silmät jäävät näkyviin.

Sitten rustasimme kauppakirjan. Bärbel täytti Autoscoutista printtaamansa kauppakirjapohjan tunnollisesti. Paperiin tuli sitten paljon kaikenlaista turhaa lööperiä, mutta ajattelin, että se ei haittaa. Kun maksu oli suorittettu lähdimme sitten vain ajelemaan mesellä kotiin päin. Ei sen kummempaa.

Rekisteröinti

Aamuvarhaisella tiistaiaamuna hurautin mesellä osoitteeseen Flensburgstarsse 1 Pinneberg, eli paikalliseen rekisteröintitoimistoon. Toimiston henkilökunta opasti minua, että ota autoon ensin kilpisepältä vakuutus, jonka jälkeen he antavat autoon vientiasiakirjat ja rekisterikilven numeron. Kilpiseppä tekee sitten uudet vientirekisterikilvet. Helpolta tuntui vaikka monet autontuontiasiantuntijat ovat väittäneet, että edessä olisi ollut isompikin rekisreröintirumba. Mielestäni mitään vaikeutta ei ollut, toiminta oli erittäin nopeaa ja tehokasta. Tässä vaiheessa viranomainen myös tarkisti auton valmistenumeron, meiltä se oli jäänyt tekemättä. Punapäisillä vientikilvillä vein sitten auton odottelemaan Suomeen lähtöä.

Lomamatka

Huristelimme M:n volvolla ympäri Europpaa noin suunnilleen reittiä Hampuri-Pirna-Tsekki- Hallstatt- Alsace- Freiburg-Stuttgart-Hampuri. Näimme Stuttgartissa mersumuseossa maailman ensimmäisen auton. Jostain syystä kertaakaan matkan aikana en ollut huolestunut, että E:n uudelle autolle olisi tehty jotain tuhoa Hampurissa, vaikka se oli vain kadunvarteen pysäköitynä.

Suomeen

Hampurista lähdimme kahdella autolla kohti Ruotsia. Eipä aikaakaan kun olimme saapuneet huonojen tapojen ja huonon ruuan Pohjolaan. Tosin jo Puttgardenin lautalla tutustuimme paikallisiin tapoihin, kun pöydässämme ruokaillut ruotsalaismies puhutteli tarjoilijaa kuuluvasti sanomalla: "Du!" halutessaan laskun. Ei puhettakaan mistään "Bitte zahlen" tyyppisestä käytösetiketistä.

Hämmästyksen aihe oli ruotsalaisten moottoriteiden kunto. Ei uria, ei tietöitä, ei mitään, miten se on mahdollista. Koko väli Malmöstä Tukholmaan leveää sileää baanaa. Ainoa vastoinkäyminen kävi poikettuamme Grännassa. Oli pieni aukko sivistyksessä, kun jouduin parkkipaikalla ottamaan mäkilähdön. Koko touhu meni aivan häneksi, enkä muistanut tuossa tilanteessa käyttää retorisia kiertoilmaisuja vaan kiroilin törkeästi. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Mersun typerällä seisontajarrulla ei käsivalintaisen laatikon kanssa pysty kunnolla ylämäkeen lähtemään. Automaatillahan ei moista tarvi, joten siinä kohtaa oli ajotaidossa puutteita.

Vietimme illan perinteisesti Markarydissä: Ekebacken hotell & konferens. En mötesplats i Markaryd med trivsamt boende, uderbar natur. Siellä kävimme katsomassa arvoituksellisia vanhoja hautakumpuja ja riimukirjoituksia (kuten viime kerralla!).

Tukholmassa olimme yötä Värtanilla Ariadnessa. Siellä on myös sauna, jonka löylyihin nuoret ranskalaistytöt yrittivät tunkea mukaan. Eräs päättäväinen gentlemanni ohjasi heidät naisten puolelle. Hotellin pihalla oli varoituskyltti: Tyhjennä autosi itse. Nyt olin huolestunut asiakkaani puolesta.

Seuraavana päivänä purjehdimme päivälaivalla Turkuun.

Tuontiopas II

Kaiken kaikkiaan, auto kannattaakin ostaa Saksassa yksityisomistajalta. Ei tarvi maksaa paikallista arvonlisäveroa ja hinta voi muutenkin olla halvempi. Rekisteröinti on myös helpompi kuin liikkeestä ostettuna.

1.Osto

Myyjän kanssa tehdään kauppakirja. Myyjän kuuluu antaa uudelle omistajalle nämä kaksi asiakirjaa: Fahrzeugschein ja Fahrzeugbrief.

2. Rekisteröinti

Voit ajella myyjän kilvillä ja vakuutuksella kfz-zulassungstelle -nimiseen paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vai mikä se lieneekään. Toimiston pihalla tai läheisyydessä on kilpisepän paja. Hanki ensin vakuutus kilpisepältä, esimerkiksi 15 päivää vientirekisteröintiä varten. Sitten vakuutuslappu, passi, kauppakirja, Fahrzeugbrief ja Fahrzeugschein ja vanhat kilvet mukanasi konttorille ja homma etenee. Virkailijat neuvovat mielellään. Lopulta saat virkailijalta rekisteritunnuksen ja kilpiseppä pyöräyttää koneestaan punapäiset vientikilvet.

Ei tietenkään haittaa, jos auton asiapapereiden mukana tulee se kuuluisa vaatimuksenmukaisuustodistus. Silloin on ainakin varmaa, että rekisteröintikatsastus Suomessa sujuu ongelmitta. Rekisteröintikatsastuksen pitäisi kyllä onnistua jos Fahrzeugbriefissä, kohdassa EG-typgenehmigung unter Nr on jotain tämmöistä el*93/81*0034*16. Yleensä vaatimuksenmukaisuustodistus on auton asiakirjojen mukana kunhan kaikki paikat ja lokerot kaivelee. Eli saksaksihan tuo haluttu asiakirja on tietenkin nimeltään: EWG-Ubereinstimmungsbescheinikung tai englanniksi COC. Sen saa kyllä vielä Suomestakin, jos tarve tulee. Voi vaan olla aika hintava lappu.

Vakuutus ja kilvet 131€
Rekisteröintikulut 42€

Kasvaminen

2009-07-19T16:25:00.002+02:00

Sain palautetta, että blogia luettaisiin kyllä koko ajan, mutta uusia postauksia ei tule tarpeeksi usein. Olen ajatellut kaikenlaista tiedepolitiikasta ja wikipediasta aina ärsyttäviin kollegoihin, mutta kaiken kirjoittaminen blogiin kävisi tiukan työpäivän päätteeksi vähän rasittavaksi, joten olen pitänyt ajatukset nupissani ja sitten autuaasti unohtanut.

Olen viime aikoina miettinyt millaista oli olla lapsi. Lähipiirissä on nyt jonkin verran pienokaisia. Aluksi tuumin, että vauvojen hoito näyttää aika raskaalta. Sitten vietimme grillaustapahtumaa noin viisivuotiaiden seurassa ja sen ajan, kun viisivuotias poika ei tunkenut päätään äitinsä tisseihin (jokin miehinen vaisto?!), hän keksi joko kavuta auton katolle tai kastella vesiletkulla myös grillaamassa mukana olleen tytön. Silloin tajusin, että vauvat ovat ilmeisesti helppo juttu ja oikeastaan aika hauskoja ja harmittomia vaikkakin kuolaavia veikkoja.

Muistin, millaista oli olla lapsi. Ei se ole yhtään helppoa. Koko ajan saa olla peloissaan, että vanhemmille käy jotain ja joutuu heitteille. Toisaalta koulussa on vaikeita tehtäviä ja pitää muistaa ulkoa kaikki maailman joet. Kyllä se vaan niin on, että vaikeudet kasvattavat. Vähitellen sitä oppii ottamaan asiat rennosti eikä tarvitse etsiä niitä kuuluisia rajoja.

Seuraavalla kerralla tulee postaus isäni toiselta autonostoreissulta mehukkaiden kuvien kera, joten jääkää linjoille!

Vaikka pedaalia purren eteenpäin, sano

2009-07-04T07:45:00.003+02:00

Olen lukenut tähän mennessä noin 500 sivua Täällä pohjan tähden alla -kirjasta. On se vaan hyvä. Sitten asiaan.

Vuonna 2002 ostin Nishiki-merkkisen polkupyörän Suomesta. Olen ajellut sillä lähinnä työmatkoja ja nyt mittarissa on noin 8000 kilometriä. En ole jaksanut putsata sitä kovin usein, eli ihme on, että noinkin kauan kesti ilman sen kummempaa kuin jarrupalojen vaihtoa. Ketju alkoi pomppimaan pari viikkoa sitten rattailta ja jonkin aikaa vaihteiden vaihtaminenkin on ollut vähän vaikeaa. Siispä ei muuta kuin pyöräkorjaamolle. Siellä sanottiin, että ketjut ja takapakka pitää vaihtaa. Kustannusarvio noin 80 - 90 euroa ja yli viikko menisi ennen kuin sen saisi korjautettua. Ostin sitten pelkän uuden ketjun ja takapakan. Kotiin tullessa aloin pestä pyörää. Pestessä huomasin, että keskiölaakerissa on älyttömästi välystä eli kammet lonksuivat suorastaan.

Postin siis kammet ja T:n avulla sain irti itse laakerinkin. Sitten vaihdoimme T:n kanssa takapakan, se kävikin melko nopeasti. Eilen marssin sitten ostamaan uuden Innenlagerin. Yhteensä osat kustansivat noin 50 euroa korjaamosta. Toisin kuin monilla keskustelupalstoilla väitettiin, takapakka ei ole paljon ketjuja kalliimpi osa. Mieluummin vaihdan ketjut kerran kahdeksassa vuodessa kuin joka vuosi, vaikka se takapakka jotenkin vähemmän sillä tavalla kuluisi. Halvemmalla ei olisi nettikaupastakaan saanut, lähetyskustannuksethan tulevat vielä päälle. Vielä samana iltana noin tunnissa olin vaihtanut uuden keskiölaakerin, pistänyt polkimet paikoilleen, laittanut uuden ketjun ja lopulta takaisin takapyörän. Ja kun se vielä rullasi kauniisti testiajossa, olin äärettömän tyytyväinen itseeni. Vaihteetkin vaihtuivat niin helposti. Etuvaihtajaa pitää vielä tosin vähän säätää. Korjaukseen ja puhdistukseen meni siis kaikkinensa kenties noin neljä tuntia, en yhtään osaa arvioida. Tätä onnistumisen tunnetta ei kyllä mahda saada, jos vie fillarinsa viikoksi korjaamoon.

Jos nyt joku innostui korjaamaan pyöränsä itse, muistuttaisin että tähän lopulta melko yksinkertaiseen tehtävään tarvittiin neljää erikoisavainta tai työkalua. Ne kannattaakin lainata joltain pyörähullulta kaverilta, koska eihän niitä tarvitse kuin kerran kahdeksassa vuodessa suunnilleen.

Loppukevennyksenä Hampuri-tietoutta. Näin kesähelteillä tekee mieli jääpaloja tai jäämurskaa kenties? Altonassa on pankkiautomaatin näköinen vehje kadulla ja sieltä saa kyseistä vilvoiketta. Kerran näimme, kun joku heppu piteli muovipussia automaatin suuaukolla ja toden totta, siihen tipahteli automaatista jääpaloja. On ne saksalaiset kyllä vänkää jengiä!

Vuosi	Matka vuodessa (km)	Yhteensä (km)
2002	310	310
2003	553	863
2004	656	1519
2005	1388	2907
2006	1300	4207 (unohtui merkitä, arvioitu jälkikäteen)
2007	1498	5705
2008	1623	7328

Tänä vuonna tulee taas vähän enemmän kilometrejä mittariin.

Täällä hehkulamppujen alla

2009-06-01T09:33:00.004+02:00

Aloitin eilen lukemaan Linnan "Täällä pohjantäden alla" -kirjaa. Onhan se melkoinen järkäle. Saa nähdä pääsenkö tällä kertaa loppuun asti. Huomasin ensimmäisiä sivuja jo lukiessa, että oma kieleni on köyhää ja väritöntä.

EU ja monet maat ympäri maapalloa haluavat kieltää tai ovat jo kieltäneet hehkulamput. Se sattuikin sopivasti, sillä juuri eräs fyysikkoryhmä on keksinyt tavan saada hehkulampusta todella energiatehokkaan. He muuttavat hehkulampun volframilangan pinnan rakennetta laser-pulssilla. Kestääköhän nämä muunnellut yhtä hyvin kuin perinteiset lamput? Olen aina ollut kova energiansäästölamppujen vastustaja, koska ne ovat ongelmajätettä. Vanha kunnon hehkulamppu uudella langalla on mielestäni parempi keksintö kuin valoteholtaan ajan myötä heikkenevät, väriltään omituiset ja elohopeaa sisältävät "energiansäästölamput", joita muuten englanniksi kutsutaan hieman kuvaavammin nimellä compact fluorescent lamp. Onkohan hehkulamppujen kieltoinnostus saanut alkunsa elohopeateollisuuden lobbauksesta?

Elohopean hinta Yhdysvalloissa oli korkeimmillaan 1960-luvulla, jopa 2500 dollaria per pullo. Yksi pullo painaa 34,5 kg. Vuoteen 1998 mennessä hinta oli laskenut noin 140 dollariin per pullo.[lähde] Vuonna 2004 elohopean hinta kuitenkin kohosi nopeasti ja vuonna 2005 saavutti maksimiarvon 850 dollaria.[lähde] Sittemmin hinta on hieman laskenut, mutta tämän hetkistä hintaa ei ole suoraan saatavilla.

Vuonna 2001 elohopeaa meni elohopealamppuihin 10,7 tonnia Yhdysvalloissa. Se vastaa 43 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 elohopean kulutus lampuissa oli vähentynyt 10,1 tonniin,[lähde] mutta elohopean hinta alkoi rajusti kasvaa. Jos käytämme vuoden 2005 huippuhintaa, lamppujen elohopea maksoi tuolloin 250 miljoonaa dollaria. Nämä kaikki laskelmat koskevat pelkästään Yhdysvaltoja. Sittemmin kulutus on huomattavasti noussut, kun hehkulamppujen käytön kieltoa on kaavailtu ja esimerkiksi LCD-näyttöjen taustavaloina käytetään / käytettiin myös yleensä elohopeaa sisältäviä lamppuja.[lähde]

Kannattaako energiansäästölampuista sitten huolestua? Onko muutama tonni elohopeaa paljon vai vähän?

Suurin elohopeasaastuttaja on kullan louhinta kehittymättömissä louhintalaitoksissa kehitysmaissa. Niistä nousee ilmaan noin tuhat tonnia elohopeaa vuosittain. Elohopean hinta onkin siis noussut samaa tahtia kullan hinnan kanssa.[lähde] Pitäisiköhän kullan käyttöä rajoittaa? Sen ekologiset vaikutukset kun näyttävät olevan aika karmaisevat eikä se pelkästään saastuta elohopean takia vaan sen louhinta myös kuluttaa arvokasta luonnonvaraamme, makeaa vettä. Suuri kultaryntäys (1849) kuulostaa jotenkin mystiseltä ja jännittävältä seikkailulta, mutta itse asiassa Kalifornian jokien ja San Fransiscon lahden arvioidaan sisältävän sen johdosta noin 7600 tonnia elohopeaa. Noin kahdeksalla prosentilla amerikkalaisista naisista hedelmällisessä iässä on niin paljon elohopeaa kehossaan, että sen katsotaan aiheuttava neurologisten vaurioiden riskin kehittyvälle vauvalle.[lähde]

Mitäköhän niille käytetyille hehkulampuille pitäisi tehdä. Voisiko niistä erottaa lasin ja metallin erikseen? Eikö niitä voisi kierrättää jotenkin? Entä ruotsalaiset, jotka kielsivät tänään 1.6.2009 elohopean käytön kuluttajatuotteissa? Mitä valaisimia siellä käytetään sitten, kun hehkulamput kielletään EU:ssa? Ehkä ensimmäiset laser-käsitellyt hehkulamput tulevatkin myyntiin länsinaapurissa.

Työnhakijat ja yhden kaupungin haave

2009-05-24T11:37:00.004+02:00

Terve terve. Hommahan on nyt se, että kahden tutkijan taloudessa on jatkuva työnhaku päällä. Saan luultavasti vuoden jatkoa sopimukseeni eli pysyn postdoc-tutkijana vielä ensi vuoden elokuuhun asti samassa paikassa. T:n sopimus sen sijaan on loppumassa ja hänelle pitäisi löytää töitä, mieluiten Hampurista.

Tämä ei ole mikään pieni ongelma tutkimusmaailmassa, sillä ainakin fysiikan alalla yleensä kaikki fyysikkonaiset tapaavat ennemmin tai myöhemmin opintojensa aikana fyysikkomiehen, jonka kanssa he menevät naimisiin tai vakiintuvat parisuhteeseen. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta työpaikan löytäminen samasta kaupungista saattaa muodostua ongelmaksi. Tuntemamme ranskalaispariskunta saattaa joutua vaihtamaan maisemaa, koska nainen ei löytänyt Hampurista kivaa työpaikkaa. Eräs saksalaispariskunta sen sijaan pääsi usean vuoden eron jälkeen vihdoin samaan kaupunkiin töihin (ja heidän työhuoneidensa ovet ovat samalla käytävällä vastakkain ja he käyvät yhdessä lounaalla). Tuntemillamme suomalaispariskunnilla on käynyt usein tuuri ja vuoden tai parin viiveellä pariskunta on saatu sijoitettua samaan kaupunkiin töihin.

Me T:n kanssa emme näe toisiamme työpäivän aikana yleensä muutoin kuin sattumalta, koska emme ole samassa työpaikassa, vaikka työpaikkamme ovatkin aika lähekkäin. Ihmiset joskus ihmettelevät, miten pariskunta voi olla samassa työpaikassa töissä. Minulle se ainakin on helppoa. Töissä en ajattele vapaa-aikaa ja kumppanini on minulle silloin puhtaasti työkaveri. Silti en voisi kuvitellakaan tekeväni kaikkea yhdessä kumppanini kanssa (viitaten aiemmin mainitsemaani saksalaispariskuntaan). Emme vain ole sellaisia ihmisiä. Itse ainakin tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja useanlaista sosiaalista ympäristöä elämääni.

Irtauduin vähän alkuperäisestä aiheesta.. Mutta huoli saman kaupungin ongelmasta kytee taustalla. Pitääkö jossain vaiheessa toisen ryhtyä työttömäksi tai vaihtaa alalle, jolta saa töitä mistä tahansa kaupungista?

Parisuhteista tuli mieleeni, että länsimaisen median antama romanttinen normikuva parisuhteesta on aika kieroutunut. Se antaa nuorille paineita olla yltiöromanttisia ja seksikkäitä. Joillekin hekumallisuus on olennainen osa parisuhdetta, mutta elämä voi olla myös pohdiskelevaa, kuplivaa ja iloista, eikä sen tarvitse olla jatkuvaa toisen palvontaa, irstailua tai romanttisia kynttiläillallisia, jotka ennemmin tai myöhemmin käyvät puuduttaviksi.

Hyvä tutkimustapa ja maalaisjärki

2009-05-17T10:16:00.003+02:00

Saatuani herätyksen tutkimuksen etiikan pohtimiseen ja hyvään tutkimustapaan yleisemminkin olen tilannut amazon.com:sta ja amazon.de:stä muutaman kirjan luettavaksi. Tällä hetkellä luen sekaisin kolmea kirjaa: E. Bright Wilson, Jr.: An introduction to scientific research (50-luvulla kirjoitettu ilmeisen suosittu kirja, joka hämmästyttää tuomalla esiin niitä samoja asioita, jotka yhä edelleen ovat ongelmia), Adil E. Shamoo ja David B. Resnik: Responsible conduct of research (biotieteiden eettisistä ongelmista, paljon käytännöllisiä eettisiä harjoituskysymyksiä), ja Marcel C. LaFollette: Stealing into print &mdash Fraud, plagiarism and misconduct in scientific publishing (editorin näkökulma tuo esiin melko häpeilemättömiä väärennös- ja kopiointitapauksia). Tänään laitoin tilaukseen myös kirjan On being a scientist.

Tilasin kirjat vasta katsottuani niistä otteita Google booksista. Tämä Googlen palvelu on myös siitä hieno, että siinä on linkkejä kirjojen arvosteluihin, joista oppii yleensä aika paljon itse kirjan kirjoittajasta. Ei kannata esimerkiksi ehkä ostaa tutkimusetiikan kirjaa, jonka kirjoittaja noin muuten on ansioitunut Loch Nessin hirviön tutkijana.

LaFolletten kirjasta olen oppinut jo sen, että tieteelliset väärinkäytökset eivät tosiaankaan ole mikään uusi ongelma. Tämä herättää kysymyksen, miksi tutkijakoululaisille ja ylipäätään fysiikan yliopisto-opiskelijoille ei ole pakollista tieteen etiikan ja hyvän tutkimustavan kurssia. Hyvä tutkimustapa pyritään tällä hetkellä ikään kuin opettamaan harjoitustöiden kylkiäisenä. Mielestäni se ei riitä. Kyse on vähän samasta, kun pyykkiä pesuun laitettaessa joku sanoisi, että kun peset valkoisia pyykkejä, käytä tuota vihreää pyykinpesuainetta ja värillisiä pestessä käytä tuota lilaa ainetta, yhtään tarkemmin erittelemättä miksi. Kun taustat eivät ole tiedossa, myöskään ohjeiden tarkoitus ja sisältö eivät välity. Hetki kun joku kertoo, että valkopyykin pesuaine valkaisee pyykkiä, sääntö onkin paljon helpompi muistaa ja sitä tottelee automaattisesti ja tarpeen mukaan soveltaen.

Samalla tavoin laboratoriotöitä tekevät opiskelijat saavat ohjeet, miten tietty tutkimus tulee tehdä, mutta heille ei selitetä kunnolla ohjeiden taustoja eikä erityisesti sitä miten tutkimusta yleisesti ottaen tulee tehdä. He saattavat suorittaa laboratoriotyöt moitteettomasti virheanalyysit tehden, koska laboratoriotyömonisteessa niin käsketään ja muuten työtä ei hyväksytä, mutta ensimmäisen "oikean" tutkimusongelman edessä he ovat niin keskittyneitä esimerkiksi tietoteknisiin vaikeuksiin, että he eivät tule ajatelleeksi virhearvioita, systemaattisia virheitä, toistomittauksia jne. Jos he ovat niin onnekkaita, että heillä on hyvä ohjaaja, he saavat tietenkin palautetta, jossa virhearvioit vaaditaan ja kaikki on hyvin, mutta kaikki ohjaajat eivät ole hyviä ja peruskursseilla vielä samalla viivalla olleet opiskelijat ovatkin lopputyötä tehdessään yhtäkkiä eriarvoisessa asemassa. Se, mitä he oppivat tai eivät opi omalta ohjaajaltaan he myös opettavat seuraavalle sukupolvelle ja näin erilaisten tutkimustapojen ketju on valmis. Toiset tarkistavat ja tarkistavat tuloksiaan viimeiseen asti tehden erilaisia virhearvioita ja uusintamittauksia, ja toiset julkaisevat heti ensimmäisen mittaustuloksen ilman virhetarkasteluja.

Löyhästi edelliseen liittyen olin viime viikon lopulla Berliinissä kokouksessa, joka oli erikoisalamme ensimmäinen kokoontuminen. Koska olen vastuussa laitteesta, jolla on tehty melko suuri osa alamme tutkimuksesta viimeisen 20 vuoden aikana, huomasin tuntevani melkein kaikki osallistujat jos en näöltä niin ainakin nimeltä. Pidin 30 minuutin puheen kokouksessa neljäntenä puhujana kahden vanhan konkarin ja yhden professorin jälkeen. Olin vähän hermostunut, kun tajusin tilanteen. Viime kerralla muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa, jossa tosin en tuntenut melkein ketään muista osallistujista, menin aivan totaalisen lukkoon ja sain hädin tuskin puhuttua jotain. Tällä kertaa puhe meni ihan hyvin, vaikkeikaan loistavasti.

Minulla on suuri halu auttaa opiskelijoita ja kertoa heille tutkimuksesta. Auttaa heitä löytämään oma tiensä. Kun tajusin, että minut oli laitettu heti noiden kolmen suuren miehen jälkeen puhumaan, ymmärsin, että minun menestykseni on täysin riippuvainen siitä, kuka minua on valmis auttamaan. Konferensin järjestäjä on minulle tuttu monesta yhteydestä ja hän on samanlainen ihminen siinä mielessä, että hän halusi antaa minulle mahdollisuuden näyttää osaamistani tällaisessa paikassa. Hän haluaa, että menestyn. Samalla tavoin — olen näin jälkeen päin varma — myös ohjaajani Helsingin yliopistossa, pisti minut aina mukaan mahdollisimman moneen projektiin, koska hän varmaankin arveli siitä olevan minulle myöhemmin hyötyä. Ja olihan siitä. Eräs toinen professori jutteli aina filosofisia meidän nuorten kanssa ja kannusti meitä vaatimatta mitään vastineeksi. Mieleeni tulee myös eräs ruotsalainen professori, joka lohdutti minua tuon karmaisevan epäonnistuneen puheeni jälkeen ja kertoi yleisiä opetusmenetelmiään, joilla pyrkii vähentämään opiskelijoidensa puhekammoa. (Loppupäivän odotellessamme lentojamme vietimme syöden taateleita Strasbourgissa ja keskustellen sushista. Se oli ehkä yksi omituisimmista päivistäni.) Kaikki nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan ylöspäin nuoria ihmisiä. Heidän tavoitteena ei ole pönkittää omaa paremmuuttaan vaan he kannustavat muita omiin huippusuorituksiinsa. Pienikin positiivinen yksityinen huomio, jonka kokenut tutkija antaa opiskelijalle, voi olla kullan arvoinen ja pysyä muistoissa iäti. Se kannustaa ja luo uskoa omiin kykyihin.

Äh. Minulle tuli pala kurkkuun, kun mietin, miten ystävällisiä kaikki ihmiset ovat. Isi, äiti, T:n vanhemmat, ystävät, sukulaiset, työtoverit, satunnaiset tuttavuudet. Enkä koskaan ehdi olemaan heille yhtä avulias, vaikka vannon, että ajattelen heitä lämmöllä usein ja mietin, miten voisin heitä ilahduttaa. Useammin kuin arvaattekaan! Harmittaa, kun aika ja resurssit ovat niin rajalliset ja maailma on niin iso.

Keväinen Pariisi ja turistimassat

2009-05-05T19:55:00.006+02:00

Nähdä Pariisi ja olla osa turistiongelmaa. Viehättävä Pariisi kahmaisi meidät keväiseen syleilyynsä ensimmäinen toukokuuta. Miljoona kommunistia osoitti mieltään vapunpäivän paraatissa ja turistit velloivat uneliaina massoina katukahviloiden terasseilla. Tepastelimme ensi töiksemme ranskalaisen tuttavan isän suosittelemaan ankkaravintolaan "Domaine Lintillac". Ruoka oli ihan hyvää, ja kävimme heittämässä reput booking.comn kautta "Grand Hotel de Paris" -hotellista varaamaamme pintaremonttia kaipaavaan huoneeseen.

Pariisi oli aivan tupaten täynnä turisteja. Joka toisella vastaan tulevalla pariskunnalla oli Pariisin opaskirja kourassa. Suuntasimme askeleemme kohti lasista kupolia, joka osoittautui Grand Palais'ksi. Taidenäyttely sisällä on tyypillistä modernia taidetta ja vietimme näyttelyssä koko illan. Vasta toiseksi viimeisenä näkemäni taideteos herätti ajatuksia. Taitelija oli maalannut sinisen seinän ja siihen tähtiä. Edessä pöyri karttapallo huimaa vauhtia. Se näytti siniseltä. Seinällä olevat tähdet taitelija onkin ottanut eri maiden lipuista jättäen lipuista jäljelle vain tähdet. Jäämme pohtimaan näkemäämme Grand Palais'n toiselle kerrostasolle, josta näkee alas näyttelyyn. Ajatukset vaeltavat hitaasti. Kevätaurinko lämmittää lasista palatsia. Tunnelma on rauhaisa. Illalla heitämme kitaan nuudelit kaupunginosassa, jossa on pelkästään aasialaisia ravintoloita.

Seuraavana päivänä söimme samassa aasialaiskorttelissa eksoottisempaa korealaisruokaa, jossa asiakas paistaa itse lihasuikaleensa.

Lauantai meni jossain määrin harakoille, kun haahuilimme koomaa muistutavassa tilassa turistimassojen vietävänä kuuluisissa tavarataloissa, jotka olivat niin tyyriitä paikkoja, ettemme niistä voineet mitään edes ostaa. Kevään hittituote oli selvästi nahkatakki, joka näkyi olevan melkein joka kymmenennellä vastaan tulevalla naisella tai miehellä. Itsekin etsiskelin takkia, sillä hampurilaisessa merikelposessa tuulipuvussani tunsin oloni orvoksi kaiken designvaatetuksen keskellä. T kehui, että nahkatakki sopi minulle yhtä hyvin kuin makkaran kuori, joten luovuin takkihaaveista ja tyydyin tyylittömään osaani. Illalla kävimme ihastelemassa näkymiä Sacre Coeurin kukkulalta ja muiden uneliaiden nähtävyyksiin kyllästyneiden turistien tavoin hurrasimme hurjia temppuja tehneen katutaiteilijan esitykselle.

Sunnuntain vietimme Louvressa, jonka valehtelematta 200 metriä pitkä sisäänpääsyjono taittui alle 20:ssa minuutissa. Taidelaitos olikin kyseisenä sunnuntaina ilmainen (yleensä sisäänpääsy 9 euroa) ja lumouduin 1700-luvun lopun taiteesta. Taiteilija viettää useita vuosia maalaten hämmästyttävän tarkkaa ja valokuvaa sielukkaampaa kuvaa ihmisestä. Tajusin, että loistava taitelija voi kuvata myös henkilön mielenlaadun teoksessaan tavalla, johon valokuvalla ei pysty. Tatelija on vapaa näkemään muutakin kuin sen mitä on. Louvressa näki kävijöitä, jotka matelivat pitkin käytäviä kivistäviä jalkojaan laahaten ja pakollista turistin Pariisin kohdetta kiroten, mutta näki myös niitä, jotka nauttivat taisteesta ja niitä, jotka ottivat Louvren läpikäymisen jonkinlaisena valokuvien räpsimiskilpailuna. Berliinissä museovirkailija kävi minulle kahdesti huomauttamassa, että pidän laukkuani väärässä asennossa ja se saattaa kolhia arvokkaita teoksia. Ranskalaiset museovirkailijat eivät välittäneet pätkääkään, jos joku käytti salamaa, vaikka se olikin "jyrkästi kielletty" museon ohjeissa.

Näistä ajatuksista vaivautuneina yritimme etsiä pohjoisafrikkalaiseen ravintoon keskittynyttä ravintolaa ja lopuksi päätimme kysyä sitä hotellivirkailijaltamme, joka sattumoisin olikin noin 50 metrin päässä hotellilta sijainneen kuskusravintolan pitäjän paras ystävä. Valitettavasti ravintola oli kuitenkin kiinni sunnuntai-iltana ja maanantaina lähdimme kotiin niin aikaisin, että ravintolanpitäjä oli vielä kovasti valmistelutouhuissa, kun kuikuilimme hänen kauniiseen ravintolaansa. Ujoina suomalaisina emme vaatineet parasta pöytään ennen lounasaikaa vaan kiltisti etsimme toisen ravintolan.

Opimme matkasta sen, ettei Pariisiin kannata lähteä ilman opaskirjaa. Ei niillä kaikilla turisteilla turhaan sellaista kädessä ollut.

Berliini, Hampuri, Berliini, Hampuri, Pariisi, Hampuri, Berliini

2009-04-26T11:08:00.005+02:00

Matkustelu on päässyt ryöstäytymään vähän käsistä. Muutenkin tuntuu menevän melko lujaa. Viime viikon lauantaina lähdimme päiväksi Berliiniin ranskalaisen parin autokyydillä. Melko lähellä Berliiniä kuin korkeampien voimien armosta emme joutuneetkaan autokolariin, vaikka siltä jo näytti. Takaisin tulimme etukäteissuunnitelman mukaisesti junalla. Kävimme matkan aikana Museosaarella katsomassa Pergamon-museoa, joka itselleni oli hienoinen pettymys, ehkä oman väsymystilani vuoksi. Museoon oli raahattu ihmiskunnan sivistyksen alkuaikojen kehdon Mesopotamiasta jos jonkinlaista palatsia ja kreikkalaisiltakin oli jotain temppelin palasia ja jumalan kuvia sinne kahmittu. Ei niistä mitään osattu kertoa. "Arvellaan, että tämä on se ja se jumala, katsokaa tuota käden tynkää, se on koholla, joten hän on pidellyt jotain kädessään." Selvä joo.

Hauskempaa oli käydä Altes Museumissa edellisen vieressä, sillä siellä esiteltiin erilaisia konservointitekniikoita ja röntgenvalaisukuvia. Käsite "radioaktiivinen säteily" oli taas esillä. Niin niin, aine on radioaktiivista ja se säteilee, mutta säteily ei ole radioaktiivista, ainakaan röntgensäteily. Mutta onkos neutronisäteily radioaktiivista, koska neutronit hajoavat protoneiksi ja elektroneiksi, toisin sanoen, ne ovat radioaktiivisia? Tällaisia tuli pohdittua jonkun iänikuisen mustan suorakulmion edessä, josta neutroniaktivoinnilla ei omasta mielestäni ollut saatu yhtään sen parempaa kuvaa alkuperäisestä maalauksesta kuin mitä ihan näin optisesti katselemalla. Olihan siellä sentään Nefertitin rintakuva esillä.

Altes Museumin vieressä on iso monttu ja Neues Museum. Toissapäivänä eli perjantaina luin Ilta-Sanomista, että Neues Museumin vierestä on löydetty toisen maailman sodan aikainen pommi. Noin 300 km kokoinen alue on evakuoitu ennen purkamista, kirjoittivat he edelleen. Helsingin Sanomissa alue on sentään vain 300 metriä. Lähetin Ilta-Sanomiin korjausehdotuksen ja voilà uutinen onkin jo korjattu.

Torstaina, ennen tuota perjantaista uutista pommista, olin kuin olinkin myös Berliinissä. Tällä kertaa heräsin kello viideltä aamulla ehtiäkseni Berliiniin klo 6:51 lähtevään junaan. Junassa tapasin seitsemän muuta nuorta tutkijaa, joiden kanssa meillä oli suuri edustustehtävä eli lounastapaaminen meidän tutkimuslaitoksemme rahoituksesta päättävien tahojen kanssa. Kyseessä on hyvin pitkä evaluaatioprosessi, jossa punnitaan tutkimuksen tasoa kaikissa instituuteissa, jotka kuuluvat tutkimusyhteisöömme. Useat ihmiset työpaikaltamme olivat jo matkustaneet Berliiniin siinä toivossa, että saavat pitää neljän minuutin puheen, jos heidän puheensa valitaan useiden muiden joukosta. Koko evaluaatioprosessin päätteeksi paneeli, joka koostuu aikamme suurista päättäjistä, päättää paljonko rahaa meidän tutkimussuunnallemme insituutissamme annetaan.

Kymmeneltä aamulla olimme siis Berliinissä, klo 12 kuuntelimme lyhyen esitelmän Helmholtz-Gemeinschaftsta, jonka työntekijöitä olemme, ja klo yhdeltä lounastimme isojen pomojen kanssa. He kysyivät tiukkoja kysymyksiä, mutta meitä oli valmennettu etukäteen vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, jottei heille jää mielikuva, että sanomme instituutistamme vain positiivisia asioita heidän mielikseen. Yhdeltä lounas oli ohi ja viideltä olin jo matkalla takaisin Hampuriin suurmiehistä ja -naisista inspiroituneena täysin vailla tietoa mistään pommista.

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus matkustaa Pariisiin lomailemaan. Sitten äiti tulee kavereidensa kanssa Hampuriin ja sen jälkeen keskellä toukokuuta matkaan taas pariksi päiväksi Berliiniin pieneen tieteelliseen kokoukseen.

Henkilökohtaisia huomioita viime viikoilta olen tehnyt itsestäni ja kanssaihmisistäni seuraavia: Minun lopetettava sanomasta "joo joo joo joo joo joo joo", kun haluan, että joku lopettaisi jo höpinänsä mielestäni täysin turhasta. Se on epäkohteliasta. Tosin joskus tarpeellista, jotta henkilö lopettaa. Tosin se ei aina auta.. Minun on siedettävä sitä, että jotkut ihmiset vain puhuvat ja puhuvat, vaikka minua ei voisi vähempää kiinnostaa, koska haluan tehdä töitä enkä kuunnella jotain tarinaa heidän kokemuksistaan. En myöskään halua itse havahtua olevani tällainen loputtomiin turhasta jauhava ihminen. Kuten serkkuni sanoi ollessaan noin yhdeksänvuotias: "Sinä puhut liian paljon." Itse yritän vähentää, mutta voi kun niillä muillakin höpöttävillä ihmisillä olisi noin viisas serkku.

Bugisen softan kirous

2009-04-04T10:19:00.003+02:00

Olen viime päivät testaillut uusia laitteita ja niiden kontrollijärjestelmiä. Tietotekniikkakaverit ovat niin kiireisiä, etteivät ole vielä kerinneet korjata ja parantaa ohjelmia riittävälle tasolle. Käyttämäni softat ovat niin bugisia ja epäkäytännöllisiä, että harkitsen perl-ohjelmointikielen opettelua.

Edellisellä viikolla olin tosiaan Dresdenissä, joka muuten on tavattoman kaunis ja ihana kaupunki. Konferenssi oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva. Heräsin hotellihuoneessa perjantaiaamuna ja yhtäkkiä halusin pitää yliopisto-opiskelijoille seminaarin tutkimusetiikasta ja hyvästä tutkimustavasta. Olin vallan innostunut ja koko viime viikon olen miettinyt luentoa vapaa-ajallani, joka tosin on käynyt melko vähiin.

Syy kyseiseen innostukseen löytyy niistä henkilöistä ja tutkimuksista, jotka olen lyhyellä tutkijan urallani tavannut. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tutkimusta tehdään liian urautuneesti erilaisia selittäviä vaihtoehtoja liiemmin tutkimatta. Me tutkimme aineen rakennetta epäsuorin menetelmin ja kun käyttää epäsuoraa menetelmää, täytyy vähän arvailla. Pitää tietää jotain materiaalista ennen kuin voi kokeilla selittäisikö jokin tietty malli havaitun mittaustuloksen. Mittauksiin voisi siis periaatteessa sovittaa melkein minkä tahansa rakennemallin ja saada ulos lukuja, jotka joko kertovat jotain rakenteesta tai ovat täyttä puppua. Tätä minä kutsun huonoksi tutkimukseksi. Valitettavan usein yleensä ihmiset tekevät juuri tätä joko tarkoituksellisesti, koska ovat laiskoja, tai vahingossa. Monesti taas tutkijoilla ei tunnu olevan käsitystä mitä malleja tai ohjelmia voi käyttää minkälaiseen dataan. Jotkut taas selittelevät, että sovitus näyttää huonolta, koska ohjelma ei anna parempaa. Perjantaiaamuna tajusin siis, että totta tosiaan, eihän opiskelijoille ole minkäänlaista luentoa tai seminaaria ikinä hyvästä tutkimustavasta. Miten he voisivatkaan tietää miten hyvää tutkimusta tehdään. Nykyisten professorien tapoihin ei voi enää vaikuttaa, mutta nuoria mieliä voi yrittää muokata.

Innostuin sitten filosfioimaan ja kyseenalaistamaan kollegani toimintatapoja ja sain häneltä jälkikäteen henkilökohtaisen puhuttelun, jonka aikana onnistuin nostamaan esiin käsitteen "scientific misconduct". En pysty kääntämään kyseistä termiä suomeksi, mutta se tarkoittaa, että tieteilijä toimii vastoin yleisiä tutkimusperiaatteita, esimerkiksi jättämällä tekemättä tärkeitä kokeita, koska hän kuvittelee tietävänsä etukäteen niiden tuloksen. Tarkoitetuksenani oli sanoa kollegalleni, että hänen asenteensa antaa sellaisen vaikutelman, että hän on luisumassa kyseiseen tilaan, mutta hän ymmärrettävästi loukkaantui jo kuullessaan kyseisen termin. En tarkoita, että tietäisin tekeekö hän hyvää vai huonoa tutkimusta, vaan kritisoin vain hänen myyvää asennettaan. Hänen mielestään omaa tiedettä pitää myydä ja tulokset pitää esittää tosina vailla minkäänlaista epävarmuutta. En voisi enempää olla eri mieltä. Itse koen, että jokaisen tuloksen kohdalla olisi syytä antaa virherajat ja painottaa sitä tosiasiaa, että näin asia on tulkittu, mutta se ei sulje pois muita vaihtoehtoja.

Nyt olen epävarma meidän välisestä ymmärryksestä ja omasta tulevaisuudestani tällä tieteen alalla. Tai oikeastaan olen huolissani työpaikan hengestä ja harmissani siitä, että aiheutin työtoverilleni stressiä. Aloin pohtia miltä itsestäni tuntuisi tai miten itse reagoisin, jos joku tulisi minulle esittämään, että minun tapani tehdä tiedettä tai markkinoida sitä on aivan väärä. Ehkä tällaista mielipidettä ei pitäisi ottaa esille? Mutta toisaalta, jos oma kollega ei kerro rehellisesti mielipidettään tutkijalle, niin kuka sen sitten tekisi? Onko parempi, jos puhumme vain hänen selkänsä takana?

Työpaikkani propagandafilmi valmistui ja totta tosiaan päädyin filmille. Se on saatavissa verkosta ja halukkaille voin antaa linkin.

C-vitamiinia naamaan ja menoksi

2009-03-22T09:44:00.003+01:00

Tällä viikolla saimme vieraaksi Suomesta puolikuntoisen lapsiperheen. Melko kovaa hommaa se puolitoista vuotiaan lapsen hoivaaminen näyttää olevan, kun sitä muutaman päivän vierestä seurasimme. Vaikka koko päivä täyttyy pienistä iloisista hetkistä, kokonaisuudessaan se rytmittyy täysin pienen lapsen ruoka- ja unirytmin mukaan. Pieni flunssanpoikanenkin iski tässä loppumetreillä, mutta tänään on lähdettävä Dresdeniin kokousmatkalle koko viikoksi.

Olen viime viikkoina miettinyt, miten pää kestää seuraavat viikot. Työt tuntuvat kasautuvan — eipäs vaan ne tosiaan kasautuvat eivätkä vain tunnu kasautuvan. En ehdi tehdä kaikkea, mitä minulta pyydetään, vaikka teen jo kaikkeni. Annan sataprosenttisen työpanokseni, mutta se ei riitä. Ärsyttävä tilanne. Ajattelin ottaa rennosti. Teen sen, minkä ehdin. Muut odottakoot.

Sopiiko verenluovutus pienille naisille?

2009-03-10T19:58:00.004+01:00

Viikko sitten tunsin olevani niin sanotusti elämäni kunnossa. Tänään verenluovutussairaanhoitaja tarjosi konkreettisia todisteita, joiden mukaan hemoglobiinini on huimat 14,6 (jotain yksikköä). Se on reilusti yli naisten keskiarvon 13,6. Hyvä niin, sillä muutama vuosi sitten se oli niin alhaalla, että minulle määrättiin ylimääräistä rautaa syötäväksi.

Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.

Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.

Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.

Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.

Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.

Carpe diem — tartu päivään

2009-03-06T01:17:00.001+01:00

Eräs kollega ei saanut pidennystä työsuhteeseensa ja lopettaa pian työnsä meillä. Hän tekee työnsä ilmeisesti ihan hyvin, mutta on henkisesti aivan lopussa. Kuulemma laskee päiviä.

Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.

Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.

Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.

Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."

Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"

En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.

Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.

Pieni jätelasku

2009-03-01T10:58:00.004+01:00

Suomen pinta-ala on 338 419 neliökilometriä (338 419 000 000 m²). Vuonna 2006 Suomessa syntyi jätettä 69,2 miljoonaa tonnia, joista 40 prosenttia hyödynnettiin materiaalina tai energiana. Siispä jossain päin Suomea täytyy lojua 0,6 kertaa 69,2 miljoonaa tonnia = 4,1520*10¹⁰ kilogrammaa jätettä vuodelta 2006.^[1]

Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.

Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm³. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.

Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.

Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?

[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008

Verta ja Wiitä

2009-02-28T09:56:00.003+01:00

Viime viikkoina on taas tapahtunut niin paljon, etten ole ehtinyt miettimään maailman pelastamista enkä blogin päivitystä. Ensin ranskikset pitivät Wii-illan työpaikan seminaarihuoneessa, jossa pääsimme käyttämään projektoria. He paistoivat illan aikana kannettavalla lettupannulla kaikille lettuja. Se oli hauskaa. Sitten he lähtivät kolmeksi viikoksi Afrikkaan ja antoivat siksi aikaa Wiin meille lainaan. Ilman ranskiksia menimme viime maanantaina pelaamaan curlingin tapaista, mutta ilman harjoja ja muovisilla "kivillä" pelattavaa, Eisstockschießen-peliä. Maksoi melko paljon per nenä, 12,5 euroa kaksi tuntia. Lisäksi sana Eisstockschießen on mahdoton lausua, kokeile vaikka.

Arkipäivinä olen tässä kuussa tehnyt keskimäärin noin 11-12-tuntisia päiviä, koska meillä on ollut ongelmia ilmaisimen kanssa ja muutenkin melko tärkeitä mittauksia. Viikonloput olen kuitenkin pyhittänyt lepäilylle, sillä muuten tulee kupla otsaan. Nyt tänään alkoi sitten viikon mittainen oma mittausaika omalla laitteella. Näytteet eivät ehtineet vielä tänne perille Norjasta, mutta mitäs pienistä, mittailen vanhoja näytteitä. Samaan aikaan pitäisi kehittää analyysisofta uuden ilmaisimen tuottamille datoille, käydä kokouksissa, jotka määrittävät koko mittauslaitteen tulevaisuuden, analysoida käyttäjien datat, ja kirjoittaa puhe. Sen lisäksi koko instituutti arvioidaan tässä parin viikon aikana ja sitä varten pitää tehdä kaikenlaisia valmisteluita kuten postereita, jotta saamme rahaa myös ensi kaudelle. Kuukauden päästä minun pitäisi pitää puhe Saksan fyysikkoseuran konferenssissa Dresdenissä. Sinne tulee noin 5000 osallistujaa, mutta puhettani kuuntelee kenties vain 20 ihmistä. Yrittäessäni väsätä puhetta tässä kaiken muun ohessa kasaan havaitsin, että olen tehnyt virheen softassa, joka prosessoi dataa käyttäjille, ja havaitsin virheen artikkelissani, joka on julkaistu, sekä toisenkin typerän jutun samassa artikkelissa.

Nyt pohdin olenko terveellisen ruokavalion ansioista nykyään yksinkertaisesti vain älykkäämpi kuin ennen ja siksi huomaan kyseiset virheet vai olinko silloin vain paljon tyhmempi. Mutta eniten minua ihmetyttää se, etteivät ihmiset yleensä kerro kuinka he ovat olleet väärässä, vaikka väärässä oleminen on ihmimillistä, joskin joidenkin reaktioista päätellen ei kuitenkaan hyväksyttyä. Siitä huolimatta, suuri osa julkaistuista tutkimuksista lääketieteessä on väärässä johtuen tilastotieteellisistä ongelmista. T sai minut aloittamaan "The Black Swan"-nimisen kirjan lukemisen ja se käsittelee 40 ensimmäisen sivun perusteella tilastotiedettä ja ennustamista. Sen mukaan kukaan ei voi ennustaa miten talous tai pörssikurssit etenevät, koska talouden ilmiöt eivät noudata normaalia gaussin kellokäyrää. Asiaa voi verrata esimerkiksi ihmisten pituuteen tai painoon. Voidaan melko varmasti sanoa, ettei maapallolta löydy ketään yli neljä metriä pitkää tai 400 kg painavaa. Tällainen henkilö olisi siis noin 2,5 kertaa normaalia henkilöä pidempi ja noin neljä kertaa painavampi. Sen sijaan on olemassa superrikkaita, joiden omaisuus on yli miljoona kertaa suurempi kuin keskimääräisen henkilön. Tällaisissa asioissa keskiarvoisuuksiin perustuva tilastotieteellinen ennustus on voimaton eikä se voi ennustaa talouden romahtamista, joka on samankaltainen ääri-ilmiö.

Samaan tyyliin kokonainen hyvä tutkimus voi mennä täysin pieleen, jos juuri siinä tärkeässä mittaustuloksessa on virhe, joka ei ole kovin suuri, mutta kuitenkin kyllin suuri muuttaakseen johtopäätökset päinvastaisiksi. Siksi toistomittaukset ovat kaiken tutkimuksen a ja o. Ne tulisi tehdä mahdollisesti kaiken lisäksi eri laitteella ja eri näytteellä. Mahdollisesti myös eri analyysiohjelmalla, sillä pieni systemaattinen virhe analyysiohjelmassa tietenkin tuhoaa kaikki muut hyvät tarkoitukset. Hyvin harvoin ihmiset vaivautuvat tällaiseen, sillä tuloksethan pitää julkaista nyt heti, jotta saadaan rahaa seuraavaan tutkimuskauteen. Ironista kyllä Hampurin filmifestivaalien 3-minuutin lyhytelokuvan teema olisi "Human Error" ja minulla ei ole edes aikaa elokuvan tekoon!

Joka tapauksessa aion yrittää normalisoida tilanteen ja käydä parin viikon päästä verenluovutuksessa, jotta palaudun normaalille suoritustasolleni enkä saa turhaa ahdistusta löytämistäni vanhoista virheistä. Jänskättää jo vähän.

Työkaluja tiedonhimoisille

2009-02-15T21:45:00.003+01:00

Kävi sillä tavalla, että lauantaiaamupäivästä, kai, T ehdotti minulle mielenkiintoisen Miro-video-ohjelman lataamista ja kokeilua. Latasin ohjelman ja luin ensitöikseni, että he kaipaavat käännösapua. Niinpä rekisteröin itseni Launchpadiin, joka on jonkinlainen foorumi erilaisten avoimen lähdekoodin ohjelmien kehittämiseen. Sen jälkeisestä ajasta ja lauantaista en muista paljonkaan, koska innostuin kääntämään ties mitä ohjelmia. Lopulta palasin katsomaan myös miltä se itse Miro näyttää. Se olikin hyödyllinen ohjelma ja Mac OS X:ssä ainakin loistavasti toimiva. Muun muassa Monty Python -sketsejä ja TED-puheita pystyi sieltä lataamaan. Latauksen voi asettaa tapahtumaan automaattisesti siten, että kanavalle tulevat uudet videot ladataan automaattisesti koneelle koneen ollessa käynnissä ja videot voi katsoa myös silloin, kun kone ei ole kytkettynä internettiin.

Käännettyäni Miroa koko illan löysin nukkumaanmenoajan jälkeen Launchpadistä molekyylien rakentamiseen ja visualisointiin tarkoitetun ohjelman nimeltä Avogadro, joka on aivan mahtava, joskin kaatui aika helposti. Käännettyäni sunnuntaiaamuna ja brunssin jälkeen iltapäivästä iltaan asti noin 600 erilaista kohtaa kyseisestä ohjelmasta suomeksi aloin kuitenkin olla aika valmista kamaa.

Avogadro-projektia vetää yhdysvaltalainen professori, jolla sattuu olemaan toinenkin mielenkiintoinen projekti, nimeltä kalzium. Se on kaikille tarkoitettu sovellus, jolla näkee kätevästi ja hauskassa muodossa kaikkea mielenkiintoista alkuaineista. Muun muassa sulamispisteet ja milloin kukin alkuaine on löydetty.

Nyt kaikki huuliaan lipovat kemistinalut varmaan jo pomppivat tuoleillaan valmiina lataamaan itselleen kyseiset kemistiohjelmat. Mutta ähäkutti, ne saakin vain Linuxille!

Feuerzangenbowle

2009-02-11T22:19:00.003+01:00

Saksalaiset juovat talvisaikaan kaikenlaisia makeita juomia, joista aiemmin tunsin vain Glühweinin. Viime lauantaina päästiin maistelemaan myös hieman erikoisempaa drinkkiä, Feuerzangenbowlea. Itse asiassa se maistuu melko samalta kuin Glühwein, paitsi makeammalta, sikäli kun se nyt on mahdollista.

Lauantaiaamuna pyöräilin Altonaan ostamaan Bahncard 25:n, jolla saa 25 % alennusta junalipuista Saksassa. Se on kuulemma parempi kuin Bahncard 50, jolla ei saa alennusta jo alennetuista hinnoista. Ennen illan juhlia kävin auttamassa työkaveripariskuntaa muutossa muutaman muun työkaverin kanssa Schenefeldissä, jonne luonnollisesti pyöräilin. Samana päivänä posti toi myös ostamani kameran merkkiä Canon XM2, joten otin kameran mukaan illanviettoon, jonne pyöräilimme vasta joskus kymmenen aikaan illalla T:n kanssa. Pyöräilin siis päivän aikana noin 30 kilometriä, kannoin useita huonekaluja ja harjoittelin videokameran käyttöä. Sen jälkeen olin totaalisen poikki, mutta seuraavana päivänä lähdimme silti vielä Blankeneseen kävelylle. Sielläkin tuli vähän filmattua, mutta sen pätkän editointia en ole vielä aloittanut.

Tässä muutaman illan väkertämisen jälkeen aikaan saatu tekele, johon T ei tosin ole vieläkään tyytyväinen. Final Cut Express 4 on paljon vaikeampi käyttää kuin iMovie, mutta toisaalta se ei vielä tähän mennessä ole kaatunut kertaakaan ja jos viitsii opiskella kirjasta muutaman jutun, sillä pääseekin jo aika pitkälle. Aloittelijan virheitä tein monia, mutta ensi kerralla tajuan jo, että ei kannata synkronoida ensin loppupään otoksia musiikin kanssa vaan aloittaa ensimmäisestä ja edetä viimeiseen päin, koska jos alussa muuttaa jotain, koko loppufilmi menee epäsynkkaan. No joskushan se on tämmönenkin opittava.

Homma ei ole ihan vaaratonta niin kuin kuvasta saattaa ehkä päätellä. Meille ei kuitenkaan käynyt niin kuin eräille onnettomille.

Maanantai oli jatkoa filmauksen parissa, kun iltapäivästä köröttelimme töistä maineikkaaseen ja kalliiseen ravintola Tafelhauseen Elben rannalle. Siellä meitä odotti tuttu kuvausryhmä, joka oli "lavastanut" paikasta tavallisen kapakan, jossa me tietelijät näyttelimme viettävämme iltaa raskaan työpäivän jälkeen parin oluen parissa. Näyttelijänlahjani ovat todellakin kehnot, joten saa nähdä mitä kyseisestä tunnelmaelokuvasta mahtaa tulla. Sen sijaan kuvausten päätyttyä pääsin juttusille porukan kameramiehen kanssa ja hän kehui Canonin XM2:sta ja sanoi sen olevan sama malli kuin hänellä on kotona, joskin ehkä vähän parempi. Se pelasti tietenkin päiväni, sillä lauantain otokseni Feuerzangenbowlesta olivat jotenkin rakeisia ja omituisen värisiä, mutta vika taisikin vain olla kuvaajassa.

En tiedä ehdinkö tällä viikolla kirjoittaa jotain uusituvasta energiasta. Kaikki energia menee nyt tähän videoeditoinnin opetteluun ja työpaikallakin alkaa taas tositoimet perjantaina.

Kamera työpaikalla

2009-02-05T21:25:00.004+01:00

Lupasin kuvan, jossa onnellinen filmitähti poseeraa elokuvakameran kanssa, mutta T ehdotti, että leikkaan itseni kuvasta kokonaan, joten tässä pelkkä kamera. Taustalla siis työpaikkani. Melko rähee kamera, mutta miniDV-nauhoille silläkin näytettiin kuvattavan. Lisäksi kameratyöskentelystä on sanottava sen verran, että valot tosiaan tuntuvat näyttelevän vähintään yhtä tärkeää osaa videokuvauksessa kuin itse näyttelijät. Niitä valoja piti säätää jatkuvasti ja aina piti hakea joku kohta, jossa piti pysytellä, jotta valot on oikeanlaiset. Silmät tuntuivat kuivuvan, kun tarpeeksi kauan pysytteli valokeilassa.

Sain myös kutsun mennä maanantaina vielä yhteen kuvaustapahtumaan, jossa tarkoituksena on kuvata tiedenaisia ja -miehiä hienossa ravintolassa, kun he juovat rennosti olutta työpäivän jälkeen ja taustalla kimmeltelee Elbe ja Hampurin satama. Joo, ihan oikeesti. Niin ainakin saamassani sähköpostissa luki. Tästä tulee siis kaikkien aikojen propagandafilmi.

Filmitähti ja kamera

2009-02-03T19:22:00.004+01:00

Tänään työpaikalla kävi kuvausryhmä, joka halusi kuvata tiedemiehiä ja -naisia aidossa ympäristössä. Ryhmä halusi kuvata mielellään naisia ja aasialaisen näköisiä ihmisiä, joten minä ja eräs eteläkorealainen mies suostuimme näyttelemään dokumentissa, joka tehdään firmamme 50-vuotisjuhlien kunniaksi tänä vuonna. Minusta ja mahtavasta filmikamerasta on jopa kuva digipokkarissani, joka jäi valitettavasti töihin. Olisin halunnut laittaa tähän kuvan todisteeksi urheasta filmisuorituksestani, mutta ehkä sitten myöhemmin.

Lisäksi onnistuin huutamaan eBaystä käytetyn Canon XM2 -kameran alle tuhannella eurolla. Maksoin sen juuri ja nyt odottelen jännittyneenä löytääkö se tiensä perille tänne kotiin asti vai toimittaako ystävällinen postimies kameran sen sijaan naapurinrouvalle.

Eilen vietettiin ranskalaisten suurta juhlapäivää, joka jotenkin liittyy uskontoon, mutta jota juhlistetaan syömällä lättyjä (crêpe). Koska meillä on muutama ranskalainen töissä, sain kutsuun kaksiin lättykesteihin saman päivän aikana ja lisäksi söimme kakkua perinteisen kakkumaanantain kunniaksi. Sen päälle pelasimme vielä vähän pöytäjalkapalloa ja niin alkoikin maanantaipäivä olla pulkassa.

Työkavereiden ja tuttujen kanssa olemme viettäneet aika paljon aikaa työn ulkopuolella. Olen yrittänyt ottaa esille ekologisia näkökantoja keskusteluihin, mutta ranskalaiset itsekin myöntävät, että heidän mielikeskustelunaiheitaan ovat lähinnä juustot. Italialaiset kiroavat Berlusconia. Kreikkalaismies taas oli huolissaan maansa tulevaisuudesta, syystäkin, ja puolalaiset eivät voi kuin huokailla ja vitsailla siitä, kuinka viimeinen lähtijä sammuttaa valot perässään.

Talviurheilua

2009-01-18T12:04:00.003+01:00

Kävimme keskiviikkona luistelemassa yhdeksän hengen työporukalla Volksbank-areenalla. Tulimme paikalle huvittavana kolmen pikkuauton jonona ja pyöräilijäletkana. Vastaanotossa nainen valitteli, että joutuu nyt yksin palvelemaan meitä, kun kollega on vastaanottamassa sairasautoa. "Miten niin sairasautoa?!" "No tuossa on tuo loukkaantunut istumassa." "Mitäh?! Onko tämä vaarallista?"

Paikka oli ihan turvoksissa ja suurin osa porukastamme oli melko aloittelijoita. Siitä huolimatta kukaan meistä ei loukkaantunut. Luistelu oli yllättäen todella hauskaa tungoksesta huolimatta ja vuokraluistimet olivat erittäin tasokkaat. Eteläkorealainen kaveri kehittyi parin tunnin luistelusession aikana täydellisestä aloittelijasta ihan kelvolliseksi luistelijaksi. Vähemmän sporttisille oli tarjolla myös baari.

Ostin viime viikolla Saksan eBaystä uudet polkupyörän ulkokumit, joissa on kevlarvahvisteet. Niiden olisi tarkoitus kestää niin hyvin, ettei enää tarvitse jatkuvasti paikkailla renkaita. Oli ihana tunne päästä taas pyöräilemään. Nyt viikonloppuna on T:n kanssa ravattu juusto & viini -bileissä ja tupaantuliaisissa ja nukuttu myöhään seuraavana päivänä. Tänään on tosin tarkoitus tehdä töihin huomiselle kääretorttu ennen kuin lähdetään pelaamaan lautapelejä ja syömään lättyjä. Meillä ei ole tehosekoitinta, joten kerma- ja sokerimunavaahdon teosta tulee hauskaa. Samalla yritän myös huutaa eBaystä käytetyn Canon XM2 -videokameran alle 900 eurolla. Tunnin päästä nähdään onnistuiko. Also, bis später!

Takaisin lomilta

2009-01-09T23:03:00.006+01:00

Kävimme T:n kanssa lomilla Suomessa. Matka alkoi vanhempieni luota ja jouluksi kerittiin jo T:n vanhempien luo rentoutumaan isän saksalaisen Mersun kyydissä. Sieltä ajelimme taas joulun jälkeen vanhempieni kanssa Rukalle viikoksi hiihtelemään. Emme jääneet hisseihin kiinni. Uutta vuotta vietettiin Heikki Kovalaisen kotikylässä tädin luona ja muutaman päivän ehdimme nähdä ystäviä pääkapunkiseudulla ennen kuin keskiviikkona lensin takaisin Hampuriin. Gran Delicato -kahvilassa Helsingissä ennen lähtöä T huomasi viereisessä pöydässä istuvan kuuluisan suomalaisen filosofin. Älyllisen ilmapiirin lisäksi kahvila osoittautui muutoinkin mieluisaksi.

Hampurissa kämppä oli täsmälleen samassa jamassa kuin lähtiessä, eli vuokraemäntää ei ole vieläkään kiinnostanut korvata vuotavaa keittiönhanaa uudella hanalla, jonka ostin jo noin puoli vuotta sitten. Työt ovat lähteneet hyvin käyntiin ja täydellisen löhöämisloman jälkeen työt maittavat ihan toisella tavalla kuin sitä ennen.

Monet matkalla tapaamani ihmiset mainitsivat lukeneensa blogiani. Saksan osaamisesta tuli paljon kehuja. Korjattakoon nyt tässä, että en minä saksaksi vielä kovin sujuvasti runoile. Ymmärtäminenkin takkuilee joskus. Yritys on kuitenkin kova.

Suomessa oli löhöilylomalla ruhtinaalisesti aikaa lueskella kirjoja. Kaius Niemen kirja Helena Rannasta oli tavattoman mielenkiintoinen ja Mika Waltarin "Lähdin Istanbuliin" on ihastuttavaa kielellistä taiturointia.

Aiemmin mainostamani veden loppumisesta kertova kirja on minulla edelleen kesken ja siinä sattuikin olemaan juuri tavattoman ajankohtainen kappale Gazan alueen vesivarannoista ja Israelin kuuden päivän sodan syistä. Se antaa tietynlaista syvyyttä palestiinalaisten nykyisille kärsimyksille. Juutalaisten annetaan sortaa, koska heitä on sorrettu. Tietoisuuteeni tuli matkalla myös sellainen pieni seikka, että juutalaisten sortamiseen käytetyt keskitysleirit eivät olekaan saksalainen keksintö. Keskitysleirejä käyttivät kansalaissodan aikana suomalaiset jo kauan ennen Hitlerin valtaannousua väärää mieltä olevien ihmisten tukahduttamiseen. Näin vaivattomasti kytkeytyy Suomen historia Gazan alueen nykyisiin sairaisiin sotatoimiin. Helena Rannan kertomukset rehellisestä uhrintunnistuksen vaikeudesta poliittisessa puristuksessa täydentävät tarinan. Väkivaltaisen kulttuurimme totuus on väritetty lempiväreillämme emmekä me huomaa mitään.

Käänekohta, kieli on vihdoin hallussa

2008-12-19T22:56:00.004+01:00

Jossain vaiheessa sitä pääsee vihdoin tilanteeseen, jossa vieraalla kielellä kommunikointi ei tuota mahdottomia vaikeuksia ja sanat alkavat tulla automaattisesti mieleen. En uskonut, että voisin kehuskella saksan osaamisellani, mutta tällä viikolla olen pääsääntöisesti jo käyttänyt töissä ja vapaa-ajalla saksaa.

Tällä viikolla onkin ollut melko paljon juhlia, koska olemme yhden ranskalaistytön luona viettäneet juusto & viini -iltaa, ja lähes joka päivä on töissä ollut jotkut pippalot, joissa on ollut tarjolla kakkua tai Glühweinia.

Täydellisen viikon päätteeksi teimme tänään melkoisen uroteon muutaman insinöörin ja tietotekniikkaosaajan kanssa. Vaihdoimme aamulla ilmaisimen ja kirjoitimme uusiksi koko mittausohjelman kolmeen mennessä. Sen jälkeen olemme berliiniläisten ystävällisten käyttäjien kanssa mitanneet tavattoman hyvää dataa ja yksi opiskelija kirjoitti mahtavan Matlab-makron, jolla kätevästi imuroidaan datat mittauskoneelta analyysikoneelle. En tiennyt, että Matlabilla voi tehdä scp-siirtoja, mutta näköjään sen on mahdollista. Hassuinta tässä on se, että joltain tavalliselta postdocilta olisi mennyt noin vuosi vastaavaan hommaan, minkä tämä kaveri teki tunnissa. Kysyin, että mistä hän tiesi kaikki nuo tiedostojensiirtokomennot ja tämä vastasi reippaasti, että ei hän tiennytkään, katsoi vaan manuaalista, että kaipa tällainenkin on mahdollista. Huh huh! Tämä saksalaiskaveri on aina tosi rento ("locker") ja tekee parempaa tutkimusta ja saa enemmän aikaan kuin kolme tavanomaista tutkijaa. Mukava vaihteeksi auttaa tällaisia ihmisiä mittauksissa.

Muutama minuutti myöhemmin.

Ilmeisesti softa hajosi sitten kuitenkin juuri tässä kello yhdeltätoista illalla. Harmillista. Ei saa yhteyttä serveriin. No, tämmöstä tää on.

Edit: Ja tuntia myöhemmin homma jatkuu taas. Kiitos älykkäinen käyttäjien, jotka eivät lannistuneet ongelman edessä vaan saivat serverin taas omin voimin toimimaan muutaman puhelun jälkeen. Ilman manuaalia. Not bad.

Salagalleria

2008-12-15T20:33:00.003+01:00

Sain vieraita Pietarista. Toinen vieraista oli mukava mies, joka viime kerralla käydessään lahjoitti minulle kaksi Pietari-aiheista snapsilasia. Tällä kertaa sain tältä parivaljakolta Pietari-aiheisen vuoden 2009 kalenterin. Toinen vieraista oli ystävällinen nainen, joka osoittautui professoriksi ja laboratorion johtajaksi. Tänään paljastui, että hänen miehensä on filosofi ja taiteilija, joka on alunperin koulutukseltaan fyysikko. Mies on pitänyt useita taidenäyttelyitä Saksassa ja muutaman Helsingissäkin.

Nämä kaksi vierailijaa kertoivat, että tuo taitelija, Yaroslav Sukhov, piti ystävineen neuvostoaikaan salaisia taidenäyttelyitä ihmisten kotona. Miliisit saattoivat toisinaan ratsata näyttelyn kesken kaiken. Sukhovin maalaukset ovat fantasiamaisia mutta realistiseen tyyliin maalattuja sekä yhteiskunnallisesti puhuttelevia.

Minulla on omituinen olo. Ikään kuin tulisin jostain alemmasta säädystä. Olen yllättynyt, kun kulman takaa saattaa tulla vastaan neuvostoliiton salaisen sivistysliikkeen entisiä jäseniä. Voiko olla mitään jalompaa kuin taiteen harrastaminen, kun se on kiellettyä?

Venäläiset ovat ystävällinen, ihmeellinen, sivistynyt, ja arvoituksellinen kansa.

Bookmoochingin aarteita: Ishmael

2008-12-14T17:34:00.004+01:00

Bookmoochaus eli kirjojen vaihtaminen on kätevä tapa päästä eroon vanhoista kirjoista, mutta ei kovin helppo tapa saada haluamiaan uusia kirjoja. T onnistui kuitenkin moochaamaan (lausutaan "muutsaamaan") itselleen Daniel Quinnin novellin nimeltä Ishmael. Ishmael alkaa melko tylsästi, mutta kirjan päähenkilöiden välisen vuoropuhelun alettua sitä ei voi päästää käsistään. Heidän keskustelunsa käsittelee kulttuuriamme ja Raamatun luomiskertomusta. Quinn esittää vaihtoehtoisen näkökulman sen tulkintaan ja tämä näkökulma porautuu niin syvälle, että lukijan on haukottava henkeään. Kirja selittää maanviljelyyn perustuvan kulttuurimme kukoistuksen ja monia muita asioita siinä matkan varrella.

Kirja voitti Turner Tomorrow Fellowship -palkinnon, joka oli arvoltaan 500 000 dollaria. Palkinto myönnettiin vain kerran. Sen tarkoituksena oli rohkaista kirjailijoita löytämään myönteisiä ratkaisuja globaaleihin ongelmiimme.

En voi paljastaa enempää yksityiskohtia itse kirjasta, jotten tuhoa mahdollista lukukokemusta. En ole myöskään lukenut sitä vielä aivan loppuun, sillä piti korjata polkupyörä, siivota ja tehdä ruokaa tässä välissä. Kirjan alku sisälsi asioita, joita olen itsekin omine vähäpätöisine ajatuksineni toisinaan pohtinut, mutta pidemmällä esitellään hämmästyttäviä ajatuskehitelmiä, jotka tuntuvat olevan täysin järkeviä. Siksi hämmästyttääkin, etten ollut niistä koskaan aiemmin kuullut. En tiedä olenko jotenkin helposti vaikutettavissa, mutta sanotaan nyt vaikka näin, että tähän mennessä se on ollut yksinkertaisesti nerokas.

Itsenäinen filmituottaja

2008-12-07T14:42:00.005+01:00

Viime viikonloppuna osallistuin Volkshochschulen intensiiviselle kolmen päivän elokuvakurssille, jossa opeteltiin kameran käyttöä ja leikkaamista. Olen aikeissa perustaa dokumentti- ja lyhytfilmiryhmän. Katsotaan myöhemmin, josko ryhmä saisi useamman kuin yhden jäsenen, mutta ensimmäiseksi tarvitsen tietenkin kameran. T:n innoittamana läähätin jo alkuviikon Canonin 5D Mark II:n perään, mutta totesin sen lopulta sopimattomaksi tarkoituksiini. Huono ergonomia filmikuvaukseen ja 30 fps kuvausnopeus, joka ei sovi yhteen eurooppalaisen vaihtovirran (50 Hz) kanssa, nousivat lopulta tärkeiksi argumenteiksi kyseistä kameraa vastaan. Sisätiloissa otettujen pätkien valo olisi värähdellyt ikävästi, kun loisteputkien valon voimakkuuden värähtely ja kameran kuvausnopeus eivät ole samat. Lisäksi 5D Mark II on CMOS-tekniikalla toteutettu ja siinä on niin sanottu "rolling shutter" -ongelma, joka tulee ilmi nopeita kääntöjä tehdessä. Koska kuva luetaan rivi kerrallaan, liikkuvat linjat muuttuvat vinoiksi, koska kuvaa ei ehditä lukea kokonaan ennen kuin kamera tai kuvauskohde jo liikkuu. Siispä tällä hetkellä harkitsen vakavasti Canonin XH A1:stä. Itse kurssilla käytimme Canonin XM -sarjan kameraa ja se oli oikein näppärä, kevyt ja looginen käyttää. Sillä ei kuitenkaan saa HD-kuvaa. Se ei tosin välttämättä ole huono asia, sillä HD-kuva vie niin paljon tilaa, ettei koneeni välttämättä pysyisi vauhdissa mukana. Valinta ei ole helppo ja ainakin viikon on mietintämyssy pistettävä päähän sen jälkeen, kun päätös on tehty, ennen varsinaista ostoa.

Tänä viikonloppuna kävimme Lüneburgissa joulumarkkinoilla, joten teinpä sitten siitä pienen videopätkän Youtubeen.

Video on leikattu aluksi Kdenlivellä melkein kokonaan ja iMoviella on lisätty häivytykset, tekstit ja musiikki. Syy tällaiseen outoon yhdistelmään (kdenlive on Linux-ohjelma ja iMovie Mac OS) on se, että iMovie ei jostain syystä pystynyt lukemaan sisään kaikkia elokuvatiedostoja. Niissä on joitain pieniä virheitä, joista Kdenlive ei välitä. Sen sijaan Kdenlivellä ei voi tai ehkä en vain osannut lisätä tekstiä enkä häivytyksiä ja se saattoi välillä kadottaa suuren osan elokuvasta tai kaatua. Luonnollisesti ennen tallettamista. Hieman hämmästynyt olin tosin, kun myös iMovie kaatui kerran, vaikka se muuten tuntui todella luotettavalta. Sen jälkeen aloin tehdä talletuksia tiheään tahtiin.

Minielokuvassa näkyy myös erikoisia valoilmiöitä. Kyseessä on CCD-kennojen ylivalottuminen. Kun kennot luetaan kuvan reunoilta, varaus näkyy myös koko sarakkeen muissakin pikseleissä. Tällaisia efektejä en haluaisi nähdä kunnollisessa kamerassa, mutta tavalliselle Nikonin digipokkarille voitaneen antaa anteeksi tällaisia pikkujuttuja.

Musiikkikappale on vähän liian pitkä itse filmipätkään nähden, koska musiikkia en osannut pätkiä kummassakaan editointiohjelmassa. Editointityön vaikeudesta kertonee myös se, että tuon kolmen minuutin pätkän tekoon meni noin kahdeksan tuntia tai enemmänkin, jos lasketaan mukaan vaikeudet kääntää elokuva sopivaan muotoon. Itse elokuvan budjetti oli 27,60 euroa, josta 6 euroa satsasin musiikin ostamiseen Magnatunesta ja 21,60 euroa meni koko päivän ryhmälippuun Lüneburgiin ja takaisin (Gesamtbereich). Creative Commons on loistava keksintö. Sen avulla tällainen tavallinen henkilö voi edullisesti ja laillisesti saada käyttöönsä hyvää musiikkia videoonsa.

Joulumarkkinoilla ei tullut jostain syystä ostettua mitään. Etsin kyllä kivaa pipoa, mutta sellaisia ei ollut myynnissä. Keskittyvät syömäpuoleen nämä saksalaiset. Lounaankin söimme sushiravintolassa, ja noudatimme siten Bremenin matkalla muodostuneita outoja perinteitä. Matkustamme saksalaisiin söpöihin pikkukaupunkeihin ja syömme sushit näkemättä ihmeemmin paikallisia nähtävyyksiä. Ihme touhua.

Verrines

2008-11-22T13:10:00.003+01:00

Muutama viikko sitten saimme kutsun ranskalaispariskunnan luo. He olivat valmistaneet herkullisen monen ruokalajin illallisen. Alkuruokana tarjoiltiin verrinejä, jotka ovat Pariisista lähtöisin olevia suolaisia tai makeita kauniita ruokalajikkeita, joita tarjoillaan pienissä laseissa. Ne ovat jo pari vuotta olleet suurta muotia Ranskassa. Verrinit olivat tietenkin todella hyviä ja ranskalaismimmin isoäidin tekemä pähkinäviini oli ihanaa.

Ranskalaisten kanssa sosialisoidessa on aina vähän sellainen metsäläisolo. "Oletteko maistaneet tätä likööriä?" No enpä ole tainnut. Jaa, mitäs nämä sitten on? Ihan kuin olisin kasvanut jossain maakuopassa lanttuja syöden. T on onneksi niin kultturelli, että tiesi heti kaikki hienot viinakset ja oli täysillä lähdössä mukaan viininmaisteluillallisiin. Saa nähdä tuleeko kutsua.

Vaikka näennäisesti eurooppalaiset kulttuurit ovat samankaltaisia, suomalainen kulttuuri eroaa sittenkin aika paljon keskieurooppalaisesta.

* * *

Täällä satoi eilen lunta ja kohta lähdemme suomalaisen merimieskirkon joulumyyjäisiin. Ilma on kirpeä ja raikas.

Grillibileet

2008-11-16T19:02:00.000+01:00

Meillä on nyt grilli. Saimme sen lahjaksi tänään. Oikeastaan kaikki lähti ajatuksesta pöytäjalkapalloseurueessa. Saksalaismies K ehdotti grillijuhlien pitoa. Hänellä oli grilli ja olimme kaikki jotenkin iloisella tuulella, joten innostuimme heti ajatuksesta. Joviaalina tarjouduin tietenkin järjestämään kyseiset bileet sillä edellytyksellä, että K tuo grillin ja muutamia välineitä.

Sitten homma riistäytyi vähän käsistä. Kun saksalaisnainen B ilmoitti pääsevänsä bileisiin vasta viikon päästä lauantaina, suostuttelimme myös belgialaismiehen S ja puolalaismiehen W tulemaan seuraavan viikon lauantaina T:n ja minun luo grillaamaan. Luonnollisesti koin, että näin pieni seurue olisi melko yksinäisen oloinen meidän isossa asunnossamme, joten kutsuin vielä joukon muita ihmisiä, jotka toivat mukanaan myös seuralaisensa ja pari lasta, joten loppujen lopuksi olimme yhteensä 17 henkeä. Tarjolla oli noin 10 kilogrammaa lihaa, 50 pulloa olutta, seitsemän pulloa viiniä, italailaisnaisen tekemä taivaallinen ja jättiläismäisen iso tiramisu, omenapiirakka, saunaillansalaatti, perunasalaatti, lanttukukko, ranskalainen salaatti, kaksi slovakkialaista kakkua, yksi viskipullo ja slovakkilainen pullo luumuvotkaa. Tiramisu taisi olla ainoa lajike, joka syötiin täysin loppuun illan aikana. Slovakkialainen luumuvotkapullo saatiin melkein kokonaan juotua K:n voimakkaan panostuksen ansiosta. T:kin teki oman osansa kunniallisesti. Frau T todennäköisesti kirosi meitä kolmen aikaan yöllä ja korottaa vuokraa ensi kuussa.

Frau T:n mahdollisen ärsyttämisen lisäksi minua huolestutti bileissä se, etten kutsunut niitä ihmisiä, jotka minun olisi "pitänyt" kutsua, jos olisin halunnut pysytellä kohteliaisuussäännöissä. Miten minuun siis suhtautuvat lähimmät kollegat töissä.. se nähdään maanantaina. Sen sijaan kutsuin vain ihmisiä, joita pidän mukavina ja hauskoina seuraihmisinä ja ihmisiä, jotka olivat uusia töissä. Kukaan ei siis örvännyt tai valittanut, tai ollut vihainen tai murjottanut, ja kaikilla oli hauskaa ainakin omien sanojensa mukaan. Lapsetkin viihtyivät ja kaikki juttelivat ja peuhasivat mielellään heidän kanssaan. T:n voimistelurenkaat olivat nelivuotiaalle pojalle oikein mieluisat leikkivälineet ja aikuisempaan makuun taisi suurimman vaikutuksen tehdä T:n käsikäyttöinen Pavoni-merkkinen kahvimasiina ja asunnon täydellinen soveltuvuus bilekäyttöön monine sohvineen.

Viikon valmistelujen ja stressauksen jälkeen olen nyt niin tavattoman iloinen, että kaikki meni hyvin ja siksi suitsutan onnistumista. Surullista tässä on ehkä se, että kun vihdoin löysin mieluisan kaveriseurueen eli pöytäjalkisporukan, on yksi seurueen jäsen jo ensi kuussa lähdössä seuraavaan työpaikkaan eli takaisin Belgiaan. Aika harvoin istuu huumorintaju niin hauskasti yhteen kuin näiden ihmisten kanssa, siis, jos suomalaisia ei oteta huomioon! On minulla ikävä kaikkia suomalaisia ystäviä, älkää luulkokaan, että olisin teidän unohtanut! Mutta silti on sellainen olo ikään kuin olisi löytänyt kauan kadoksissa olleet veljet. Ehkä äiti ja isi ovat jättäneet jotain olennaisia yksityiskohtia kertomatta elämäni alkutaipaleesta? Vasta tässä parin viime kuukauden aikana opin heidät paremmin tuntemaan, vaikka olemme samassa työpaikassa olleet jo yli vuoden. W yllätti minut viime viikolla — monen tunnin itsenäisen opiskelun jälkeen — pöytäjalkiksessa huudahtamalla tappion jälkeen suomalaisen sanan ja sehän kuului tietysti: "Perrrrkele!"

Tehdään rahaa

2008-11-08T20:49:00.003+01:00

Lauantai-illan ratoksi päätimme käydä elokuvissa. Samaa elokuvaa katsomaan oli päätynyt lähinnä yli viisikymppisiä pariskuntia meidän lisäksemme, mutta suosittelisin näkemäämme dokumenttia kyllä nuoremmallekin väelle. Let's make money eli "Tehdään rahaa" on itävaltalainen dokumentti siitä, mistä raha tulee ja minne se menee. Erwin Wagenhoferin ohjaama dokumentti tarttuu talouskriisiin, joka on saatu aikaan valtionveloilla, maataloustuilla ja eläkerahastoilla.

Burkina Faso on yksi maailman köyhimmistä maista. Sen asukkaat saavat elantonsa pääasiassa puuvillan tuotannosta. Puuvilla kerätään käsin ja siksi se on parasta mahdollista laatua. Puuvillan hinta on kuitenkin ajettu alas länsimaiden tuettua omaa puuvillantuotantoaan tukiaisin, joten Burkina Fason maanviljelijöiden käsiin kovasta työstä jää noin dollari päivässä. Afrikan luonnonrikkauksista vain 3 prosenttia tuo vaurautta afrikkalaisille. Loput 97 prosenttia rahasta menee länsimaihin. Ei siis ihme, että Burkina Fason bruttokansantuote per nuppi on 1 200 dollaria. Se on 25. köyhin maa. Vertailun vuoksi: suomalaisten bkt per pää on 36 000 dollaria. Suomi on maailman 27. rikkain valtio. (Lähde)

Miten länsimaat ovat päätyneet tällaiseen tilanteeseen, missä he menestyksellisesti kenenkään estämättä riistävät kehittyviä maita? Siitä kertoo John Perkins kirjassaan Confessions of an Economic Hit Man. Perkins kertoi peruskuvion myös dokumentissa: ensin Yhdysvaltain hallinnoima Maailmanpankki antaa ison lainan kehittyvälle maalle. Rahat eivät kuitenkaan mene valtiolle vaan firmoille, jotka ovat itse asiassa länsimaiden omistuksessa ja toimivat kyseisessä maassa. Kun valtio ei sitten pysty maksamaan velkojaan, aletaan velkoja perimään luonnonvaroina, jotka kehittyvä maa joutuu myymään pilkkahintaan. Tähän ei voi kuin todeta tuntemattoman ajattelijan sanoja lainaten muuta kuin: amerikkalainen kapitalismi on sosialismia rikkaille ja kapitalismia köyhille.

Wagenhofer näyttää myös uskomattomia otoksia espanjalaisista autioista luksuskylistä, joiden vierelle on aina rakennettu golfkenttä, koska golfkenttä lisää asuntojen arvoa. Nämä tyhjillään olevat kylät on rakennettu eläkerahastoilla. En ole ihan varma ymmärränkö mitä tämä tarkoittaa. Sitä, että eläkerahastojen rahat ovat kadonneet mustaan aukkoon? Tällä hetkellä Espanjassa on noin miljoona tyhjää asuntoa. Nämä ihanat vihreät keitaat on kaikki rakennettu erittäin kuiville alueille ja yhden sellaisen "kylän" viheralueen tai golfkentän kasteluun kuluu niin paljon vettä, että se riittäisi noin 20 000 ihmiselle. Tämä on jo niin törkeää veden tuhlausta, etten osaa oikein päättää pitäisikö itkeä vaiko nauraa.

Kunnon asiakaspalvelija siivoaa kyllä banaaninkuoretkin

2008-11-02T17:01:00.006+01:00

Vuoden aikana keräsimme tyhjät jogurttipurkit pinoon, joka ylsi lopulta keittiönkaappien tasalle ja mahdollisti siten pienten manteleita syövien otusten helpon pääsyn keittiön pöydälle. Lopetimme nyt purkkien keräämisen. Vuoden aikana keräsimme 2,4 kilogrammaa jogurttipurkkeja.

Kauppalehti uutisoi ranskalaisen CNRS-tutkimuskeskuksen "innovaatiosta", jonka avulla hiukkaskiihdyttimen avulla voidaan tunnistaa vuosikertaviinipullot. Vihdoinkin löytyi jokin järkevä käyttö noille miljoonia euroja maksaville laitteille? Toisekseen, en ymmärrä miksi viinipullot ja taulut ovat sijoituksia. Viinihän kuuluu juoda. Mitä iloa siitä kellarissa on?

Oma tutkimukseni on edelleen hukassa. Näpertelen jotain pientä leipätyön ohessa, mutta ensi viikolla pitäisi tietää, mitä haluan tutkia ensi keväänä eikä minulla edelleenkään ole aavistustakaan. Tarvitsen yhteistyökumppanin, mutten ole löytänyt sellaista, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä. Olen nyt kohta yli vuoden etsinyt "sitä oikeaa" tutkimusaihetta. Jotain sellaista, mikä antaisi vastinetta veronmaksajien rahoille.

Viikonloput ovat kuluneet töissä. Autan käyttäjiä. Välillä mietityttää mitä järkeä on tulla lauantaina ja sunnuntaina töihin yhteensä kolme kertaa, kun auttamani henkilöt vitsailevat vain siitä, miten hauskaa on lomailla Hampurissa ja eivät tunnu olevan kiinnostuneita siitä, minkälaisia mittaustuloksia heidän näytteensä antavat. Yksi käyttäjä pari viikkoa sitten painotti, ettei hän ole pahoillaan siitä, jos joutuu tulemaan viikonloppuna tekemään pienen homman mittausasemalle. Olin vähän hämmentynyt. Kyse oli hänen mittausajastaan, joten kenen hän oletti sitten homman tekevän, jos hän itse ei sitä tee? Ahkeroi siinä sitten viikonloppuna, jotta nämä ihmiset saisivat parasta mahdollista dataa. Onko toivetta, että he edes julkaisevat tuloksia vai menevätkö veronmaksajien rahat ja minun vapaa-aikani taas kankkulan kaivoon? Välillä tuntuu, etteivät kaikki tieteen parissa työskentelevät tajua, että heidän palkkansa tulee suoraan muiden ihmisten palkkapusseista ja että tällaisen mittausaseman pyörittäminen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä. Vai käyttäytyisivätkö he samalla tavalla, jos he joutuisivat maksamaan muutama tuhat euroa siitä hyvästä, että saavat mittailla täällä sen pari päivää?

Kokeellisesti on havaittu, että on ihmisten on äärimmäisen vaikeaa osoittaa kiitollisuutta ihmiselle, joka tulee lauantaina ja sunnuntaina auttamaan tätä ilman palkkaa. Keskustelimme tästä yhden toisen laitevastaavan kanssa tänään (niin.. sunnuntaina). Hän kertoi hauskoja tarinoita siitä kuinka joskus joku käyttäjä on lyönyt häntä, toinen on valittanut, että laitevastaava on lyönyt käyttäjää (viivottimella jaloille, koska tämä ei suostunut laskemaan jalkojaan alas pöydältä pyynnöstä huolimatta). Tieteilijöiltä voi odottaa kaikenlaista huonoa käytöstä, mitä nyt yleensä ei voi odottaa sivistyneiltä ihmisiltä. Jättääkö mittausasema yhtä siistiin kuosiin kuin se oli tullessa, vai jättääkö banaaninkuoret pöydälle? Siinäpä pulma. Banaanin kuoret pöydälle jättänyt käyttäjä oli tokaissut tälle toiselle laitevastaavalle, että "no sinähän voit siivota ne myöhemmin". Ei ole helppoa tämä asiakaspalvelu, mutta parhaimmillaan tosi kivaa!

Tohtorinhattuja ja hiiriä

2008-10-28T19:49:00.004+01:00

Surukseni minun on ilmoitettava, että T päätti huoneistossamme majailevan hiirulaisen päivät viime yönä. Se oli sinänsä mieluisaa, että pari yötä sitten koin kauhun hetkiä, kun hiiri makusteli manteleita makuuhuoneen kaapin alla. Vanhana hamsterin lomahoitajana tiedän miltä kuulostaa, kun hiiren kokoinen otus syö jotain kovaa siementä ja se kuulosti juurikin siltä. Siirtelin kaappia hädissäni keskellä yötä, kun T oli bilettämässä jonkun kollegansa kotitalon kellariin rakennetussa Abba-temppelissä. Hiiri on nyt siis kuollut ja jäteauto vei sen jo pois.

Lähikauppamme sen sijaan voi hyvin ja pääsi yllättämään yksi päivä tarjoamalla juustotiskillä kevytjuustoa, vain 35 % rasvaa! Melkein puolet vähemmän kuin normaalissa juustossa täällä. Kyllä äitillä pyörisi sukat jalassa, jos tietäisi millaisia juustoja syön joka päivä. Ei ole rasvasta puutetta.

Lähikaupassa tapasin myös suomalaisia Pandan lakritsikarkkipusseja. Myös tekstit olivat suomeksi. Pakkohan niitä oli ostaa ja viedä tuliaisiksi illanistujaisiin. Juhlimme viime viikolla oluen ja pastan kera sitä, että työkaveri oli saanut väitöskirjansa lähetettyä arvioitavaksi. Me tytöt lähdimme ovelasti kotiin jo joskus yhdeltätoista, mutta pojat jäivät ottamaan votkaa. Puolalainen kaveri meinaan toi tuliaisiksi votkapullon, ja sen seuraukset näkyivätkin sitten seuraavana työpäivänä poikien naamoissa.

Huomenna taas olisi tarkoitus väkertää tuolle belgialaiselle kohta väittelevälle hepulle salassa ison joukon kanssa tohtorinhattu. Täällä on perinteenä tehdä sellainen persoonallinen hattu, joka kertoo kaikista niistä koettelemuksista ja hauskoista hetkistä väitöstyön aikana. Toisin sanoen, hatun päälle aiotaan tällä kertaa tehdä noin metri kertaa metri kokoinen magneettia kuvaava hökötys johon laitetaan näillä näkymin jonkinlainen vilkkuva valosysteemi ja kaiuttimet, joista tulee samanlainen möykkä kuin tutkimuslaboratoriomme kaiuttimista. Sen lisäksi tietysti jonkinlainen Belgia on tarkoitus väkertää tappelevine flaameineen ja vallonineen sekä Hampurista muistuttamaan kanttiinin herkullinen Currywurst-annos, joka on täällä ah niin suosittu ruoka.

Selitys niille, jotka eivät ole röntgenfyysikkoja: Miksi meillä tulee jotain mölinää kaiuttimista? Me tuotamme säteilyä, joka on vaarallista ihmisille. Normaalisti siis laitteet ovat eräänlaisissa huoneissa, joihin ei pääse silloin, kun säteily tulee laitteeseen kiihdyttimestä. Kun tuo luukku, joka estää säteilyn tulemisen huoneeseen, avataan, soi kahdenkymmenen sekunnin ajan uliseva äänimerkki siltä varalta, että joku tutkija on sattumoisin unohtunut huoneeseen. Hän tietää sitten lähteä pois ennen kuin säteily iskeytyy hänen hyvin treenattuun vartaloonsa.

Bremenistä itään

2008-10-15T21:35:00.000+02:00

Pari viikkoa sitten kävimme Bremenissä muutaman tunnin pikavisiitillä. Saksassa on kivoja junalippuja, joilla viiden hengen ryhmä voi matkustaa yhden osavaltion sisällä edullisesti samalla lipulla koko päivän. Hampurista esimerkiksi pääsee kaksi henkeä päiväksi Bremeniin Niedersachsen-lipulla, 27 euroa. Koska lähdimme liikkeelle melko myöhään, emme siellä paljon ehtineet pällistellä. Kaikki paikat menivät melko aikaisin kiinni ja oli melko tuulinen ja kylmä ilma, joten vietimme suurimman osan ajasta jossain keskustan sushipaikassa, jossa joku aito japanilainen vanhempi herrasmies tilaili kokilta friteerattuja juttuja tasaiseen tahtiin.

Bremenin vanhan raatitalon edustan patsaat oli komiat.

Tässä pari päivää sitten sain Lübeckiä koskevan kullanarvoisen vinkin työkavereilta. Siellä on kuulemma ihanat joulumarkkinat. Saksassahan joulumarkkinat ovat suomalaisen näkökulmasta jo käsite sinänsä, mutta Hampurin joulumarkkinat ovat kuulemma melko surkeat Lübeckiin verrattuna. Lübeckin marsipaanikin on kuulemma kaikkia muita marsipaaneja parempaa. Pitänee siis joulukuussa suunnata nokka kohti Lübeckiä.

* * *
Sarjassamme fyysikon uudet reseptit tuli eilen improvisoitua hassu kana-kurpitsa-sipulipaistos. Puhdistin eilen myös kurpitsasta yli jääneet siemenet vedellä ja laitoin kuivamaan yön yli. Nyt illalla paahdoin ne paistinpannulla ja lisäsin vähän suolaa. Ihan mukavia naposteltavia, maistuvat lähinnä popkornilta, mutta vaativat melko paljon pureskelua. Leukalihakset kasvaa. Liekö paahtoaika ollut liian lyhyt.

Tänä aamuna kohtasin myös silmästä silmään mantelivarkaan, jonka yöllisiä toimia olimme ihmetelleet jo pari päivää. Illalla kupillinen manteleita oli täynnä ja aamulla se oli tyhjä. T:n epäilykset alkoivat herätä.. Tänä aamuna kuulin sitten pientä rapistelua keittiöstä ja kiiruhdin paikalle. Tömistelin vähän ja jäin sitten hiljaa keittiön ulkopuolelle kyttäämään kuppia. Hetken päästä pöydälle ilmestyikin maailman suloisin pieni metsähiiri. Se taisi olla eri merkkiä kuin se, joka hiplasi isi tukkaa kesällä, kun nukkui onneton tossa lattialla. Tämä ei ollut iso ja ruma vaan tosi pieni ja suloinen. Isolle ja rumalle kävi vähän heikosti, vaikka yritettiinkin isin kanssa aluksi muita konsteja.. Samalla kuitenkin hiirulainen huomasi minut ja irvistin sille vihaisen näköisesti. Toinnuttuaan järkytyksestä se katosi keittiökalusteiden alle vauhdikkaasti eikä näemmä tullut hakemaan loppuja manteleita. Koska selvästikin näillä otuksilla on jonkinlainen rako ulkoseinästä meidän keittiökalusteiden alle, ostin tänään tiivistemateriaaleja, joilla tiivistin jo osan raoista. Eivätpä sitten pääse sieltä keittiökaappien alta ainakaan tänne muun huoneiston puolelle. Tällaista se on, kun asuu täällä luonnon helmassa!

Maidon tuottamisesta

2008-10-09T08:26:00.003+02:00

Tuli tässä töissä puhetta maidon tuottamisesta. Kollegan mukaan lypsylehmät elävät keskimäärin noin neljävuotiaiksi ennen kuin ne on lopetettava. Hän kuvaili lehmiä surullisena sanoilla "giant bioreactor" eli suuri bioreaktori, jonka tarkoitus on vain tuottaa maitoa. Tästä minulle tuli mieleen Matrix-elokuva, jossa ihmisiä käytetään energialähteenä. Ensinnäkin. Miksi Matrix-elokuvan ihmisiä ei ollut jalostettu superenergiatehokkaiksi? Millainen olisi energiatehokas ihminen? Pelkkää ruoansulatusta? Mitäänsanomattomat kädet ja jalat ja pieni pää?

Siksi toisekseen, miten ihmiskunta voi orjuuttaa tällä tavoin eläimiä? Onko Matrix-elokuva oikeasti protesti maidontuotantoa vastaan?

Vuonna 2005 koko maailmassa tuotettiin 646,5 miljardia kiloa maitoa. Pelkästään EU:ssa on noin 30 miljoonaa lypsylehmää ja määrä jatkaa kasvuaan. Jään odottamaan muilla keinoin tuotettua maitoa ja proteiinia. Pakkoko siinä tuotantoprosessissa on eläintä olla mukana? Kai lihaa voi kasvattaa oikeastikin eikä vain tutkijoiden unelmissa pian petrimaljalla?

Kun kaikki on jo tuttua...

2008-10-06T22:05:00.000+02:00

... ei ole enää mitään kirjoitettavaa. Huomasin, että on päässyt lipsumaan liikaa viihteen puolelle tämä kirjoittelu. Tai pikemminkin, kirjoittelu on harventunut. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Tämä alkaa jo tuntua kodilta, mitä nyt satunnaisesti on isää ja äitiä ja ystäviä ikävä. Hampurilaiset pyörätiet ovat perseestä, mutta aikansa niitäkin pyöräiltyään ei enää muista millaista on ajaa tukka putkella tasaista eteläsuomalaista asvalttia ja on tyytyväinen, jos pääsee edes 16 km/h sitä kivistä polkua, jota pyörätieksi täällä kutsutaan.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Nyt on taas äksöniä, kun laitteet pyörähtivät käyntiin ja tieteilijöitä hiippailee miettiväisen näköisenä joka puolella insitituuttia. Ainoa yllättävä tapaus kävi noin kuukausi sitten, kun joku mikä lie sekatyömies, joita täällä joskus liikuskelee, oli käynyt mittauskoneella sulkemassa mittausohjelman ja avannut internetselaimen kello kuudelta aamulla. Oli löytänyt ebaystä ilmeisesti kivan Audi A3:n käytettynä..

Toisella kertaa yllätin yhden harmaahapsisen kollegan mittausasemaltani lainaamassa spriitä. (Puhdisteli muka jotain sillä.) Siinä tovin jutusteltuamme astui mittausasemalle sisään kolme sekatyömiestä, jotka suuntasivat askeleensa kohti työkalunurkkausta. He purkivat jonkin rakennelman ja ottivat siitä pari osaa. Siinä vaiheessa he tajusivat, että huoneessa oli kaksi muutakin heppua, joten yksi kääntyi ja totesi kollegalleni, että ei kai haittaa, jos he ottavat muutaman osan. Kollega siihen tietysti kohteliaana, että "She's the boss!" ja osoitti minua. Lupasivat palauttaa lainaamansa osat, mutta ota siitä nyt selvää, kun en edes tiedä, mitä he lainasivat.

Viime viikolla taasen pari työkaveria löydettiin karjumasta toisilleen yhdellä toisella mittausasemalla. Nyt toinen ei suostu puhumaan toiselle ja se toinen taas ei pysty muusta puhumaan kuin toisesta. Pomo sanoi minulle, että nyt, kun hän lähtee tästä pariksi viikoksi pois, minä voin toimia puolueettomana Sveitsinä sillä välin. Luonnollisesti olen vältellyt molempien kaverien seuraa ja sen sijaan käynyt lounaalla insinöörien kanssa, mikä onkin suunnattoman hauskaa verrattuna tieteilijöiden seuraan.

Tietelijät lounaalla: "Plaaplaa plaa.. se yksi XXX tyyppi on ihan idiootti.. *ivallista jäkätystä* plaa plaa.. puhuin mun lakimiehelleni että... plaa plaa.. mun pojalla on flunssa.. plaa plaa.. *satunnaisia murjotusääniä*".

Insinöörit lounaalla: "Heheheh.. *yleistä naureskelua ja vitsailua* .. plaaplaa.. viime sunnuntain vietin kaitsien pikkutenavia partiossa.. plaa plaa.. juhlittiin niin myöhään perjantaina, että ennen töihin tuloa lauantaina nukuin vaan kolme tuntia, bad idea... plaa plaa.. Ootteko käyneet Lyypekissä koskaan?"

Totesimme yhden kollegan kanssa, että tietelijöiden ikärakennekin saattaa vaikuttaa vähän asiaan. Carting-kollegojen kanssa tullaan ihan loistavasti juttuun, kun he ovat kaikki alle 30-vuotiaita eikä kellään ole lapsia tai talosuunnitelmia.

Kyllä.. Kävin toista kertaa ajamassa cartingia. Paha, paha luonnontuhoaja minä. No, kyllä se siitä. Se hauska puoli siinä kuitenkin on, että kanniskelen varmuuden vuoksi kassissa nyt koko ajan hiihtomaskia, koska eihän koskaan tiedä milloin tulee kutsu cartingiin. Jostain syystä mietin miten hauskaa olisi ollut laittaa carting-pipot päähän, kun ajeltiin työkaverin vanhempien puolalaisrekisterissä olevalla autolla carting-mestoille. "Me ollaan menossa ajamaan cartingia." Poliisisetä: "Niin varmaan joo."

Kaiken kaikkiaan mitään kummallista ei siis tapahdu täällä. Alussa katselin Hampuria jonkinlaisten ruusunpunaisten silmälasien läpi enkä huomannut keskustan pultsareita, mutta kyllä täällä tosiaan on keskustassa pultsareita ihan niin kuin Helsingissä. Perjantai-iltaisin pullot särkyy ja keskiviikkoiltana onneton pyöräilijä saa lasinsirun renkaaseensa. Sunnuntai-iltana hän paikkaa renkaan ennätysaikaan.

Viime lauantaina kävimme Bremenissä. Siellä oli valkosulkaalta näyttävä talo ja tietysti kaikkea muuta, vaikka suurin osa ajasta taidettiinkin viettää jossain sushipaikassa.

Tänään kävelin yhden kollegan pakeille ja kysyin lainaksi 100 000 euron arvoista ilmaisinta. Hän antoi sen tuosta vaan. Huomenna olisi tarkoitus testailla sitä. Jostain syystä olen voittanut pelkoni laitteita kohtaan. En enää pelkää, että ne hajoavat vaan luotan siihen, että ne eivät hajoa. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia, koska ainahan ne hajoavat ennemmin tai myöhemmin. Hyvää siinä on se, että stressi laskee huomattavasti, kun ei koko ajan murehdi sitä, että työpaikka saattaa olla palanut maantasalle yön aikana johtuen siitä 80-luvun alusta olevasta monitorista, jonka jätin päälle. Olisi kyllä pitänyt kytkeä se pois päältä, mitä jos argh..

T:n mielestä blogini luokitellaan kissablogeihin. Sellaisissa blogeissa ei kuulemma kerrota mistään ajankohtaisesta aiheesta vaan siitä, mitä bloggaaja tai bloggaajan kissa ovat tehneet viime aikoina. Tunnustan, tähän on tultu.

Kaalimaa

2008-09-27T16:20:00.004+02:00

Saksalaiset rakastavat kaalia. Syksyisin ensimmäisten pakkasten jälkeen saksalaiset nautiskelevat lehtikaalia ("Grünkohl") wurstin kera. Lähikaupassa on aina tavallista keräkaalia ("Weißkohl"), nyt kesällä toisinaan myös kurttukaalia ("Wirsingkohl") ja usein keräkaalin varianttia suippokaalia ("Spitzkohl").

Yrityksemme sopeutua paikalliseen ruokakulttuuriin ovat onnistuneet täydellisesti. Olemme monesti muun muassa tehneet perinteistä suomalaista kaalilaatikkoa. Pari viikkoa sitten ostin kyssäkaalin ("Kohlrabi") kokeilumielessä ja siitä tulikin raikas kurkun korvike salaattiin. Ruusukaalien ("Rosenkohl") keittämistä kokeilin joskus keväällä hieman epämääräisellä menestyksellä.

Tässä tänään kokeiltu erittäin maistuva ja tavattoman helppo kaaliruoka lehtikaalista tai kurttukaalista kahdelle lihansyöjälle:

Suikaloi noin 0,5 kilogrammaa kaalia palasiksi. Paista noin 150 grammaa pekonisuikaleita pannulla. Kerää suikaleet talteen ja jätä pekonista lähtenyt rasva pannulle. Kuullota rasvassa kaksi pilkottua valkosipulinkynttä hetki ja lisää sitten kaalisuikaleet. Hauduttele ja sekoita noin 10 minuuttia, kunnes kaali on vähän pehmentynyt. Lisää pekonit päälle. Tarjoile.

Ohje on varioitu T:n löytämästä ohjeesta.

Edit 6.10.2008: Ohje on siis lehtikaalille, mutta sopii myös kurttukaalille, jota itse käytimme.

Kesäopiskelija lähtee takaisin Brasiliaan, mutta elämä jatkuu

2008-09-14T01:30:00.003+02:00

Meillä firmassa on kesällä kahdeksan viikon mittainen kesäkoulu opiskelijoille. Osa koulua on luentoja, mutta suurin osa koulun annista on tarkoitus tulla opiskelijoiden osallistumisesta tutkimusryhmien toimintaan. Ilmoittauduin tänä vuonna vapaaehtoiseksi ohjaajaksi. En tiedä olenko kummoinenkaan opettaja, mutta tämän brasilialaisen tytön, L, kanssa meille muodostui jonkinlainen opetusyhteys. Sain häneltä kukkia perjantaina ennen kuin lähdimme illastamaan hänen lähtönsä kunniaksi. Itsekin olin hankkinut hänelle muistoksi vaaleanpunaisen muistitikun.

Olin niin ylpeä hänestä, kun hän esitti tutkimustuloksensa perjantaina koko kesäopiskelijaporukan edessä (66 henkeä). Se oli hänen ensimmäinen englanninkielinen esitelmänsä ja ihan hyvin se meni ottaen huomioon, että kurssin alussa emme pystyneet keskustelemaan kovinkaan paljon hänen silloin vielä vajavaisen englannin kielen taitonsa vuoksi. Kurssin aikana ehdin opettaa hänelle jonkinlaisen tieteellisen sisällön lisäksi Linuxin, Matlabin ja Latexin käytön. Vähän C-ohjelmointiakin sivuttiin. Matlab on matemaattinen ohjelma ja Latex on ladontaohjelma, jota käytetään paljon fysiikkaan liittyvissä julkaisuissa, koska se mahdollistaa kaavojen ja viittausten helpon käsittelyn. L on taatusti urhein nuori nainen, jonka tiedän.

Keskiviikkona kävimme Planten un Blomen -puutarhassa katsomassa L:n ja yhden toisen naiskollegan kanssa Wasserlichtspiele-esitystä, joka on jokavuotinen koko kesän kestävä perinne Hampurissa. Kuu loi taustalla tunnelmaa, kuten kuvasta ehkä huomaa.

Perjantaina kävimme Kulttuurien festivaaleilla (Festival der Kulturen) Hampurin yliopiston kampusalueella Dammtorin lähellä L:n, T:n ja puolalaisvahvistuksen kanssa. Ihan menevät festivaalit. Söimme belgialaiset vohvelit ja T joi jonkin brasilialaisen drinkin. Noita brasilialaisia drinkkikojuja on kaikilla hampurilaisilla festivaaleilla paitsi ei ehkä joulumarkkinoilla. (Ehkä ensi jouluna?) Konseptiin kuuluu soittajatrio tai dj ja muutama musiikin tahtiin hetkuva tarjoilija. L tunnusti, ettei hän juo alkoholia, tanssi sambaa eikä pelaa jalkapalloa. Se niistä stereotypioista.

Lauantaina L lähti sitten Ranskaan ja me T:n kanssa Lübeckiin (suomeksi Lyypekki), joka on tässä ihan Hampurin vieressä. Lübeckhän on Hansaliiton entinen pääkaupunki, mutta toisin kuin Bremen ja Hampuri, se ei ole säilynyt vapaana hansakaupunkina vaan on osa Schleswig-Holsteinin osavaltiota. Sinne matkustaa Hampurista junalla 45 minuutissa ja junalippu yhteen suuntaan maksaa 11,50 euroa. Paluumatkalla tosin jotkut kolme Hampurin yliopiston opiskelijaa tai vastaavaa kysäisivät meiltä haluammeko matkustaa yhdessä heidän viiden hengen ryhmälipullaan huokeaan 5 euron hintaan per pää, joten pääsimme takaisin vähän halvemmalla ja opiskelijatkin nettosivat lipullaan hyvät rahat. Onneksemme heillä myös oli kyseinen lippu, kun tarkastaja sitä kysyi.

Holstentor, portti Lübeckiin. Banderolli mainostaa yli 30-vuotiaille tarkoitettuja bileitä. No ei onneks tartte mennä sit.

Lübeck on sopivasti yhdessä päivässä koluttavissa oleva turistikaupunki. Nyt siellä oli jotkin jättifestivaalit eli grillejä, huvilaitteita lapsille, kymmeniä lavoja, joilla soitettiin 80-luvulle jämähtynyttä saksalaista musiikkia, saksalaisia 50-vuotiaita napatanssijoita, cheer leader -ryhmäesityksiä ynnä muuta perisaksalaisen outoa ja tietysti brasilialaisia drinkkikojuja. Turistikonsentraatio vaikutti Lübeckissä olevan muutenkin aika suuri. Kirkkoja on riittävästi, joten katseltavaakin riittää. Holstentor eli kaupunginportti nähtiin, mutta sen hansamuseossa ei käyty ainakaan vielä tällä kertaa. Todella kaunis ja vanhan näköinen kaupunki se Lübeck, vaikka toisen maailman sodan aikana pommitettiinkin ihan raunioiksi Hampurin tapaan. St. Marien zu Lübeck on erittäin hyvin restauroitu goottikirkko. Vuoden 1942 pommituksista aiheutuneen palon yhteydessä alas tipahtaneet kellot on jätetty kirkkoon niille sijoilleen muistuttamaan sodan mielettömyydestä, kertoi haparoivalla suomen kielellä nainen multimediapisteen ääninauhalla yhden euron hintaan.

Kellot Marienkirchessä.

Aina jotkut festivaalit menossa näillä saksalaisilla. Koko keskusta oli väestä ja kojuista turvoksissa.

Yhdessä kojussa myytiin 131 eri olutlaatua. Kolmella eurolla olisi saanut pullon armaan kotomaammekin kuravettä eli Lapin Kultaa.

***
Loppukevennys LHC-kiihdyttimen käynnistymisen kunniaksi. May the particles be with you.

Kun vesi loppuu

2008-09-08T22:44:00.002+02:00

Olen lukenut viimeiset kuukaudet Fred Pearcen kirjaa When the Rivers Run Dry: What happens when our water runs out? Kirja on ajatuksia herättävä. Olen oppinut, että Bangladeshissa kymmenet miljoonat ihmiset joutuvat juomaan arsenikkipitoista vettä porakaivoista. Se aiheuttaa alueella vakavia terveysongelmia. "Ei mitään uutta kehitysmaissa" sanoo länkkäri, mutta nuo kaivot ovatkin UNICEFin rakentamia. Tässä vähän kehitysapua teille.

En tiennyt sitäkään, että kuuman Libyan tasankojen alla höllyy suunnaton määrä "fossiilista" vettä. Fossiilista siksi, että tämä vesi ei uusiudu, kun se pumpataan pinnalle ja käytetään kasteluun. Libya otti tämän 40 000 vuotta aavikon uumenissa uinuneen veden hyötykäyttöön 1989. "The Great Manmade River" on Muammar Gaddafin lahja Libyan kansalle. Intiassa kaivoja porataan yhä syvemmälle, koska pohjaveden taso laskee suuren kulutuksen myötä koko ajan alemmas. Jonain päivänä se loppuu.

Maaperä muuttuu ajan myötä suolaiseksi ja siten viljelykelvottomaksi, mikä on jo ongelma Australiassa ja monissa muissa kuivissa paikoissa, joissa viljellään paljon vettä tarvitsevia kasveja, kuten puuvillaa.

Kambodžassa on Tonlé Sapin hämmästyttävästä jokisysteemi, jossa joen virtaussuunta vaihtuu kahdesti vuodessa. Suorastaan ihmeellinen kalojen kutupaikka. Miten käy ekosysteemin, jos osia jokia padotaan?

Vesi on kiehtova elementti, koska ilman vettä ihminen ei selviä. Siksi jokien kuivuminen ei ole mikään pieni ongelma. Vai kuulostaako pieneltä asialta, että Kiina on joutunut nimittämään erityisen elimen valvomaan sitä, että aikonaan mahtava ja edelleen vaarallinen "Kiinan suru", Keltainenjoki, tuo edes osan vedestä mereen asti. Muutoin kaikki vesi menisi peltojen kasteluun. Jokien kuivuminen vaikuttaa luonnollisesti myös kalakantoihin.

Entä kannattaako vettä varastoida padoilla, jos suuri osa siitä haihtuu ilmaan patojärvessä? Tällaisia kysymyksiä Pearce ottaa esille kirjoittaessaan kirjaansa ihmisten tarinoita ympäri maailman.

Työpaikka Saksasta hakukoneella ja muuta akateemista jupinaa

2008-08-31T17:13:00.003+02:00

Postdoc-tutkija joutuu jatkuvasti etsimään uutta työpaikkaa, sillä yleensä työsopimukset tehdään vain kahdeksi tai kolmeksi vuodeksi kerrallaan. www.academics.de-osoitteesta sainkin nyt kätevän työkalun uusien akateemisten työpaikkojen etsimiseen Saksassa. Sieltä voi halutessaan löytää niin professorin kuin väitöstyöopiskelijan paikkoja eri puolelta Saksaa. Minulla on nyt vuosi jäljellä työsopimusta, joten uusia paikkoja on seurailtava tarkasti.

Tavallaan houkuttelisi lähteä jonnekin muualle, mutta toisaalta viime viikolla lounasseurani on parantunut niin huomattavasti, että tämä nykyinenkään paikka ei vaikuta enää niin ankealta kuin ennen. Työyhteisö on merkittävä osa työtä ja mukava työyhteisö lisää viihtyvyyttä huomattavasti. Uudistuneessa lounasseurueessa on monia hyviä puolia edelliseen. Ensinnäkin he ovat enemmän ikäistäni porukkaa, toisekseen, puhuvat kanssani, ja kolmannekseen puhuvat englantia silloinkin, kun olen ainoa saksavammainen paikalla. Tämä tietysti vähentää saksanosaamistani, mutta toisaalta lisää mielenterveyttäni. Mikään ei ole niin ikävää kuin olla yksin seurassa.

Saksaa pitäisi kyllä taas petrata. Onneksi kurssi alkaa taas ylihuomenna. Huomenna sen sijaan menemme firman Betriebsausflug-retkelle eli grillaamme Elbe-joen rannalla koko päivän.

Pari päivää sitten olin melkein suuttua, kun tulin töihin siinä yhdeksän jälkeen vain huomatakseni, että joku onneton tahvoaivo oli kolme minuuttia yli kuusi aamulla yrittänyt ensin liikutella laitteeni moottoreita mittaustietokoneella siinä onneksi onnistumatta. Sen jälkeen hän oli ilmeisesti sulkenut mittausohjelman ja vihdoin löytänyt Firefox-logon, josta päässyt surffaamaan ebayn sivuilla vuoden 1993 mallin Audi A3:sta hintahaarukassa noin 2000 euroa. Kaikki tämä selvisi mittausohjelman lokitiedostosta ja siitä, että kaveri ei sulkenut avaamansa Firefox-ikkunaa.

Menin tietysti kärmistyksissäni valittamaan koko laitoksen operatiiviselle johtajalle, että miten joku voi kello kuudelta aamulla tulla selaamaan nettisivuja jollekin mittauskoneelle ja niinpä heti saman päivän kokouksessa hän mainitsi, että kaikkien on syytä lukita mittauskoneet. Samaisessa kokouksessa eräs tutkijanainen piti puheen siitä, kuinka hän osallistui DESYn pr-historian suurimpaan tapahtumaan, jonka avulla hänen mittausasemallaan selvisi minkälainen naisen muotokuva piili van Goghin erään ruohomaalauksen alla. Helsingin sanomissakin oli asiasta noin kymmenen rivin mittainen hyvin lyhyt juttu aiemmin kesällä. Siinä DESYä ei mainittu mitenkään. Monissa muissa maissa tuo oli kuitenkin päässyt ihan otsikoihin ja tuo tutkijanainenkin on ollut haastateltava yksi jos toinenkin kerta. Hänen toimistonsa on aivan minun toimistoani vastapäätä eli melko lähellä tieteen huippua tässä ollaan.

DESY alkaa profiloitua yhä enemmän fotoniosaamisen keskuksena hiukkasfysiikan sijaan. Ehkä muutaman vuoden päästä ihmiset tietävät DESYn samoin kuin he nyt tuntevat CERNin. Mutta vielä siihen on matkaa ("Scientists using a giant X-ray machine found.." eli suomeksi "Jättimäistä röntgenlaitetta käyttäneet tiedemiehet löysivät.." eikä sanaakaan DESYstä koko tekstissä, mutta videossa sentään).

Berlin, ah, Berlin

2008-08-22T20:23:00.004+02:00

Olin viikon Berliinissä ja siitä pieni päivitystauko. Berliini ihastutti taas ja berliiniläisten kekseliäisyyskin hämmästytti minua. Jotkut narkomaanit olivat keksineet pyytää päärautatieasemalle saapuvilta matkustajilta vielä voimassa olevia matkalippuja ja myydä niitä eteenpäin. Lippuautomaatin jonossa takanani ollut mies osti yhdellä eurolla kertalipun tällaiselta lippukauppiaalta. Käyttämätön lippu suoraan automaatista maksaa noin 2,60 euroa. Kyse on vähän kuin kierrätyksestä.

Olin Berliinissä työmatkalla tiedemeiningeissä. Berliiniin rakennettiin 90-luvun alussa Saksojen yhdistyttyä WISTA-alue Adlershofin kaupunginosaan Itä-Berliiniin. Kyseessä ei ole mikä tahansa yrityshautomo vaan alueella on kaksitoista tutkimusinstituuttia ja noin 800 teknologian ja mediamaailman yritystä. Se on Saksan suurin teknologiakeskittymä. WISTAn painopistealueita ovat materiaali-, ympäristö-, fotoniikka-, ja informaatioteknologia. Ainoa huono puoli koko alueessa on, että sieltä kestää noin 50 minuuttia matkustaa junalla Berliinin keskustaan syömään johonkin kivaan ravintolaan Savignyplatzin ravintola-alueelle.

***

Palattuani Hampuriin lähdin työkavereiden matkaan ajamaan cartingia. Se oli ensimmäinen kerta auton ratissa sen jälkeen, kun isä yritti opettaa minua ajamaan Opel Kadettia 12-vuotiaana. Oli ihan tavattoman hauskaa enkä jäänyt pojista niin hirveästi jälkeen sitten, kun he opastivat, ettei jarrupedaalia pidä painaa kuin yhdessä mutkassa. Sitten innostuin vähän liikaa ja törmäilin vähän reunustoihin sillä seurauksella, että sain selkääni kämmenen kokoisen mustelman. Ympäristöhihhuli sisälläni sanoo "hyi minua", mutta carting-harrastajaäidiltä ja mersukuski-isältä perityt geenit sanovat "carting on hyvä harrastus". Kauhea dilemma.

Ich hab ein Panzerwagen gekauft – kuinka isäni osti auton Saksassa

2008-08-03T09:13:00.010+02:00

Isä kirjoittaa: Olin kevään korvalla maininnut kavereille useammankin kerran, että auton tuonti Hampurista voisi olla mielenkiintoinen juttu. Näin ollen minun oli kesälomalla pakko alkaa toteuttamaan tätä kyseenalaista tehtävää. En kuvitellutkaan, että auton tuonti olisi erinomaisen kannattavaa, mutta voisipa reissun tehdä sosiaalisista syistä, ja joka tapauksessa, se olisi varmasti hauskaa ja mielenkiintoista.

Yritin ottaa autontuontiprosessin tekniikasta selvää Tullin ja Aken sivuilta ja tilasin jopa pikku vihkosen: "Auto Saksasta - Opas käytetyn auton hakumatkalle Saksaan". Eipä ollut tutkimuksista paljonkaan apua. Missään ei sanottu täysin selkeästi miten homma kannattaa hoitaa, mutta joitain tärkeitä asoita kuitenkin selvisi.

Lähtö

Saksalaiset autokauppiaat haluavat maksun autosta mieluiten käteisellä. Tässähän oli sitten ensimmäinen ongelma: kuinka valuutta saadaan turvallisesti perille ja paljonko tuohta uskaltaa ottaa mukaan. Päädyin viitentoistatuhanteen. Sillä jo varmaankin saisi auton, jolla pääsisin takaisin. Pohdiskeltuani tovin miten rahat kuljettaisin, päädyin harrastelijamaisesti laittamaan rahat kaulapussiin. Pidin repussa kuljettamista hieman turvattomana. Ratkaisu oli aivan oikea, koska jo lentoasemalla turvatarkastuksessa innokas virkailija katsoi asiakseen levittää reppuni sisällön pyödälle kaiken kansan hypisteltäväksi ja väitti, että reppuni pitää läpivalaista uudelleen. Hän kipaisi reppuni kanssa piiloon, ja kas kummaa kyllä se tuli sieltä laitteen läpi. Jos rahat olisivat olleet repussa, olisivat varmaan polveni lyöneet setsuuria tässä vaiheessa. Sitten alkoi vielä pitkä pohdinta voisinko ottaa GPS-laitteen kiinnitysjalustan koneeseen. Armollisesti tämä reipas ja fiksu mies suostui, kun kerroin mikä tuo etäisesti lyömäaseelta näyttävä kapusta oli.
Lento Kastrupin kautta Hampuriin meni mukavasti, mitä nyt yksi matkustaja taputteli huolestuneen näköisenä rintamustaan.

Saapuminen

Aina rauhallinen ja järkevä tyttäreni tuli perjantaiehtoona vastaan Hampurin lentoasemalle. Kaksin aina kaunihimpi. Matkustelimme bussilla kohden Osdorfia. Enpä innostuneena auton ostajana voinut olla mainitsematta, että voisimme jo samantien vilkaista erästä kärryä matkan varrella olevassa R&B autoliikkeessä, vaikka kello olikin jo melko paljon. Netistä katsottuna vaikutti siltä, että emme joutuisi kiipeämään liikkeen aidan yli. Tyttäreni sanoi, että mikäs siinä, käväistään vaan. Poikkesimme vilkaisemassa päällisin puolin siistiä C-sarjan mersua. Liikkeen pihalla oli melkoinen määrä bemareita ja iso luu koirankopin edessä. Vieressä oli huokea ja kiva perisaksalainen ruokapaikka, jossa kuulemamme mukaan sai Hampurin parasta grillattua kanaa.

Lauantaina kävimme sitten Norderstedtissä lentoaseman vieressä AAF-autoliikkeessä. Siellä katsastimme erästä tosi hyvin pidettyä Audi A6 -mallia. Pyysimme jopa auton avaimen ja käynnistimme ja kuuntelimme, mutta emme ajaneet koeajoa. Liikkeessä minut ainakin valtasi lievä autoähky, valinnanvaraa oli runsaasti. Enimmät ostoaikeet kariutuivat myyjään, joka ei halunnu ollenkaan kuunnella meitä, ystävällinen kyllä oli. Ensimmäinen myyjä kyseisessä liikkeessä oli paljon mukavampi, hän jopa tervehti meitä suomeksi heti ensimmäisen kysymyksen jälkeen.

Sitten viikonlopun viettoon. Siitä tyttäreni onkin jo kertonut.

Toimintapäivä

Maanantaipäiväksi oli luvattu Hampurille tyypillisesti sadetta. Olin suunnitellut käyväni kolmessa autoliikkeessä. Kaksi näistä kohteistani oli Pinnebergissä, joltisenkin matkaa keskustasta S31-junalla luoteeseen. Ensimmäisessä liikkeessä käynti sujui vielä melko hyvin. Myyjä oli tosi fiksu ja ystävällinen, sanoi vain pahoitellen, että auto ei ollut vielä hänellä, vasta torstaina saisi sen. Vain lenkkarit ja housunpuntit kastuivat litimäriksi. Siitäpä en masentunut vaan jatkoin junalla vielä kauemmas kohteeseen kaksi. Nyt alkoivat todelliset ongelmat, koska kävelymatka asemalta autoliikkeeseen oli paljon pidempi. Vettä alkoi tulla aivan karmeasti ja vieläpä vaakasuoraan. Sateenvarjo hajosi käyttökelvottomaksi. Tuossa tuokiossa oli koko ukkeli aivan läpimärkä. Tulostamani kartat muuttuivat repussa sellumössöksi. Reissusta oli tulossa täysi katastrofi. Aika ajoin jouduin kysymään tietä paikallisilta asukkailta. Se ei ollut hyvä idea. "Diese Richtung..links... rechts..keine Ahnung". Itse kukin viittilöi minne sattuu. Vesisade ei tuntunut paikallisia haittaavan. Jotkut tallustelivat lätäköissä onnellisen näköisinä. Yhdessä elintarvikeliikkeessä asioiva vanhempi rouva oli kuitenkin asiosta perillä ja neuvoi hyvin ystävällisesti ja perusteellisesti. Myös bussipysäkkien kartoista oli suurta apua. Saavuttuani päämäärääni, totesin, että seutu muistuttaa huolestuttavasti Tattarisuota. Olisiko jonkinmoinen riski vierailla saksalaiselta kannalta vierasperäisessä autoliikkeessä ison rahatukun kanssa? No tuskinpa, oltiinhan sivistysvaltiossa. Auto oli kuitenkin pettymys. Päätin lähteä "kotiin" kuivattelemaan. Toivottavasti rahat eivät lionneet soosiksi.

Osto

Kuivasin lenkkarit ja farkut nopeasti kiertoilmauunissa ja join kupin kuumaa teetä. Nyt suunnistin siihen pikkuliikkeeseen, jossa tyttäreni kanssa vierailimme jo perjantaina omine lupinemme. Kerroin yrmeälle myyjälle haluavani tutustua jo katsomaamme mersuun. Sain avaimen, tarkistin auton sisätilat ja huoltokirjan. Myyjä katseli taivaanrantaan ja kysyi, ostanko auton. Pyysin saada tehdä koeajon jonkun kanssa, kun en kaupunkia paremmin tuntenut ja arvelin, että navigaattorini oli vesihoidon takia epäkunnossa. Myyjä totesi, että järjestyy. Varttitunnin kuluttua tuli mukaani toinen vähäpuheinen kaveri. Hän tyrkytti minulle auton avaimia. Esitin kainosti, että josko hän ajaisi ensin johonkin rauhallisemmalle kadulle ensin, ja sitten minä hyppäisin ruoriin. Kaveri katsoi pitkään, että uskaltaakohan tuota ollenkaan päästää rattiin. Sittten hän hurautti autolla eräälle sivukadulle, koulun kohdalle ( 30 km/h) ja mutisi jotakin: "Ruhiger Strasse...", virnisteli hieman ja pisti minut ajamaan. Eipä tuossa sitten ongelmaa ollutkaan. Varttitunnin kiertelyn jälkeen kaveri käski minun ajaa takaisin liikkeen pihaan.

Yrmeä myyjä kyseli taas josko ostaisin kärryn. Asiaan kuuluvasti tinkasin vähän ja tein poislähtöä, että mietinpä hieman. Nyt asiaan tarttui liikkeen pääjehu. Hän sanoi, että tehdään sillä tavoin, että jätän liikkeeseen 500 euron pantin ja passin. He hoitavat autoon vientikilvet ja paperit. Huomenna voin noutaa auton ja maksaa loppusumman. Joo. Sitten piti vain allekirjoittaa kauppakirja, jossa samalla luovuin kaikista kuluttajansuojaoikeuksistani. Siis autolla ei ole mitään takuuta.

Nouto

Ten thousands...eleven... J takoo tuohta pyötään. Yrmeä myyjä antaa nipun papereita kouraan, iskee leiman ja allekirjoituksen kauppakirjaan, ja sanoo, että tässä on sinun kuittisi. Saan myös auton avaimet. Autoon kiinnitetään vielä punapäiset vientikilvet ja siinä se. Lähtiessäni ajamaan pääsen vain parisataa metriä, kun koko kojetaulu alkaa välkyttää punaista ja varoitussummeri piipittää lähestulkoon kuulovaurion aiheuttaen. ... Tähänkös se tyssäsi? Hetken manailtuani totesin, että auto ilmoittaa: "Käsijarru on päällä". Ei se kuitenkaan ollut. Ajoinpa sitten "kotiin". Myöhemmin korjasimme vian pienellä oksalla, tuimme sillä käsijarrupedaalia niin, ettei hälytystä tullut.

Tähti.

Kotiinpäin

Muutaman lomapäivän jälkeen lähdin ajelemaan kotiinpäin. Navigaattorikin toimi vesikylvystä huolimatta. Ajattelin, ettei ole viisasta ajaa aamuruuhkan aikaan Hampurin läpi kuten navigaattori ehdotti, joten suuntasin kohden pohjoista ja tarkoitus oli sitten turvallisemmilla vesillä noudattaa navigaattorin ohjeita. Varttitunnin jälkeen navigaattori näytti lopettavan hommat. Pakko oli pysäyttää kadunvarteen. Läheiselle parkkipaikalle tuli nuori nainen. Tervehdin häntä kohteliaasti saksalaiseen tapaan ja selitin, että pulassa olen. En tiedä missä ollaan. Miten pääsisin autobahnille? Silloin kyllä selviäisin. Nainen pyysi hetkeäkään epäröimättä minut konttoriinsa käymään. Siellä noin viiden henkilön erittäin ystävällinen tiimi neuvoi minua muutaman 28 tuumaisen tietokoneruudun avustuksella. "Wir sind in Bahrenfeld... zweimal rechts...". Nyt pääsinkin tosi helposti motarille. Tosin jouduin ajamaan Hampurista etelään Hannoveriin päin parikymmentä kilometriä. Mutta niinpä sitten näinkin mahtavan Elben alittavan tunnelin ja Hampurin sataman vielä kerran.

Muuten kotimatka sujui etukäteissuunnitelman mukaan. Hieman vain hämmästelin Puttgarden- Rödby välin hinnoittelua. Lauttamatka kestää noin 50 minuttia ja maksaa enemmän kuin päivälaiva Tukholmasta Turkuun. Ennen Puttgardenia piti minun luonnollisesti käydä Bordershopissa katselemassa "powershoppaavia" ruotsalaisia. Lievä paniikki vaivasi useimpia hamstereita. Markarydissä yövyin Ekenbacken-kongressikeskuksessa. Olin kongressikeskuksen ainoa vieras. Hotelli oli melko hyvällä paikalla, salaperäisen järven rannalla. Lähistöltä löysin riimukiven. Olikohan niin, että kun järvellä käy soutelemassa, niin voi vierailla viikinkihaudoilla. Niissä kumpareissa on jotain kiehtovaa.

Jo Ruotsissa ajellessa minulle selvisi mikä on elämän tarkoitus.

Tukholma-Turku-lauttamatkan jälkeen pääsin vihdoin takaisin Espooseen. Näitä luonnonkauniita seutuja en uskonut enää koskaan näkeväni.

***

Pikaopas auton hakuun Saksasta:

1.Katso auto ja seutu esim. www.autoscout24.de.
2. Ota mukaan passi ja rahaa. Koska ostat auton vientiin, saat sen halvemmalla kuin saksalaiset.
3. Valitse auto, pyydä autoliikettä hoitamaan autoon vientipaperit valtakirjalla ja kilvet, maksa pantti, allekirjoita kauppakirja, pyydä autoon punapäiset vientikilvet vähintään kahden viikon voimassaoloajaksi, ja tarkista auton valmistenumero. Keltapäisten kilpien vakuutus on voimassa vain Saksassa.
4. Maksa loput kauppasummasta ja saat auton paperit, kuittin kauppasummasta (kauppakirjassa) ja auton avaimet. Tarkista, että tarvittavat paperit ovat koossa jos osaat. (Itse en tiennyt mitä tarvitaan.)
5. Aja auto minne vain EU-alueella ja lopulta Suomeen. Täytä Tullissa lomake "Ilmoitus ajoneuvon käyttöönotosta" (Tullin lomake 83s-07). Tästä lähtien viranomainen aina kertoo mitä pitää seuraavaksi tehdä. Koska autossa on punapäiset kilvet, on Saksan pakollinen liikennevakuutus voimasssa myös Suomessa, kunhan vain muistat pitää 83s-07 autosi mukana. Voit ajella kilpien voimassaoloaikana huoletta. Jos voimassaolo päättyy ja verotuspäätös viipyy, täytyy hommata katsastustoimipaikalta tai Tullista siirtolupa. Ota halutessasi autoon suomalainen liikennevakuutus ja kasko, ne saa auton valmistenumerolla. Voit käydä rekisteröintikatsastuksessa ennen kuin teet Tullille autoveroilmoituksen.
6. Käy Tullissa tekemässä paperityöt, että osaavat verottaa autosta. Tulli saattaa vähän hyppyyttää lappusten kanssa, mutta helppoa se on, ollaanhan Suomessa.
7. Kun verot on maksettu, uudestaan katsastuskonttorille, saat suomalaiset kilvet.

Lopuksi niksi autonhimoisille, mutta ryömimiseen kyllästyneille. Digipokkarilla saa kätevästi kuvia auton alta. Niistä voi sitten katsella vaikkapa kotona mahdollisia ruosteongelmia ja öljyvuotoja. Toisaalta, jos auton osat toisella puolella ovat uusia, voi se kertoa jotain autoa kohdanneesta vauriosta.

Edit 3.8.2008 19:00: Korjattu linkkejä ja kirjoitusvirheitä julkaisemisen jälkeen.

Hamburg Pride - Große Straßenfest

2008-08-02T21:12:00.003+02:00

Tänään satuimme keskelle pride-kulkuetta ja otimme parit drinkit, vaikka tarkoitus oli käydä ostoksilla. Hampurin kuvernöörin Ole von Beustin isä on kertonut poikansa olevan homo, mutta Ole itse pitää seksuaalista suuntautumistaan yksitysasiana. Joissain kulkueen autoissa olikin plakaatteja: ".. und wo ist Ole?". Taitaa olla selvää ketkä Olea äänestivät taas uudelle kaudelle. Oli hauska reissu ja hauskat bileet.

Seuraava postaus tulee vierailevalta kirjoittajalta!

Maailman suurin dieselkäyttöinen sukellusvene U-434

2008-07-20T16:32:00.001+02:00

Ydinsukellusveneet voivat olla Tango-luokan U-434-sukellusvenettä suurempia, mutta 1976 rakennettu U-434 onkin dieselkäyttöinen. Laiva palveli kaksikymmentäkuusi vuotta Neuvostoliiton vakoilulaivana aina huhtikuuhun 2002 asti. Tarpeettomaksi tultuaan se myytiin ja joku liikemies osti sen miljoonalla dollarilla. Nykyään sukellusvene toimii museolaivana ja sitä voi ihailla Hampurissa kanavanlaitaan ankkuroituna keskellä teollisuusaluetta.

Neuvostoliiton 90,16 metriä pitkä ylpeys seilasi palvelusaikanaan Kuubaan asti ja hiiviskeli myös New Yorkin edustalla. Kapea osa sukellusveneen yläosassa täyttyy sukelluksen aikana vedellä.

Sukellusvene on edelleen toimintakunnossa moottoreiden osalta. Täydellä miehistöllä se pystyi aikoinaan pysymään sukelluksissa kolme ja puoli päivää, minkä jälkeen happivarastot oli täydennettävä. Koska sukellusveneessä on melko ahdasta, piti siellä palvelleiden miesten painaa enintään 50 kiloa ja olla melko lyhyitä. Edes lyhyille miehille sukellusvenepesti ei taitanut olla suurta herkkua, mutta onneksi neuvostoarmeijan leivissä tarvitsi olla sukellusvenepalvelukseen astuvien vain yksi ja puoli vuotta, kun normaali palvelusaika oli kolme vuotta. Työskentely sukellusveneessä saattoi olla ja varmasti olikin joillekin psykologisesti ahdistavaa. Vallan riskitöntä sukellusveneellä ajelu ei toki ole. U-434:n maksimisukellussyvyys on 400 metriä ja bootin rusentumissyvyys 600 metriä. Yli 80 metrin syvyydessä tapahtuneessa haverissa koko miehistö kuolee. Hieman ylempänä voi vielä koettaa pelastautua hätäkapselilla.

Komentokannelle pääsee vain opastetun kierroksen aikana turvallisuussyistä, joten liityimme isäni kanssa tietenkin joukkoon (8 euroa lippu plus 3 euroa opastus sekä kuvauslupa 1 euro tekee yhteensä 12 euroa per lärvi). Komentosillalta oli viety pois yhtä sun toista vempelettä aluksen demilitarisoinnin eli aseiden poiston aikana, mutta kapteenin penkki ja perämiehen (vai mitä siellä sukellusaluksessa onkaan nämä pääjehut?) penkki olivat saaneet jäädä.

Miltä tuntuisi ohjata sukellusvenettä tällaiselta penkiltä kolme kuukautta yhteen jaksoon? Periskooppia käyttääkseen piti kiivetä ylemmälle tasolle.

Kapteenin käskystä alakertaan voitiin ilmoittaa äänimerkillä ja valoilla kahvaa vääntämällä, että mihin suuntaan nyt haluttaisiin mennä. Onneksi kaikki näyttivät "Stop"-asentoa vierailun aikana..

Vai latailisiko mieluummin torpedoita? U-434 kantoi 24 torpedoa ja siinä oli kuusi torpedoputkea, joista kuvassa muutama näkyvissä. Heput ottavat rennosti, kun ei ole torpedoja, joita ladata.

Kapteenillahan asiat olivat hyvin. Hänellä oli sentään oma vessa ja suihku. Muut 83 miehistön jäsentä joutuivat jakamaan keskenään sukellusveneen kaksi vessaa.

Mukavasti sisustettu neuvostoliittolaisen sukellusveneen vessa. Mikäpä on ollessa, kun 12 tunnin työvuoron jälkeen neljäkymmentäasteisessa sukellusveneessä pääsee virkistäytymään vessaan.

Joku edellä kävellyt kaveri menee ilmalukosta.

Sukellusvene sijaitsee tuskastuttavan pitkän kävelymatkan päässä keskustasta. Osa sightseeing-busseista pysähtyy siellä, joten kahdella ja puolella eurolla pääsee päärautatieasemalle, jos ei jaksa kävellä. Opastus oli vain saksaksi, siksi osa tässä jutussa annetuista tiedoista saattaa olla vähän epätarkkoja.

Lisätietoja www.U-434.de.

Paluu arkeen

2008-07-18T16:42:00.003+02:00

Viimeistä lomapäivää vietellään sateisissa merkeissä Hampurissa, jonka Elbe-joen rantoja nyt öljylautat hyväilevät. Keskiviikkona palasin huippumukavalta Suomenmatkalta. Olipa hauska nähdä kaikkia ja lepäillä vanhemmilla ja Heinolassa. Heinolan kesäteatterin Housut pois -musikaali oli hauskin ikinä näkemäni näytelmä ja ei Viaporin arvoitus -vaellusnäytelmäkään hassumpi ollut. Oikein suloisia esityksiä molemmat.

Ensi viikolla alkaa taas työt, joten Wikipedian kirjoittaminen jää vähemmälle ja blogiinkin saattaa kertyä jotain aineistoa. Yllätysbonuksena sain tänään tietää, että minut oli kiinnitetty ensi viikon perjantaina alkavalle mittausmatkalle ESRF:ään, joten sinne taas ihmettelemään ensi viikolla. En nyt keksi mitään elämää suurempaa kerrottavaa tällä erää.

Fußball bedeutet nicht nür ein Ball und ein Fuß

2008-06-25T22:42:00.002+02:00

Juuri nyt pelataan jalkapallon EM-kisojen jännittävin ottelu saksalaisten kannalta. Saksa pelaa Turkkia vastaan pääsystä finaaliin. Kaikkialla pursuaa saksalaisten innostus. Myös turkkilaiset ovat innoissaan ja julkisesti saksalaiset ja turkkilaiset "juhlivat ystävyydessä lopputuloksesta riippumatta". Tämä kertoo ehkä eniten siitä, miten paljon turkkilaisia Saksassa on. Saksalaiset eivät kuitenkaan pidä turkkilaisista. Yhtään.

Tunnista mikä seuraavissa kuvissa on normaalista poikkeavaa (ensimmäisen pisteen vihje, liittyy tämän iltaiseen jalkapallo-otteluun):

Ei kovin kummoinen vai mitä. Kerran tauolla olleessa bussissa luki "Moin moin", mikä oli paljon hassumpaa.

Tämä kuvaa jo vähän sitä tunnelmaa, joka oli junassa ennen St. Paulin asemaa.

U3-metrojuna oli tungokseen asti täynnä laulavia ja meluavia Fußball-faneja, jotka olivat menossa jonnekin yhteiseen Fußball-tapahtumaan kannustamaan Saksaa ja Turkkia.

Miksi olimme tuossa junassa T:n kanssa tänään? Koska osallistuimme T:n työpaikan Betriebsausflugille, joka alkoi Wohldorfista ja päättyi Stadtparkiin. Yhteensä 25 kilometriä melontaa pikkujokia ja kanaaleja pitkin. Ilman pelastusliivejä! Vain uimataidottomat saivat pelastusliivit. Siihen meni seitsemän tuntia ja siitä sai tajuttoman kipeät kädet. Oli kyllä hieno retki ja suosittelen melontaretkeä Alsterin kanavissa. Tässä kanoottimme (vuokrausfirma) retken jälkeen:

Tätä kirjoitettaessa saksalaiset ovat juhlineet jo kahta maalia, paukutelleet ilotulitteita, jännittäneet muutamia minuutteja ilman kuvaa, koska kuvayhteys Baseliin on ollut poikki. Turkki on tasoittanut tilanteen juuri ennen peliajan päättymistä ja jäämme jännittyneinä odottamaan, onko pelattava jatko-aika. Viimeisellä minuutilla Saksa nousee johtoon 3-2. Taitaa olla jo melko selvää. Kyllä. Saksa voittaa ja jatkaa finaaliin. Angela Merkel on ihastuksissaan. Ilotulitukset vain jatkuvat ja jatkuvat lähes kuin Uutena Vuotena. Ohi ajavat autot tööttäävät torviaan.

Lentävä spagettihirviö

2008-06-23T22:27:00.002+02:00

Kellä on tylsää, voi tsekata mikä on Lentävä spagettihirviö.

Olipa vaikea kirjoittaa tuota html-koodia, kun on viikon editoinut Wikipediaa hulluna. Meinaa Wikipedia-koodi pakkautua ruudulle. Craaaazy!

Nähdään pian Suomessa. Huh huh.

Suomikorppua

2008-06-21T15:01:00.001+02:00

Taas on joltisesti vettä virrannut Elbe-tunnelin yli sitten viime postauksen. Eipä se mitään. Täällä sitä ollaan lomailtu tarmokkaasti Wikipedian kimpussa viime viikko. Tarkoitus oli kyllä opiskella saksaa ja lukea kirjoja, mutta addiktio (die Sucht, mon. die Süchte) siis esti kaiken järkevän toiminan.

Kirjoista puheen ollen kävin ensimmäisenä lomapäivänä maanantaina kirjakaupassa, mistä en pystynyt poistumaan kirjatta ja ostin Leonard Mlodinowin kirjan The Drunkard's Walk: How Randomness Rules Our Lives. Se on tosi hauskasti kirjoitettu tiedekirja, joka kertoo siitä, miten todennäköisiä erilaiset sattumukset ovat ja miten todennäköisyysteoria kehittyi eli ketkä sitä kehittivät ja millaisia heidän elämänsä olivat (melko outoja!). Kirja antoi minulle heti uuden näkökulman joukkueiden menestykseen jalkapallon EM-kisoissa. Divarista kävin taasen ostamassa Isaac Asimovin "Ich, der Robot" -kirjan, koska muistin petranneeni ruotsia koulussa nimenomaan Asimovin kirjoja lukemalla, ne kun ovat niin yksinkertaista kieltä. Luonnollisesti heti noin kolmannessa lauseessa oli Konjunktiv I -kielioppirakenne, joka saksanopettajan mukaan opitaan vasta parin kurssin päästä. Niinpä keskityin todennäköisyyskirjan lukemiseen ja wikipedistailuun koko viikon ja jätin robottikirjat vähemmälle.

Eilen sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja lähdin kuuntelemaan esitelmää Geesthachtiin, joka on kaupunki tai sen tapainen tuossa ihan Hampurin lähellä. Geesthachtissa, jonka nimi on lähes mahdoton kirjoittaa oikein, on tutkimuskeskus nimeltä GKSS, joka perustettiin 1956 nimellä Gesellschaft für Kernenergieverwertung in Schiffbau und Schiffahrt mbH eli näin tuttavallisesti Yhdistys ydinenergian käyttöön laivanrakennuksessa tai jotain sinne päin. Alussa tuo Elben rannalla sijainnut tutkimuslaitoksen pääprojekti oli ydinkäyttöisen rahtilaivan, NS Otto Hahnin, kehitystyö. Sittemmin GKSS on pyrkinyt unohtamaan mistä nuo kirjaimet tulevat ja nykyään siellä tutkitaan tutkimusreaktorin avulla erilaisia materiaaleja, Itämerta ynnä muuta päivänvaloon paremmin sopivaa, esimerkiksi alumiinisaumojen hitsaukseen kehitettyjä uusia menetelmiä (friction stir welding), joista toivotaan uutta tapaa lentokoneen osien yhteen liittämiseen. Mielenkiintoisena kuriositeettina tuo GKSS:n tutkimuslaitos on rakennettu alueelle, jossa Alfred Nobel suoritti aikoinaan dynamiittikokeita, ja dynamiittiräjäytysbunkkereita tai vastaavia on siellä vieläkin metsässä näkyvissä. Tai ainakin näin minulle kertoi lafkan toiminnanjohtaja, joka esitteli minulle pari tuntia heidän ydinreaktorinsa mittausasemia ja valitti sitten, ettei ehdi ohjata tohtoriopiskelijoitaan, koska hänellä on aina niin kiire. Itse reaktorialue oli suoraan kuin jostain scifi-elokuvasta jännine säteilykoppeineen ja laitteineen, jotka kertoivat ystävällisellä naisäänellä etten säteile: "Bitte umdrehen.. 10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2, 1. Keine Spruren von Radioaktivität." tai jotain sinne päin, koska en muista enää tarkkaa sanamuotoa.

Pisteenä iin päälle löysin Geesthachtista palatessani lähi-Rewestä Finn crisp -hapankorppuja, joita paketti mainostaa sanoilla ORIGINAL TASTE. Kyllä maistui ihan hapankorpulta, Vaasan & Vaasan tekemät. Ensi viikon lopulla suuntaan nokkani kohti Suomea enkä tule takaisin ennen kuin heinäkuun puolivälissä. Päivitystauko blogiin on siis odotettavissa ellei Suomi osoittaudu tavanomaista eksoottisemmaksi lomakohteeksi. Näkyillään!

Hampurin kuuluisat kalamarkkinat

2008-06-15T14:11:00.004+02:00

Heräsimme tänään klo 06:30 ehtiäksemme Hampurin joka sunnuntai pidettävälle kuuluisalle kalatorille (Fischmarkt), joka on jo 300 vuotta vanha perinne. Polkupyörällä matka taittui noin 40 minuutissa, joten olimme perillä noin kahdeksan aikaan. Tori sulkeutuu klo 09:30, joten ehdimme tovin ihmetellä menoa. Tässä hieman tunnelmia (video youtubesta jonkun toisen kokemuksia):

Suzie & the Seniors ja coverbändi Atomic Blayboys soittivat 80-luvun hittejä. Jengi joi olutta. Osa juhlijoista oli selvästi bailannut jo koko yön.

Torilla myydään kalojen lisäksi muun muassa kukkia, hedelmiä, pastaa, makeisia, Hampuri-krääsää ja "hassuja" t-paitoja. Jotkin kauppiaat käyttävät asiakkaiden houkuttelemiskeinona ovelia kikkoja, kuten ilmaisten karkkipussien heittämistä yleisöjoukkoon. Toiset huutavat hulluna ja kolmannet käyvät suoraan juttusille "Hallo! Wie geht's?" -taktiikalla. Kalakauppiaat saattavat kesken kaupankäynnin yllättäen ryhtyä laulamaan tai puhumaan jotain muuta sekavaa.

Saaliiksi saimme kaksi forellia eli taimenta alle kolmella eurolla ja puolitoista kiloa mansikoita yhdellä eurolla. Kalat päätyivät juuri lounaaksi. Hyvää oli.

Edit: 16.6.2008: Taimenhan on uhanalainen kala eikä WWF:n kalaopas kehoita sitä ostamaan. Siitä huolimatta forellia on Hampurissa tarjolla joka paikassa. Mene ja tiedä.. Ehkei se olekaan sama kala? *sormet ristissä*
***

Hampurin tapahtumat näkee kätevästi Hamburg Magazin -sivustolta. Altonan läpi polkiessamme törmäsimme taide- ja antiikkimarkkinoihin, joiden vieressä oli jotkin keskiaikamarkkinat. Emme kuitenkaan voineet jäädä aamupalalle, koska pyörälaukussa oli lounaskalasemme. Olisi hauska käydä vielä jossain tänään, sillä talomme lämmitys on rikki tai joku on laittanut sen pois päältä. Kuudessatoista asteessa on jo käyty ja villasukat on otettu käyttöön. Onneksi nyt alkaa aurinko paistaa.

Games games games

2008-06-08T09:04:00.003+02:00

Edellisenä viikonloppuna olin Suomessa serkun kivoissa ylioppilasjuhlissa Oulunsalossa. Vanhempien ja sukulaisten näkeminen oli mukavaa ja rentouttavaa. Helsingissä näin lisäksi kamuja, Fysiikan laitoksen, isän kasvimaan ja vanhempien sohvan, joten kaikki elämän tärkeät ihmiset ja paikat tuli koluttua muutaman päivän reissun aikana. Kotimatka tiistaina lentokoneella oli yllätyksellinen. Lento Helsingistä Hampuriin kestää yleensä noin kaksi tuntia, mutta tämänkertaisella lennolla jouduimme sään armoille emmekä voineet laskeutua myrskyiseen Hampuriin, joten kaarsimme Kööpenhaminaan. Kööpenhaminassa laskeuduimme ja odotimme kentällä koneessa ilman ruokaa ja juomaa pari tuntia ennen kuin pääsimme lähtemään takaisin Hampuriin päin. Näin matka-ajaksi tuli siis noin kuusi tuntia. Sain jonkinlaisen flunssan siinä maanantain kieppeillä, joten matka oli sitäkin antoisampi. Täytyy tosin kehua stuerttia ja lentoemäntää, jotka olivat todella mukavia vaikeista olosuhteista huolimatta.

Kirjoittelen myöhemmin lisää kuvien kera matkasta, jos jaksan tai muistan. Nyt tekniset ongelmat vaikeuttavat laiskanpulskeaa bloggailuani.

Eilen pelasimme taas tutulla nelikolla meidän kämpillä valtavan siivousurakan jälkeen puolalais-saksalaisen parin M&S:n hankkimia uusia lautapelejä. Aloitimme päivällä kevyellä korttipelillä Bohnanzalla, joka yksinkertaisuudessaan on helppo oppia ja leppoisa pelata. Sitten paistoimme lättyjä ja söimme ne tuoreiden mansikoiden ja vaniljajäätelön kera. Jatkoimme monimutkaiselta vaikuttavalta ja nopeatempoisella Space dealerilla, joka on täsmälleen 30 minuuttia kestävä peli, joka ei pohjaudu lautapeleille tyypilliseen vuoropohjaiseen pelaamiseen vaan jokainen tekee liikkeensä itsenäisesti omalla ajallaan. Liikkeiden nopeuden määrää henkilökohtainen tiimalasi. Pelistä tulee melko tiivistahtinen ja vuoropohjaisuuden puuttuessa ei juuri ehdi katsella mitä muut tekevät. Peli osoittautui todella hauskaksi.

Viimeinen peli oli Himalaya, jonka säännöt jouduimme opettelemaan, koska kukaan ei ollut pelannut sitä kunnolla aiemmin. Ihan mukava sekin oli ja varmaan olisi ollut hauskempi, jos kello ei olisi ollut jo puoli yksi pelin vihdoin loputtua. Siinä vaiheessa T jo ilmoittikin tuntevansa jonkinlaisen flunssan iskevän häneen juuri näin työmatkan kynnyksellä, joten siihen olikin hyvä lopettaa.

Pyöräilyä Elben toisella rannalla

2008-05-25T14:20:00.003+02:00

Pari viikkoa sitten lähtiessämme kotiin Hafengeburtstagilta pyysi T:n kaveri meitä seuraavana päivänä mukaan pyöräretkelle. Noin seitsemän aikaan seuraavana iltana olimmekin vihdoin pyörinemme Elben toisella rannalla. Joutuisaan tahtiin pyöräilimme ohi Airbusin tehtaan ja ihastelimme suloisia maalaismaisemia. Jossain vaiheessa saimme "loistoidean" mennä takaisin Elben pohjoispuolelle vanhaa Elbetunnelia pitkin. Se on ainoa jalankulkijoille avoin tunneli Elben ali. Siltoja Elben yli ei kai täällä Hampurissa ole, joten se tuntui houkuttelevalta vaihtoehdolta varsinkin, kun rantautuisimme suoraan Hafengeburtstagille tunnelin toisesta päästä ja viimeisen lautan aikataulusta ei ollut tarkkoja tietoja.

Olimme jo pyöräilleet lähelle satamaa, kun vastaan tuli mies, jolta T:n kaveri sosiaalisena tietysti kysäisi, että tästäkös sinne Elbetunneliin mennään. Mies paljasti, että on töissä satamassa ja on itse asiassa menossa juuri lautalle, joka menee Elben yli. Elbetunnelille päin vievä silta oli kuulemma hajonnut jokin aika sitten, eikä sitä vielä ole korjattu, joten olisimme joutuneet pyöräilemään noin 50 kilometriä etelään päästäksemme tunneliin vievälle tieosuudelle. Olimme vähän pettyneen näköisiä, mutta mies neuvoi täydellisellä englannillaan meille edessä odottavan vielä kuitenkin hienoja näköaloja satamassa, joten pyöräilimme vielä satamaan ennen kuin lähdimme takaisin lautalle. Ilman T:n sosaalisen kaverin kysymystä olisimme todennäköisesti jääneet viimeisestä lautasta ja joutuneet yöpymään Elben eteläpuolella.. Viimeinen lautta menee siis joskus yhdentoista maissa.

Ohessa kuvia matkalta. Tuo panorama ei nyt ihan onnistunut Gimpillä, mutta en jaksa säätää.

Maalla näimme joutsenia, vuohia, lehmiä ja monia muita otuksia.

Autolla pääsee jumalattoman isoa siltaa pitkin laivaväylän yli.

Terminal Hamburg Tradenau.

Mittauksia vieraalla maalla

2008-05-21T19:36:00.006+02:00

Eilen palasin Grenoblesta ESRF:stä täynnä energiaa. Mittaukset yövuorossa huumorintajuisen saksalaisen kanssa olivat piristäviä, vaikka puolet ajasta menikin ongelmien selvittelyyn. Viimeisenä yönä mittasimme viimeiseen sekuntiin ja viimeiseen fotoniin asti hurjalla tahdilla.

Noin puoli tuntia ennen mittausaikamme loppua alkoi neniimme kulkeutua savua. Ensimmäiseksi pelästyimme tietenkin, että laitteemme on tulessa, mutta varsin pian huomasimme, että haju tulee jostain muualta ja löysimme savuavan laitteen. Juoksin soittamaan sisäiseen hätänumeroon, johon vastanneelle miehelle kerroin, että "linjamme vieressä palaa jokin laite". Saksalainen veti savuavan laitteen sähkötöpselin irti seinästä. Noin viiden minuutin kuluttua saapui savuavan laitteen luo mies, jolle puhelimessa olin siis kertonut, että täällä palaa. Mies selitti ummet ja lammet siitä, että palovaroitin ei soinut, koska savua ei ollut tarpeeksi ja että valitettavasti hän ei voi mitään savulle. Me vain jatkoimme mittauksia nyökkäillen välillä ja lopulta mies taisi tajuta, ettei meitä kiinnosta muu kuin se, että oma laitteemme ei ala savuamaan. Lähetin datat heti koti-instituuttiin siltä varalta, että koko laitos palaa maan tasalle.

Kanttiinissa on ESRF:n työntekijöiden voittamia palkintopokaaleja.

Asiasta toiseen. Hampurissa en ole vielä nähnyt lounastauolla tiukkiin pyöräilyshortseihin pukeutuneita ihmisiä juoksentelemassa ympäri tutkimuskeskusta kuin kerran, mutta ESRF:n alueella niitä näkyi runsaasti. ESRF onkin menestynyt ilmeisesti hyvin eurooppalaisten tutkimuskeskusten urheilutapahtumissa, atomiaadeissa, kuten palkintopokaaleista näkyy.

Hafengeburtstag

2008-05-11T13:57:00.001+02:00

Hampurin sataman syntymäpäiväjuhlat ovat maailman isoin satamatapahtuma. Tänä vuonna juhlitaan sataman 821. syntymäpäivää. Suomi on tämän vuotisen juhlan virallinen kumppani ja syntymäpäivillä olikin jonkinlainen Suomi-juhla, jonne emme tosin ehtineet perjantaina emmekä lauantaina.

Perjantaina kymmenet upeat laivat saapuivat juhlallisesti satamaan, josta todisteena oheissa kuvia. Entinen opiskelukaveri M oli katselemassa Hampuria paremman puoliskonsa kanssa ja liityimme sekalaisen joukkomme kera heidän seuraansa koko illaksi, kun pääsimme lähtemään töistä. M osaa aivan mahtavan hyvin saksaa ja sain taas lisämotivaatiota saksan opiskeluun.

Näyttävän kierroksen päätteeksi laivat parkkeerasivat satamaan.

Espanjalainen sotalaiva parkkeerasi ihan viereen.

Illan hämärtyessä.

Illemmalla kävi biletyskin hampurilaisilta mallikkaasti 80-luvun musiikin tahtiin. Valitettavasti videoiden lataaminen bloggeriin on vähän hidasta, joten tunnelmapätkä jää näyttämättä.

Juhlat jatkuvat vielä sunnuntain ja maanantain.

Wir haben einen Einbrecher in unserem Institut!

2008-05-08T19:51:00.000+02:00

Ei kun siis piti sanomani, että instituutissamme kävi viime yönä murtovaras. Niitä on käynyt jo aiemminkin muutamia kertoja rakennustyömaalla. Ovat varastaneet kuparia. Kerran he ottivat kuparit myös yhdestä mittalaitteesta. Tiedossa on täsmälleen milloin he sen tekivät, koska mittaustietokoneelle ei tullut dataa sen jälkeen.

Tällä kertaa he murtautuivat useisiin toimistoihin EMBL:ssä tyylillä "karmit kaulassa sisään", ja löysivät autonavaimen. Auto sattui olemaan EMBL:n omaisuutta ja pihalla odottamassa anastajaansa. He myös ottivat jostain käteiskassasta rahaa, mittauskoneista parit näytöt ja yhdestä oman instituuttimme huoneesta erittäin kalliin ja uuden mikroskoopin (merkkiä Keyence), lastasivat rojut anastamaansa autoon ja ajelivat portista vartijoiden ohi onnelliseen tulevaisuuteensa. Mainitsinko, että instituuttimme aivan välittömässä läheisyydessä on myös poliisilaitos?

Yliopistojen tavoin tutkimusinstituutit eivät yleensä ole vakuutettuja. Tämä ihan vain tiedoksi sille varkaalle, joka ajattelee, ettei se mikroskooppi ole keneltäkään pois.

Käsittämätöntä saksalaisille tyypillistä typeryyttä osoittaa erityisesti se, että instituuttimme Betriebsrat on tehnyt päätöksen, että portille ei asenneta valvontakameroita. Yksi Betriebsratin jäsen jäikin myöhemmin kiinni kuparin varastamisesta instituutistamme (kertoo työkaveri), joten se selittänee Betriebsratin epäsuotuisan suhtautumisen moisiin tallennusvälineisiin.

Voi näitä saksalaisia. Onneksi pääsen pakoon Ranskaan mittausreissulle vähän yli viikoksi sunnuntaina. Sitä ennen kuitenkin juhlimme Hampurin Hafengeburtstagia eli sataman syntymäpäiväjuhlaa.

Viime päivinä työt ovat maistuneet ja olen päässyt normaaliin flow-tilaan pienien koodaustehtävien avulla.

Terveisiä äitille Ameriikkaan ja isille kotomaahan! Hyvin menee.

Tylsyys tappoi fyysikon

2008-05-04T19:23:00.002+02:00

Olen odotellut kesälomaa kuin kuuta nousevaa viimeisen kuukauden. Ehkä se johtuu siitä, etten ehtinyt viettää lomaa viime kesänä. En muista koskaan ennen olleeni näin epämotivoitunut työn tekoon.

Mieleni tekisi hirveästi ryhtyä johonkin näistä ammateista: kahvilan pitäjä, siivooja, luomuviljelijä, journalisti, tehdastyöläinen. Yritin niin kovasti keksiä jotain maailmaa mullistavaa ajatusta omalta alaltani koko vuoden ja nyt olen tajunnut, ettei sitä taida olla tulossa. Ärsyttää, kun ainoa motivaatio tutkimustyössä olisi nimenomaan maailman pelastaminen. Kaikki tutkimus tuntuu olevan sitä ainaista nanopartikkeleiden pyörittelyä, josta ei tunnu koskaan seuraavan muuta kuin uusi julkaisu.

Mutta joskus nanopartikkeleilla on suurempikin merkitys. Gerta Fleissner kollegoineen löysi kirjekyyhkyjen nokasta rautaa sisältäviä magneettisia maghemiittinanopartikkeleita. Kirjekyyhkyt pystyvät näiden nanopartikkeleiden magneettisten ominaisuuksien avulla suunnistamaan pitkiäkin matkoja Maan magneettikenttää apuna käyttäen. Tämä tutkimus julkaistiin viime vuoden keväänä ja se sai jonkin verran kansainvälistä huomiota ja se on todennäköisesti hienoin viime vuonna tutkimuslaitoksessamme saatu tulos.

Tekniikka ja talous -lehti puolestaan raportoi verkkosivuillaan toissapäivänä, että Peter Horen tutkimusryhmä Oxfordin yliopistosta olisi keksinyt, että lehtokertun silmistä löytynyt proteiini reagoi herkästi jopa Maan magneettikenttään. Tutkimusryhmä ehdottaa, että linnut näkisivät Maan magneettikentän ja voisivat sillä tavoin suunnistaa sen avulla.

Ovatko molemmat oikeassa vai suunnistavatko eri linnut eri tavoin? Tavattoman kiehtovia tuloksia yhtä kaikki.

Ratkaisu kaikkiin ongelmiimme: muovi!

2008-04-29T20:08:00.006+02:00

Tutkijat Venäjältä ovat saaneet idean peittää napajäät lentokoneesta levitettävällä polymeeriverkolla, joka estäisi jään sulamisen auringonpaisteessa. Tutkija kuvailee oivallista suunnitelmaansa: "It could be possible, under the right weather conditions with no wind, to distribute these polymer films by airplane. Each piece of film would be several meters in dimension."

Vähän kuin lääkäri ehdottaisi aamuista päänsärkyään valittavalle juopolle lääkkeeksi muutamaa loiventavaa olutta, vaikka oikea ratkaisu olisi tietenkin lopettaa juominen.

Kasveja ja kukkia

2008-04-28T22:16:00.000+02:00

Kävimme lauantaina kaupungilla Feldstraßella, jonka lähistöllä messukeskuksen lähellä on melkoinen "taiteilijakatu", Marktstraße. Jos haluaa sopeutua alkuperäisväestöön kannattaa näyttää vähän krapulaiselta ja pukeutua joko muodikkaaseen huppariin tai joihinkin omituisiin kledjuihin. Molemmille tuli kyseisestä paikasta jotenkin mieleen Berliini. Aito meininki siis. T osti shirtlab-kaupasta Marktstraßelta makeen t-paidan. Sieltä kävelimme Planten un Blomeniin, josta kuvia ohessa. Sunnuntaina emme enää ehtineet katselemaan Hamburg Marathonia, jolle osallistui 20 000 ihmistä, koska päivän kohokohta oli käynti lähijätskikahvilassa, joka on tosi söpö.

Kevät saapuu Hampuriin

2008-04-26T09:26:00.001+02:00

Keskiviikkona läheisessä Elbe Einkaufzentrumissa, tuttavallisesti EEZ:ssa, oli käynnissä Hamburger Schachklubin näytösottelu. Kuvassa shakin naisten suurmestari Vera Jürgens pelaa simultaanishakkia neljää vastustajaa vastaan hillittömällä vauhdilla. Vuonna 2006 otetussa kuvassa hän näyttäisi pelaavan EEZ:ssa samaa poikaa vastaan kuin keskiviikkona.

Monissa puissa on jo lehdet.

TransMongolian keikalla

2008-04-20T20:12:00.000+02:00

Eilen satuimme lempparibändimme TransMongolian keikalle Altonassa. Viime kesänä ostin heidän levynsä "Gesang des Himmels" heidän esiintyessään Rathausin edessä. Aivan älyttömän hyvä levy!

Ken haluaa tunnelmoida kurkkulaulantaa, tässä youtube-video heidän aiemmasta keikastaan jonkun muun kuvaamana.

Wikipedian, läppärin ja maittavan ruoan nimeen, ou jeah

2008-04-15T21:12:00.004+02:00

Wikipedia on muuttanut elämäni. Tai itse asiassa Wikipedia:Oleta muilta hyvää tahtoa-ohje on tuonut minulle valaistuksen.

Elämältäni on puuttunut suunta, mutta nyt olen löytänyt sen. Olen seurannut Wikipedian editoimisen aloittamisesta lähtien Wikipedia-moraalisäännöstöä, joka on parantanut huomattavasti elämänlaatuani.

Wikipedian Oleta muilta hyvää tahtoa -käskyt ovat:

"Ole kärsivällinen uusien tulokkaiden kanssa." Ei kukaan ole seppä syntyessään. Netissä vihamielisyys ylikorostuu, koska näennäisesti nimettömänä on paljon helpompi haukkua ihmisiä kuin kasvokkain. Kasvotustenkin ihan noudattamisen arvoinen.

"Hyvän tahdon olettamisessa on kyse aikeista, ei teoista." Kannattaako suuttua, jos aviovaimolta/kaverilta/veljeltä/lapselta tipahtaa maitotölkki lattialle tai pyykit ovat jääneet ripustamatta? Eikö kyse ole vain vahingosta tai unohduksesta. Positiivinen lähestymistapa: "Oi voi, kävipä ikävästi. Anna mä autan." tai "Heeei, nää pyykithän on valmiit. Laitanko nää kuivumaan?" Voiko parisuhde paremmin, jos ei suutu turhasta?

"Wikipediasta löytyy varmasti myös ihmisiä[,] joiden kanssa sinun voi olla vaikeaa tehdä yhteistyötä. Sekään ei tarkoita, että he yrittäisivät murskata koko hankkeen." Pitkämielisyys on vaikeaa, mutta ei sitä kukaan helpoksi ole väittänytkään. (Ok, vähän häiritsi tuo pilkkuvirhe tuossa.. Kuka tollo tuonkin on kirjoittanut. T kommentoi vierestä: "Nimimerkillä Pedantti".)

Jos koen vääryyttä, haluanko kostaa sen takaisin tekemällä itse ikävän tempun? Mitä siitä taas seuraa? Jos Barry Schwartzia uskotaan, negatiiviset muistikuvat hallitsevat positiivisia, joten pieni negatiivinen sana voi kumota monta positiivista. Kostamisella eivät siis asiat mene yhtään eteenpäin vaan taaksepäin. Se voi tuhota monta hyvää muistoa, jopa kokonaisen ihmissuhteen.

Noudattamalla "Oleta muilta hyvää tahtoa"-uskontoa, jota jotkut ilkeämieliset saattaisivat lapsenuskoksi sanoa, pääsee kuitenkin pitkälle myös maailmassa. Jos joku arvostelee kriittisin sanoin työtäni, voin aina ajatella, että "ah, tämä ihminen ajattelee kuitenkin parastani, muttei vain osannut sanoa sitä kauniilla tavalla".

Olen saavuttanut vihdoinkin mielenrauhan.

Hiukkasten ja fotonien taisto

2008-04-13T20:43:00.000+02:00

Olen ollut kirjoitushaluton viimeiset päivät erään ikävän sattumuksen vuoksi, mutta nyt annan taas kynän liihoitella viikko sitten avatusta pullosta kaadetun punaviinilasillisen ja Schweizer Gruyère-juuston siivittämänä.

Viime viikolla liityin Facebookiin ja havaitsin, että väitöskirjan teko on todellakin yksinäistä puuhaa. Suurin osa "frendeistäni" on työkavereita tai N vuotta sitten viimeksi nähtyjä koulukavereita.

Itse asiassa tämän kertainen aiheeni liittyy taas tieteeseen. Sain aiemmin palautetta paranormaaleihin ja muihin hörhöaiheisiin liittyvistä postauksista. Niitä pidettiin hieman nolostuttavina. Joten otan tästä onkeeni ja yritän kirjoittaa jotain tieteestä.

Fyysikot ovat ehkä ylimielisintä porukkaa mitä tiedän. Vain harvat tunnustavat jonkin muun tutkimusryhmän olevan huippuluokkaa itseensä tai omaan tutkimusryhmään verrattuna, vaikka jatkuvasti purnataan kyllä olosuhteiden huonoudesta tai rahan vähyydestä, jotka selittävät tietenkin omien tulosten vähyyden.

Männä viikolla seminaarissamme piti esitelmän hiukkasfyysikko, joka teki hiukkasfysiikkaa tavanomaista pienemmällä laitteella. Esityksen aikana tuli selväksi, että laitteella ei itse asiassa ole saatu mitään tuloksia eikä sillä tulla saamaankaan, sillä heidän tutkimiensa hiukkasten energiat ovat eri alueella kuin mitä laitteella tullaan näkemään. Fotonifyysikoiden ilmeistä ja nauruista kävi selväksi, että ylimielisyys salissa oli ennennäkemätöntä luokkaa. "Voi noita hiukkasfyysikoita, taas hassattiin puolimiljoonaa euroa ihan hukkaan." Mikä tässä oli huvittavaa, oli se, että alunperin koko koe tehtiin sen takia, että eräs toinen ryhmä oli raportoinut aiemmassa tutkimuksessaan yllättävistä tuloksista, joita tällä kokeella haluttiin toistaa. Kertakaikkisen kunniakas ja hyvin tieteen etiikan mukainen idea siis. Ennen DESYn kokeen aloittamista tämä tuloksista raportoinut ryhmä oli onnistunut kuitenkin parantamaan omaa laitteistoaan ja havainnut, etteivät he enää kykene toistamaan aiempaa tulosta. Projekti DESYssä oli kuitenkin silloin jo käynnissä.

Pari päivää myöhemmin kuulin toisen esitelmän LCLS-röntgenvapaaelektronilaserista, joka rakennetaan Kaliforniaan ihan lähiaikoina. Tällä kertaa yleisö oli hiljaa ja kuunteli kiltisti, kuinka esitelmöitsijä selitti, miten LCLS:llä sitten tutkitaan kemiallisia reaktioita. Kukaan ei kysynyt paljonko projekti tulee maksamaan. Kuten puhuja totesi, röntgenlaserit ovat tällä hetkellä tuntemistamme tavoista ainoa, joka mahdollistaa samanaikaisen aika-, paikka-, ja energiatilan tutkimuksen materiaalista. Se on aika paljon se.

Puhuja mainitsi kuitenkin, että itse asiassa molekyylien perustilan (siis se tila, missä ne eivät ole virittyneitä) tutkiminen voi olla aika vaikeaa, koska röntgenvapaaelektronista tuleva valopulssi on niin intensiivinen, että molekyylit virittyvät siitä helposti. Röntgenvapaalelektronilasereitahan on markkinoitu nimenomaan sillä perusteella, että niillä pystytään tutkimaan kemiallisten reaktioiden dynamiikkaa eli aikakehitystä hyvin tarkasti. Miten sitä voidaan tutkia tarkasti, jos itse koejärjestely vaikuttaa huomattavasti tutkittaviin molekyyleihin ja niiden energiatiloihin?

Itse luulen, että perimmäinen syy pienen hiukkasfysiikkakokeen tekijän pilkkaamiselle oli siinä, että hän, hiukkasfyysikko, yritti tehdä fysiikantutkimusta pienellä laitteella, kun taas fotonifyysikkojen tämän hetkinen unelma tuntuu olevan tehdä kemiallisia ja biologisia tutkimuksia suurella laitteella. Osoittaakseen paremmuutensa, fotonifyysikon on röyhisteltävä tarmokkaasti höyhenpeitettään, jotta kaikki varmasti tajuavat hänen olevan kaikesta huolimatta fyysikko, vaikkei hän ymmärtäisikään mitään ''standardimallista''. Fyysikon hänestä tekee iso ja monimutkainen laite.

Vain pisara meressä

2008-04-05T23:45:00.002+02:00

Lähetin tänään kirjeen Kiinan pääministerille. En siksi, että olisimme hyviä tuttuja, vaan siksi, että Kiina ei edelleenkään anna ihmisten ajatella vapaasti. Toissapäivänä Kiinan viranomaiset tuomitsivat kiinalaisen ihmisoikeustaistelijan, nimeltään Hu Jia, vankeuteen kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Lähetin hänen vuokseen pikavetoomuksen.

Kiina on minulle ongelmallinen tapaus. Kiina on niin iso, ettei suomalainen voi sitä käsittää. Voi olla, etteivät niin isossa maassa kaikki voi toteuttaa itseään, olla individualisteja. Tavallaan siis ymmärrän hallituksen tarpeen kontrolloida kansaa. Jotenkinhan se on pidettävä järjestyksessä. Jos joku ryppyilee, hänet on pistettävä ruotuun. Kiina ei yhtä ihmistä kaipaa. Sama argumentti käy toisaalta myös toisin päin: Mitä se haittaa, jos yksi ihminen ajattelee eri tavalla?

Tiedän monia ihmisiä, joita pikavetoomusten lähettäminen ei juurikaan houkuttele. Miksi kenenkään kannattaisi viettää aikaansa raapustellen kirjeitä Kiinan tai Irakin tai jonkin hassun maan pääministerille tai presidentille?

Minä lähetän kirjeitä seuraavasta syystä. Kuvittelen itseni johonkin omituiseen maahan, jossa ei ole naiselle sallittua esimerkiksi opiskella yliopistossa. Ihan vain periaatteesta olen tietenkin osallistunut mielenosoitukseen, joka vaati lisää oikeuksia naisille. Minut otettiin kiinni ja jouduin vankilaan vailla toiveita reilusta oikeudenkäynnistä, sillä mielipiteen ilmaiseminen tässä kummallisessa maassa on rikos, vaikkei sille olekaan rikosnimikettä. Muutamia viikkoja myöhemmin postinkantaja tuo muutamia kirjeitä jonkin johtajan sihteerille, joka uskollisena avaa ja järjestää ne siistiin pinoon johtajan luettavaksi. Johtaja huomaa, että muutamassa niistä vaaditaan minun ja muutaman muun mielipidevangin vapauttamista. Päivä päivältä kirjeitä alkaa tulla kuitenkin enemmän ja enemmän. Vain viikkoa myöhemmin postinkantaja kiroaa selkänsä pian katkeavan postisäkin kantamisesta ja johtaja ei suostu enää edes katsomaan kirjeitä. Hän tietää, mitä niissä on. Niissä kaikissa kirjoitetaan, että minut pitäisi välittömästi vapauttaa. Johtaja kertoo asiasta alaisilleen ärtyneenä ja jotenkin tieto kulkeutuu korviini, kenties jonkun näsäviisaan vartijan kertomana. En ole saanut puhua läheisilleni enkä asianajajalleni viikkoihin, joten tieto saa minut niin iloiseksi, että purskahdan kyyneliin. Joku ulkopuolella taistelee puolestani.

Yhden pikavetoomuskirjeen kirjoittamiseen kuluva aika ei ole minulta pois. Minä vain annan sen eteenpäin. Miksi 10 minuuttia minun elämästäni olisivat arvokkaampia kuin 10 vuotta jonkun toisen elämästä?

Olen ollut viime päivinä vähän synkällä tuulella. Totesimme T:n kanssa, että saatan saada huonoja viboja maailmanloppua käsittelevän tietokirjallisuuden lukemisesta. Äiti toi mukanaan viime viikonloppuna Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luettavaksi ja sehän meni minulta kahdessa illassa eli ennätysajassa. Jared Diamondin Collapse sen sijaan on edelleen kesken. Lääkäri saattaisi siis määrätä iloisempaa lukemistoa lääkitykseksi surulliseen fiilikseen. Ensiavuksi kelpasi kuitenkin ilta uusien ihmisten seurassa. T sai viime viikolla työtoveriltaan kutsun lautapeli-iltaan ja niinpä tänään pelasimme yhdessä T:n puolalaisen työtoverin ja tämän saksalaisen tyttöystävän kanssa Niagaraa, Samuraita ja puolalaisversiota Settlers of Catanista. Maailman kärsimykset unohtuivat moneksi tunniksi!

Lisäys 6.4.2008. Hun tuore kirjoitus Washington Postissa Hu Jia & Teng Biao: The real China and the Olympics.

Moin moin, wie geht's?

2008-04-02T19:56:00.004+02:00

Muurahaisten lähdön jälkeen täällä on ollut rauhallista. Isä ja äitikin matkustivat tiistaina Berliiniin ongelmitta. Blogituksen aiheitakin on alkanut kerääntyä, joten jospa tässä saisi jonkin järkevän postauksen jonain päivänä aikaisiksi.

Saksalainen työtoverini oli Italiassa lomalla ja havaitsi, ettei italian puhuminen sujunutkaan niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Siitä viisastuneena hän alkoi viikko sitten puhua minulle pelkästään saksaa. Nykyään käymme siis lounaalla ja puhumme saksaa. Hän opettaa mielellään minulle aitoja hampurilaisia ilmaisuja. Jo heti ensimmäisenä päivänä uudessa työpaikassa olin oppinut, että "moi" on hampuriksi moin. Nyt työtoverini opetti, että Hampurissa sanotaan, että joku on mucksch, kun hän mököttää. Toisin sanoen, viimeisen viikon aikana saksan osaamiseni on nopeasti kohentunut. Olen myös huomannut, etten enää pelkää tavallisia vuorovaikutustilanteita kaupassa, koska ymmärrän jo suurimman osan kysymyksistä. Lähijäätelökahvilan rouva juttelee meille jo tuttavallisesti, kun olemme käyneet siellä niin usein vieraiden kanssa ja kahdestaankin. Sunnuntaina tilasin vahingossa vohvelin jäätelön sijaan, mutta ihan hyvää sekin oli.

Töissä vaikuttaa siltä, että tulevaisuutta tällä alalla saattaisi olla uudella synkrotronilla. Uran luominen kuitenkin tarkoittaisi pidempiaikaista jäämistä Hampuriin. Eikä kyse ole vain siitä saanko minä töitä vaan myös T:lle pitäisi löytyä kiva työ samasta kaupungista, kun nykyinen sopimus loppuu.

ESRFssä katselin miten kolmannen sukupolven synkrotronilla tehdään töitä. Siellä oli yksi kaveri noin 30 tuntia putkeen töissä auttamassa meitä mittauksissamme. Loppuviikon hänen auttamisensa menivät aika sekaviksi, kun unenpuute alkoi aiheuttaa pientä epäjärkevyyttä toiminnoissa. Niinpä minua vähän mietityttää, että kannattaako sellaiseen hulluuteen ryhtyä.

Eilen kuitenkin lupasin lähteä mukaan mittausmatkalle Grenobleen ESRF:ään toukokuussa ja viime viikon torstaina kai lupasin kalustaa yhden tai kaksi kemianlaboratoriota uuden mittausaseman käyttäjiä varten. Yksi kaveri sieltä uudelta synkrotronilta on keksinyt, että kehumalla ihmisiä hyvästä työstä, heidät saa tekemään lisää töitä. No, toimiihan se näköjään.

Kaksi viime päivää on satanut vettä. Huhtikuun sää onkin jo tiedossa: Aprilwetter.

Muurahaisia

2008-03-26T21:33:00.005+01:00

Muutama päivä sitten huomasimme muurahaisia kipittämässä milloin missäkin päin kämppää. Tänään illalla T tuli kotiin ja löysi kuhisevan muurahaispolun, joka johti parvekkeelta keittiöön jääkaapin alle. Kehoituksestani hän imuroi muurahaiset imurilla, mutta niitä tulee koko ajan lisää jostain. Kävelevät keittiön pöydällä ja jopa seinillä!

Hjälp!

Onneksi äiti ja isi tulevat lauantaina kylään. Heillä on varmaan joku hyvä muurahaistenkarkoitusjippo. Se imuroiminen ei välttämättä ollut mikään mestariajatus.

Tytöt Hampurissa

2008-03-24T17:40:00.000+01:00

Hampurilaiset laittavat Pääsiäiseksi pensaisiin maalattuja kananmunia tai vastaavia koristukseksi. Ihan hauskan näköistä.

Mutta mikä hauskinta: Tytöt tulivat Pääsiäiseksi kylään! Kävimme shoppailemassa ja katselemassa Hampurin "nähtävyyksiä".

Kuvassa shoppausköörin ensimmäisenä päivänä ostamat kengät ja laukut (Spitalerstraßen Deichmannilta keskustasta). Hintojen alhaisuus sai aikaan hallitsematonta ostamista.

Blankeneser Bahnhofstraßea taivaltamassa. Matkailuvinkki: Maisemien ihailuun sopiva reitti oli mennä ensin bussilla 22 Blankeneseen ja kävellä sieltä rantaan Blankenserer Bahnhofstraßen suloisia taloja ja puoteja ihaillen. Elben rantaa pitkin voipi sitten kävellä niin pitkälle Altonaan päin kuin vain jaksaa ja juoda vaikkapa rommilla terästetyt Glühweinit matkan varrella lämmikkeeksi, jos on kylmä päivä. Hampurilaiset tykkäävät viettää aurinkoiset päivät Elben rannalla, joten ruuhkaakin voi syntyä.

(Kuvat ottanut: E)