Kuinka elää hyvä elämä

Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.

Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.

Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.

Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.

En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.