Betriebsausflug

Toissapäivänä firmallamme oli jonkinlainen retkipäivä (Betriebsausflug), jota olin organisoimassa. Organisointi on ollut melko stressaava urakka, koska osastoltamme lähti retkelle noin 90 henkeä. Menimme muutaman kilometrin päässä olevaan leikkipuistoon ja laitoimme ihmiset kilpailemaan kaikenlaisissa hassuissa itsekeksityissä peleissä kuten ryhmäpöytätennis, jossa pienryhmän jokainen jäsen vuorollaan joutuu lyömään palloa, tai paralympics-teemaamme hyvin sopiva tuolikoripallo, jossa joutui heittämään koripalloa koriin tuolista. Päivä huipentui pieneen jalkapallopeliin (8 vs. 8 henkeä), johon pääsin itsekin osallistumaan.

Organisoinnin ohessa parina viime viikkona viihdytin kesäopiskelijaani, editoin kollegoiden keskeneräisiä artikkeleita, verkostoidutin Aachenista tullutta tieteellistä vierastani pari päivää, kävin uuteen työpaikkaani liittyvässä hallinnollisessa kokouksessa toisella puolella kaupunkia, tein (kuten tänäänkin lauantaina ennen seitsemää aamulla) mittauksia mittalaitteellani jännittävistä näytteistä, korjautin pyöräni 150:llä eurolla paikallisessa pyöräkaupassa (mieheni suureksi harmiksi, sillä hän sanojensa mukaan olisi voinut tehdä saman vain sadalla eurolla), kävin kaverin synttäreillä harrastamassa saksalaista keilausta (kegeln), kirjoitin suosituskirjeen postdoc-tutkijalle, joka etsii töitä, käänsin muutaman erikoisen tekstin TED.com:lle freelance-kääntäjänä (joka tosin ei suostu ottamaan maksua käännöksistään, sillä olisi aivan liian työlästä keskutella niistä maksuista saksalaisen verottajan kanssa, mistä tulikin mieleeni, että pitää muistaa tarkistaa, milloin veroilmoitus pitää tehdä), ja varmaan tein myös kaikenlaista muuta, mitä olen jo unohtanut. Nyt Betriebsausflug on vihdoin ohi ja siitä muistuttavat enää kipeät niska-, selkä-, käsi-, reisi- ja pohjelihakset.

Tarkoituksena on aloittaa lokakuun puolivälissä uudessa työpaikassa samalla kampuksella. Paikka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 (tai jotain sinne päin) minulla ei ole omaa mittalaitetta käytössäni. Joudun siis turvautumaan muiden armeliaisuuteen täytellessäni mittausaikahakemuksia. Se jännittää vähän. Samoiten mietityttää työn projektikeskeinen luonne. Saanko tutkia myös muita asioita, jotka minulla ovat nyt kesken vai pitääkö kaikki aika käyttää vain ja ainoastaan tiettyjen materiaalien tutkimiseen? Kaikki tämä varmasti selviää seuraavien viikkojen aikana.

Te-te-te-teollisuus?

Olen viettänyt rauhallista kotielämää viime päivät, kun siippa on ollut Suomessa lomailemassa. Sattuman oikusta törmäsin naisprofessorin blogiin ja olen lukenut sitä viime päivät. Se on ollut paha virhe. Toiveet siitä, että pääsisin jonnekin tekemään jotain hyödyllistä älykkäiden ihmisten kanssa yhteisessä tiimissä karisevat päivä päivältä. Kärsin itse jatkuvasti samoista ongelmista kuin blogia kirjoittava naisprofessori: ensinäkemältä kukaan ei oleta minun olevan tohtori. Joskus minua luullaan maisteriopiskelijaksi. Tietysti minut tuntevat ihmiset tietävät kyllä koulutustasoni, mutta on rasittavaa hakea töitä, jos itsellä on jo takaraivossa sellainen tunne, että eivät ne kuitenkaan ota minua vakavasti, koska olenhan vain tällainen tyttönen. Naiset ovat profiloituneet opiskelijoiksi tai sihteereiksi, koska niin harva nainen jatkaa akateemisella uralla teknillisillä aloilla tohtorintutkinnon jälkeen. On vaikea esittää jotenkin pätevää, kun itsellä on sellainen olo, että ei kelpaa kuitenkaan.

Anekdoottina kerrottakoon, että viime viikolla olin aivan riekaileina, kun vanhempi mieskollega kohteli minua kuin pikkulasta. Olin viemässä sangollista vettä ilmastointilaitteen alta kaataeksani sen viemäriin. Sanko oli kuitenkin niin täynnä, että minun piti tyhjentää sitä vähän, jottei vesi loiskuisi ympäriinsä matkalla. Mieskollega, jolla selvästi oli työt kesken, ryntää paikalle ja vaatii saada viedä veden minun puolestani, koska minulla on varmasti parempaakin tekemistä. Vastustelen mutta en jaksa inttää loputtomasti ja lopulta sanon, "hyvä on", koska en halua ryhtyä kinastelemaan asiasta turhaan. Käveltyään metrin, hän pyytääkin yhtäkkiä vieressä seisovaa asiakasta viemään veden! Asiakas lähti innoissaan viemään vettä. Olin aivan hiilenä siinä vaiheessa ja totesin vihaisesti, että "tämä on minun TYÖNI!" Onneksi yleensä kukaan ei vaadi tehdä työtäni. Sillä hetkellä koko homma otti kupoliin.

Ilmastointilaitteeseen tiivistyneen veden poistaminen yhdistettynä muihin rasittaviin tapahtumiin, sai minut harkitsemaan akateemiselta polulta poikkeamista viime päivinä. Jos Suomessa olisi töitä, se olisi vallan ihanaa. Valitettavasti tohtoritason fyysikoille vain ei tunnu olevan töitä Suomessa ainakaan teollisuudessa. Herää kysymys, miksi meitä sitten koulutetaan?

Ehkä tohtoriopiskelijoiden käyttäminen halpana työvoimana ei voi jatkua loputtomiin? Vai voiko? Koko nykyinen tutkimusjärjestelmä rakentuu jatkuvaan tohtoriopiskelijoiden virtaan.

Töihin kotimaahan, pliis

Nyt on sellainen tilanne, että nautin suuresti työstäni, asuinpaikastani ja muutenkin elämästäni, mutta tämän vuoden lopussa työsuhteeni loppuu, ja on aika löytää uusia töitä, toivottavasti Suomesta. Olen hakenut unelmapaikkaa eräältä yliopistolta, ja kysyttyäni paikan perään sain vastauksen, että hakemukset pyritään käsittelemään ennen kesäkuuta. Eilen havahduin siihen, että kesäkuu on ihan oven takana. Olin niin kovasti toivonut saavani tämän paikan, etten halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei minua kutsuta edes haastatteluun.

En ole hirveän surullinen, jos minua ei valita, mutta harmittaa, jos en pääse edes haastatteluun. Suomi on pieni maa, eikä tällä alalla kovin montaa paikkaa ole tarjolla. Nyt kun aika vähenee, alkaa oikeasti kohta huolestuttaa, miten tässä käy.

Asiasta toiseen. Eilen keksin, että grillin ritilän voi putsata erinomaisen hyvin männynkävyllä. Suosittelen. Paljon tehokkaampi kuin jokin muovinen tai metallinen väkkyrä.

Työ, haastattelu, elämä

Kävin äskettäin päivämatkalla naapurimaassa. Minut oli kutsuttu lyhyellä aikataululla työhaastatteluun. En ollut järin innoissani kyseisestä työstä, mutta jotenkinhan sitä on juusto tienattava leipänsä päälle, joten päätin kokeilla. Olihan kyseessä myös vakituinen paikka.

Vierailu lähti heti kättelyssä kummallisille urille, kun minut ystävällisesti vastaanottanut kollega innostuneena hihkaisi: "Niin itse asiassa, jos aikaa jää, niin olisi tosi kiva kuulla niistä TED-jutuista, mitä olet kääntänyt." Mietin hetken aikaa, että niinpä juu, taisin tosiaan mainita CV:ssä, että yksi harrastuksistani on kääntää TED-videoita. Se ei kuitenkaan liity mitenkään työhöni sinänsä. Halusin sillä lähinnä painottaa osaamistani ulkomaankielissä. Naureskelin siis iloisesti ja kerroin vähän käännöstyöstäni.

Itse haastattelu esitelmäni kera kesti vaivaisen tunnin ja sen päätteeksi tämä samainen kollega kahden muun haastattelijan läsnäollessa otti taas esille tämän TED-jutun ja ihmetteli ääneen, että kas kun en näyttänyt videota vaan pidin esitelmän. "Jos nyt olisi aikaa jutella vielä niistä videoistakin? Minusta se on niin hieno ajatus!" Vaivaantunut tunnelma laskeutui kirjastoon, joka toimi haastatteluhuoneena. Onhan se silti hienoa, että ihminen on innoissaan. Loppujen lopuksi, en kuitenkaan tullut valituksi. Se ei ollut yllätys, sillä kyseessä oli vakituinen paikka ja hommaa nykyään tekevällä henkilöllä sattumoisin oli määräaikainen sopimus, joka oli juuri umpeutumassa. Pohjoismaissa laki kaiketi vaatii vakituisten virkojen ilmoittamisen julkiseen hakuun. Kyseessä on tietenkin vain näennäinen haku, koska paikkaan on jo sopiva hakija tiedossa. Mutta ei hätiä mitiä. Säästyinpähän orjatyöltä vaihteeksi. Kyllä viisi vuotta tällaista työtä alkaa jo kohta riittääkin.

Ja sitten päästäänkin siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että TED-puheet eivät enää kosketa minua niin kuin ennen. Niiden viehätys perustui alussa siihen, että a) kukaan Suomessa ei tuntunut tietävän niistä mitään, b) en ollut koskaan nähnyt niin hyvin pidettyjä esityksiä ja että c) psykologia ja sosiologia vaan on niin nastaa. Nykyään valitessani puheita käännettäväksi suomen kielelle koen suuria vaikeuksia löytää puhetta, joka olisi mielestäni edes vähän mielenkiintoinen. Olen huomannut, että myös kommenttipalstan kommentit alkavat olla kriittisempiä. Ihmiset vaativat jo parempaa. Viisi vuotta on pitkä aika. Ihmisten vaatimukset kasvavat ja toisaalta, formaatti alkaa väljähtyä. Puhujissa alkaa olla yhä enemmän tyhjänpuhujia, joilla ei ole mitään oikeaa, loppuun asti mietittyä sanottavaa.

Ehkä joudun siis etsimään itselleni jonkin uuden kehittävän ja yleishyödyllisen harrastuksen piakkoin. Wikipediaa on jo kokeiltu, ja se oli kivaa, mutta aikansa kutakin. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Olemisesta

Eräs ystäväni on pakkomielteinen nykyään muiden ihmisten palkoista. Hän ottaa palkkaerot usein kiihtyneenä esiin illanvietoissa. Yksi toinen ystäväni taas pyrkii täydellisyyteen ja saattaa suuttua pienistäkin häiriöistä. Ovet paukkuvat. Se sai minut miettimään omia pakkoajatuksiani. Ongelmani on, että mieleni kuohuu seuraavista asioista: - "Lapsellisuus". On todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset ravintolassa leikkivät pöydällä olevilla asioilla, esimerkiksi kynttilöillä, lasinalusilla tai ruokailuvälineillä. En vain pysty sietämään sitä. Mielessäni kuvittelen aina tarjoilijoita siivoamassa steariinia pöydältä ja minua ärsyttää suunnattomasti kuulua pöytäseurueeseen, joka aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia meitä palveleville ihmisille. - "Idiootit". En siedä, jos joku tekee fyysisesti virheen ajattelemattomuuttaan. Esimerkiksi, jos joku kaataa lasin lattialle, koska otti käsiinsä liikaa tavaraa. Tavallaan siis tilanteet, joissa itse näen riskin jo reilusti etukäteen, mutta muut henkilöt eivät joko huomaa riskiä tai eivät välitä siitä. - "Nössöt". Minun on hyvin vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat kuin lampaita, loukkaantuvat kaikesta ja yrittävät miellyttää muita huonolla menestyksellä. En osaa ottaa huomioon ihmisten itsetunto-ongelmia. En tiedä miten sellaista ihmistä voisi tukea niin, että hänen kanssaan voisi vastaisuudessa keskustella ja viettää aikaa normaalisti. Kun edellämainittuja asioita tapahtuu, en yleensä mainitse mitään ajatuksistani tietenkään, mutta ehkä naama kertoo jo kaiken. Kaipa useimmilla käy mielessä ensimmäisenä "pkrl", kun jotain hajoaa. Olen silti yrittänyt jo vuosia päästä eroon näistä ajatuksista. En halua patsastella ja esittää täydellistä ja kaikkitietävää, sillä teen itsekin virheitä, olen tietämätön ja leikin ravintolapöydässä lasinalusilla. Toisin sanoen, en vain siedä epätäydellisyyttä muissa ihmisissä. Yksi sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksistä on se, että ymmärtää ja hyväksyy muiden ihmisten epätäydellisyyden karvoineen kaikkineen eikä mainitse siitä mitään. Se vain on vaikeaa joskus. Vai onko tietty kovuus ihmisessä jollain tapaa hyväksi? Jos ottaa tuiman katseen, kun toinen on tehnyt jotain hölmöä, silloin kukaan ei uskalla jallittaa? Liiallinen pehmeys voi meinaan sekin kostautua. Ei kaikkea törppöilyä pidä yrittää ymmärtää.