Betriebsausflug

Toissapäivänä firmallamme oli jonkinlainen retkipäivä (Betriebsausflug), jota olin organisoimassa. Organisointi on ollut melko stressaava urakka, koska osastoltamme lähti retkelle noin 90 henkeä. Menimme muutaman kilometrin päässä olevaan leikkipuistoon ja laitoimme ihmiset kilpailemaan kaikenlaisissa hassuissa itsekeksityissä peleissä kuten ryhmäpöytätennis, jossa pienryhmän jokainen jäsen vuorollaan joutuu lyömään palloa, tai paralympics-teemaamme hyvin sopiva tuolikoripallo, jossa joutui heittämään koripalloa koriin tuolista. Päivä huipentui pieneen jalkapallopeliin (8 vs. 8 henkeä), johon pääsin itsekin osallistumaan.

Organisoinnin ohessa parina viime viikkona viihdytin kesäopiskelijaani, editoin kollegoiden keskeneräisiä artikkeleita, verkostoidutin Aachenista tullutta tieteellistä vierastani pari päivää, kävin uuteen työpaikkaani liittyvässä hallinnollisessa kokouksessa toisella puolella kaupunkia, tein (kuten tänäänkin lauantaina ennen seitsemää aamulla) mittauksia mittalaitteellani jännittävistä näytteistä, korjautin pyöräni 150:llä eurolla paikallisessa pyöräkaupassa (mieheni suureksi harmiksi, sillä hän sanojensa mukaan olisi voinut tehdä saman vain sadalla eurolla), kävin kaverin synttäreillä harrastamassa saksalaista keilausta (kegeln), kirjoitin suosituskirjeen postdoc-tutkijalle, joka etsii töitä, käänsin muutaman erikoisen tekstin TED.com:lle freelance-kääntäjänä (joka tosin ei suostu ottamaan maksua käännöksistään, sillä olisi aivan liian työlästä keskutella niistä maksuista saksalaisen verottajan kanssa, mistä tulikin mieleeni, että pitää muistaa tarkistaa, milloin veroilmoitus pitää tehdä), ja varmaan tein myös kaikenlaista muuta, mitä olen jo unohtanut. Nyt Betriebsausflug on vihdoin ohi ja siitä muistuttavat enää kipeät niska-, selkä-, käsi-, reisi- ja pohjelihakset.

Tarkoituksena on aloittaa lokakuun puolivälissä uudessa työpaikassa samalla kampuksella. Paikka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 (tai jotain sinne päin) minulla ei ole omaa mittalaitetta käytössäni. Joudun siis turvautumaan muiden armeliaisuuteen täytellessäni mittausaikahakemuksia. Se jännittää vähän. Samoiten mietityttää työn projektikeskeinen luonne. Saanko tutkia myös muita asioita, jotka minulla ovat nyt kesken vai pitääkö kaikki aika käyttää vain ja ainoastaan tiettyjen materiaalien tutkimiseen? Kaikki tämä varmasti selviää seuraavien viikkojen aikana.

Te-te-te-teollisuus?

Olen viettänyt rauhallista kotielämää viime päivät, kun siippa on ollut Suomessa lomailemassa. Sattuman oikusta törmäsin naisprofessorin blogiin ja olen lukenut sitä viime päivät. Se on ollut paha virhe. Toiveet siitä, että pääsisin jonnekin tekemään jotain hyödyllistä älykkäiden ihmisten kanssa yhteisessä tiimissä karisevat päivä päivältä. Kärsin itse jatkuvasti samoista ongelmista kuin blogia kirjoittava naisprofessori: ensinäkemältä kukaan ei oleta minun olevan tohtori. Joskus minua luullaan maisteriopiskelijaksi. Tietysti minut tuntevat ihmiset tietävät kyllä koulutustasoni, mutta on rasittavaa hakea töitä, jos itsellä on jo takaraivossa sellainen tunne, että eivät ne kuitenkaan ota minua vakavasti, koska olenhan vain tällainen tyttönen. Naiset ovat profiloituneet opiskelijoiksi tai sihteereiksi, koska niin harva nainen jatkaa akateemisella uralla teknillisillä aloilla tohtorintutkinnon jälkeen. On vaikea esittää jotenkin pätevää, kun itsellä on sellainen olo, että ei kelpaa kuitenkaan.

Anekdoottina kerrottakoon, että viime viikolla olin aivan riekaileina, kun vanhempi mieskollega kohteli minua kuin pikkulasta. Olin viemässä sangollista vettä ilmastointilaitteen alta kaataeksani sen viemäriin. Sanko oli kuitenkin niin täynnä, että minun piti tyhjentää sitä vähän, jottei vesi loiskuisi ympäriinsä matkalla. Mieskollega, jolla selvästi oli työt kesken, ryntää paikalle ja vaatii saada viedä veden minun puolestani, koska minulla on varmasti parempaakin tekemistä. Vastustelen mutta en jaksa inttää loputtomasti ja lopulta sanon, "hyvä on", koska en halua ryhtyä kinastelemaan asiasta turhaan. Käveltyään metrin, hän pyytääkin yhtäkkiä vieressä seisovaa asiakasta viemään veden! Asiakas lähti innoissaan viemään vettä. Olin aivan hiilenä siinä vaiheessa ja totesin vihaisesti, että "tämä on minun TYÖNI!" Onneksi yleensä kukaan ei vaadi tehdä työtäni. Sillä hetkellä koko homma otti kupoliin.

Ilmastointilaitteeseen tiivistyneen veden poistaminen yhdistettynä muihin rasittaviin tapahtumiin, sai minut harkitsemaan akateemiselta polulta poikkeamista viime päivinä. Jos Suomessa olisi töitä, se olisi vallan ihanaa. Valitettavasti tohtoritason fyysikoille vain ei tunnu olevan töitä Suomessa ainakaan teollisuudessa. Herää kysymys, miksi meitä sitten koulutetaan?

Ehkä tohtoriopiskelijoiden käyttäminen halpana työvoimana ei voi jatkua loputtomiin? Vai voiko? Koko nykyinen tutkimusjärjestelmä rakentuu jatkuvaan tohtoriopiskelijoiden virtaan.

Töihin kotimaahan, pliis

Nyt on sellainen tilanne, että nautin suuresti työstäni, asuinpaikastani ja muutenkin elämästäni, mutta tämän vuoden lopussa työsuhteeni loppuu, ja on aika löytää uusia töitä, toivottavasti Suomesta. Olen hakenut unelmapaikkaa eräältä yliopistolta, ja kysyttyäni paikan perään sain vastauksen, että hakemukset pyritään käsittelemään ennen kesäkuuta. Eilen havahduin siihen, että kesäkuu on ihan oven takana. Olin niin kovasti toivonut saavani tämän paikan, etten halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei minua kutsuta edes haastatteluun.

En ole hirveän surullinen, jos minua ei valita, mutta harmittaa, jos en pääse edes haastatteluun. Suomi on pieni maa, eikä tällä alalla kovin montaa paikkaa ole tarjolla. Nyt kun aika vähenee, alkaa oikeasti kohta huolestuttaa, miten tässä käy.

Asiasta toiseen. Eilen keksin, että grillin ritilän voi putsata erinomaisen hyvin männynkävyllä. Suosittelen. Paljon tehokkaampi kuin jokin muovinen tai metallinen väkkyrä.

Työ, haastattelu, elämä

Kävin äskettäin päivämatkalla naapurimaassa. Minut oli kutsuttu lyhyellä aikataululla työhaastatteluun. En ollut järin innoissani kyseisestä työstä, mutta jotenkinhan sitä on juusto tienattava leipänsä päälle, joten päätin kokeilla. Olihan kyseessä myös vakituinen paikka.

Vierailu lähti heti kättelyssä kummallisille urille, kun minut ystävällisesti vastaanottanut kollega innostuneena hihkaisi: "Niin itse asiassa, jos aikaa jää, niin olisi tosi kiva kuulla niistä TED-jutuista, mitä olet kääntänyt." Mietin hetken aikaa, että niinpä juu, taisin tosiaan mainita CV:ssä, että yksi harrastuksistani on kääntää TED-videoita. Se ei kuitenkaan liity mitenkään työhöni sinänsä. Halusin sillä lähinnä painottaa osaamistani ulkomaankielissä. Naureskelin siis iloisesti ja kerroin vähän käännöstyöstäni.

Itse haastattelu esitelmäni kera kesti vaivaisen tunnin ja sen päätteeksi tämä samainen kollega kahden muun haastattelijan läsnäollessa otti taas esille tämän TED-jutun ja ihmetteli ääneen, että kas kun en näyttänyt videota vaan pidin esitelmän. "Jos nyt olisi aikaa jutella vielä niistä videoistakin? Minusta se on niin hieno ajatus!" Vaivaantunut tunnelma laskeutui kirjastoon, joka toimi haastatteluhuoneena. Onhan se silti hienoa, että ihminen on innoissaan. Loppujen lopuksi, en kuitenkaan tullut valituksi. Se ei ollut yllätys, sillä kyseessä oli vakituinen paikka ja hommaa nykyään tekevällä henkilöllä sattumoisin oli määräaikainen sopimus, joka oli juuri umpeutumassa. Pohjoismaissa laki kaiketi vaatii vakituisten virkojen ilmoittamisen julkiseen hakuun. Kyseessä on tietenkin vain näennäinen haku, koska paikkaan on jo sopiva hakija tiedossa. Mutta ei hätiä mitiä. Säästyinpähän orjatyöltä vaihteeksi. Kyllä viisi vuotta tällaista työtä alkaa jo kohta riittääkin.

Ja sitten päästäänkin siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että TED-puheet eivät enää kosketa minua niin kuin ennen. Niiden viehätys perustui alussa siihen, että a) kukaan Suomessa ei tuntunut tietävän niistä mitään, b) en ollut koskaan nähnyt niin hyvin pidettyjä esityksiä ja että c) psykologia ja sosiologia vaan on niin nastaa. Nykyään valitessani puheita käännettäväksi suomen kielelle koen suuria vaikeuksia löytää puhetta, joka olisi mielestäni edes vähän mielenkiintoinen. Olen huomannut, että myös kommenttipalstan kommentit alkavat olla kriittisempiä. Ihmiset vaativat jo parempaa. Viisi vuotta on pitkä aika. Ihmisten vaatimukset kasvavat ja toisaalta, formaatti alkaa väljähtyä. Puhujissa alkaa olla yhä enemmän tyhjänpuhujia, joilla ei ole mitään oikeaa, loppuun asti mietittyä sanottavaa.

Ehkä joudun siis etsimään itselleni jonkin uuden kehittävän ja yleishyödyllisen harrastuksen piakkoin. Wikipediaa on jo kokeiltu, ja se oli kivaa, mutta aikansa kutakin. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Olemisesta

Eräs ystäväni on pakkomielteinen nykyään muiden ihmisten palkoista. Hän ottaa palkkaerot usein kiihtyneenä esiin illanvietoissa. Yksi toinen ystäväni taas pyrkii täydellisyyteen ja saattaa suuttua pienistäkin häiriöistä. Ovet paukkuvat. Se sai minut miettimään omia pakkoajatuksiani. Ongelmani on, että mieleni kuohuu seuraavista asioista: - "Lapsellisuus". On todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset ravintolassa leikkivät pöydällä olevilla asioilla, esimerkiksi kynttilöillä, lasinalusilla tai ruokailuvälineillä. En vain pysty sietämään sitä. Mielessäni kuvittelen aina tarjoilijoita siivoamassa steariinia pöydältä ja minua ärsyttää suunnattomasti kuulua pöytäseurueeseen, joka aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia meitä palveleville ihmisille. - "Idiootit". En siedä, jos joku tekee fyysisesti virheen ajattelemattomuuttaan. Esimerkiksi, jos joku kaataa lasin lattialle, koska otti käsiinsä liikaa tavaraa. Tavallaan siis tilanteet, joissa itse näen riskin jo reilusti etukäteen, mutta muut henkilöt eivät joko huomaa riskiä tai eivät välitä siitä. - "Nössöt". Minun on hyvin vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat kuin lampaita, loukkaantuvat kaikesta ja yrittävät miellyttää muita huonolla menestyksellä. En osaa ottaa huomioon ihmisten itsetunto-ongelmia. En tiedä miten sellaista ihmistä voisi tukea niin, että hänen kanssaan voisi vastaisuudessa keskustella ja viettää aikaa normaalisti. Kun edellämainittuja asioita tapahtuu, en yleensä mainitse mitään ajatuksistani tietenkään, mutta ehkä naama kertoo jo kaiken. Kaipa useimmilla käy mielessä ensimmäisenä "pkrl", kun jotain hajoaa. Olen silti yrittänyt jo vuosia päästä eroon näistä ajatuksista. En halua patsastella ja esittää täydellistä ja kaikkitietävää, sillä teen itsekin virheitä, olen tietämätön ja leikin ravintolapöydässä lasinalusilla. Toisin sanoen, en vain siedä epätäydellisyyttä muissa ihmisissä. Yksi sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksistä on se, että ymmärtää ja hyväksyy muiden ihmisten epätäydellisyyden karvoineen kaikkineen eikä mainitse siitä mitään. Se vain on vaikeaa joskus. Vai onko tietty kovuus ihmisessä jollain tapaa hyväksi? Jos ottaa tuiman katseen, kun toinen on tehnyt jotain hölmöä, silloin kukaan ei uskalla jallittaa? Liiallinen pehmeys voi meinaan sekin kostautua. Ei kaikkea törppöilyä pidä yrittää ymmärtää.

Vastaus herra Enbuskelle

Tuomas Enbuske kirjoitti blogimerkinnän siitä, kuinka sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöissä ovat hänen mielestään ihan peestä. Enbuske aloittaa kirjoituksensa jotenkin loogisesti, mutta parin kappaleen päässä odottaa melkoinen tyylimuutos. Sarkastisesti kaveri alkaa kirjoitella siitä kuinka naisten älykkyys ei riitä pörssiyhtiöiden johtoon ja muutenkin naiset tykkäävät hänen mielestään ihan vääristä asioista.

On totta, että älykkyysosamäärätestit ovat mitanneet naisten olevan hitusen (muutama pinna) vähemmän älykkäitä keskimäärin kuin miehet ja on totta, että miehissä on hieman enemmän neroja kuin naisissa. Ei kuitenkaan pitäisi olla mikään suuri yllätys Enbuskellekaan se, että keskimäärin pörssiyhtiöiden johtokunnissa ei istu puolta väestöä vaan vain muutama hassu, kenties alle promille koko väestöstä. On myös turha kuvitella, että ne äärimmäisen älykkäät ihmiset hakeutuisivat pörssiyhtiöiden johtoon. Heillä ei riitä siihen sosiaalisia rahkeita. Pörssiyhtiötä kun ei voi johtaa samoin kuin matemaattista kaavaa. Pörssiyhtiö koostuu ihmisistä ja johtamisessa on kyse ihmisen parhaiden kykyjen esille saattamisesta. Johtajalla on loppujen lopuksi melko vähän sanottavaa yhtiön menestykseen, jos hänen alaisensa eivät ole loistavia. Johtajan tehtävä on löytää parhaat mahdolliset työntekijät ja saada heidän aivokapasiteettinsa mahdollisimman hyvään käyttöön.

En ole mikään naiskiintiöiden palava puolestapuhuja, mutta on törkeää väittää, että naiset eivät voisi olla johtajia siinä missä miehet. Jopa loistavia sellaisia. Vain ihminen, joka ei ole koskaan työskennellyt minkään firman johtoryhmän jäsenten läheisyydessä voi kuvitella, että johtajat valittaisiin jotenkin älykkyyden perusteella. Useimpiin luottamustehtäviin valitaan yleensä kaveri tai tuttu. Ja jos sattuu olemaan mies, ensimmäiset kymmenen mieleen tulevaa kaveria ovat todennäköisesti myös miehiä. Tällä tavoin luottamustoimissa istuu usein pelkästään miehiä. Toki johtoportaassa on myös miehiä, jotka aktiivisesti muistavat ottaa huomioon myös naisalaisensa. Muutenhan jokaisessa johtoryhmässä istuisi tätänykyä pelkästään miehiä.

Jos nyt kuitenkin lähdetään Enbusken ajatusleikkiin ja kuvitellaan, että johtoryhmän sukupuolella tai pätevyydellä olisi jotain merkitystä niin tarkastellaanpa nopeasti kolmen eri firman johtoryhmän sukupuolijakaumaa. Sovitaan, että VR:llä ja Nokialla menee huonosti. VR:llä on johtoryhmässä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Nokialla puolestaan on samoiten yhdeksän miestä ja neljä naista, mutta naisista kolme on tämän vuoden puolella asemaan astuneita. Entäs sitten hyvin menestyvässä yhtiössä? KONEen johtokunnassa on miehiä 10 ja naisia kaksi.

Mitä voimme johtoryhmien koostumuksesta päätellä? Emme yhtään mitään. Näyttää siltä, että pari naista johtoryhmässä ei vaikuta yhtiön menestykseen. Yhtiön menestykseen ei näytä vaikuttavan myöskään miesten määrä, vaikka voitaisiin tietysti ajatella, että KONEen yksi ylimääräinen mies saattaisi olla avain KONEen menestykseen. On hyvin epätodennäköistä, että johtoryhmien sukupuolikiintiöt vaikuttaisivat yhtiöiden menestykseen yhtään mitenkään. Enemmän yhtiöiden menestykseen vaikuttaa kansainvälinen taloustilanne ja kaikenlaiset satunnaiset virheet niin kilpailijoiden kuin omankin väen puolelta. Johtokunnan ainoa reaalinen arvo on toimia inspiraationa omalle väelle ja keulakuvana ulospäin. Toki johtokunnassa myös tehdään päätöksiä ja strategioita, mutta Enbusken lohduksi johtokunnassa olisi silti vielä muutama ideanikkari (lue mies) jäljellä. Eiköhän ne johtokunnan naiset kuitenkin hyväksy kaikki ne miesten hyvät ideat.

Kuten sanottua, en välttämättä kannata sukupuolikiintiöitä, mutta toivottavasti näillä perusteluilla myös Enbuskelle on selvää, että kiintiöillä ei todennäköisesti olisi negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun muutos kiintiöihin tehtäisiin hienovaraisesti ja hitaasti. Kiintiöissä pitäisi tietysti olla erityisesti siirtymävaiheessa riittävästi liikkumavaraa, jotta todella hyvän kaverin voisi aina palkata, oli hän sitten mies tai nainen. Omassa teknisellä alalla toimivassa firmassamme jo pelkästään se, että olemme velvoitettuja ottamaan kahdesta yhtä pätevästä hakijasta sen, joka on nainen, on kasvattanut naisten määrää firmassa jopa kymmenillä prosenteilla. Naisten mahdollinen muutaman pisteen arvoinen älykkyyden puute siis tuskin olisi mikään este kiintiöille. Monet muut syyt voivat kyllä olla. Niihin kantaa ottamatta, hyvää viikonloppua niin mies- kuin naislukijoillekin!

Johtajalle

Johtajat palavat nopeiten loppuun. Siltä se ainakin näyttää joskus. Viime aikoina olen huolestuneena seurannut, kuinka tummanpuhuvat pussit eräänkin johtoportaaseen kuuluvan henkilön silmien alla suurenevat suurenemistaan.

Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.

Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.

En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.

Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.