Betriebsausflug

Toissapäivänä firmallamme oli jonkinlainen retkipäivä (Betriebsausflug), jota olin organisoimassa. Organisointi on ollut melko stressaava urakka, koska osastoltamme lähti retkelle noin 90 henkeä. Menimme muutaman kilometrin päässä olevaan leikkipuistoon ja laitoimme ihmiset kilpailemaan kaikenlaisissa hassuissa itsekeksityissä peleissä kuten ryhmäpöytätennis, jossa pienryhmän jokainen jäsen vuorollaan joutuu lyömään palloa, tai paralympics-teemaamme hyvin sopiva tuolikoripallo, jossa joutui heittämään koripalloa koriin tuolista. Päivä huipentui pieneen jalkapallopeliin (8 vs. 8 henkeä), johon pääsin itsekin osallistumaan.

Organisoinnin ohessa parina viime viikkona viihdytin kesäopiskelijaani, editoin kollegoiden keskeneräisiä artikkeleita, verkostoidutin Aachenista tullutta tieteellistä vierastani pari päivää, kävin uuteen työpaikkaani liittyvässä hallinnollisessa kokouksessa toisella puolella kaupunkia, tein (kuten tänäänkin lauantaina ennen seitsemää aamulla) mittauksia mittalaitteellani jännittävistä näytteistä, korjautin pyöräni 150:llä eurolla paikallisessa pyöräkaupassa (mieheni suureksi harmiksi, sillä hän sanojensa mukaan olisi voinut tehdä saman vain sadalla eurolla), kävin kaverin synttäreillä harrastamassa saksalaista keilausta (kegeln), kirjoitin suosituskirjeen postdoc-tutkijalle, joka etsii töitä, käänsin muutaman erikoisen tekstin TED.com:lle freelance-kääntäjänä (joka tosin ei suostu ottamaan maksua käännöksistään, sillä olisi aivan liian työlästä keskutella niistä maksuista saksalaisen verottajan kanssa, mistä tulikin mieleeni, että pitää muistaa tarkistaa, milloin veroilmoitus pitää tehdä), ja varmaan tein myös kaikenlaista muuta, mitä olen jo unohtanut. Nyt Betriebsausflug on vihdoin ohi ja siitä muistuttavat enää kipeät niska-, selkä-, käsi-, reisi- ja pohjelihakset.

Tarkoituksena on aloittaa lokakuun puolivälissä uudessa työpaikassa samalla kampuksella. Paikka vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005 (tai jotain sinne päin) minulla ei ole omaa mittalaitetta käytössäni. Joudun siis turvautumaan muiden armeliaisuuteen täytellessäni mittausaikahakemuksia. Se jännittää vähän. Samoiten mietityttää työn projektikeskeinen luonne. Saanko tutkia myös muita asioita, jotka minulla ovat nyt kesken vai pitääkö kaikki aika käyttää vain ja ainoastaan tiettyjen materiaalien tutkimiseen? Kaikki tämä varmasti selviää seuraavien viikkojen aikana.

Te-te-te-teollisuus?

Olen viettänyt rauhallista kotielämää viime päivät, kun siippa on ollut Suomessa lomailemassa. Sattuman oikusta törmäsin naisprofessorin blogiin ja olen lukenut sitä viime päivät. Se on ollut paha virhe. Toiveet siitä, että pääsisin jonnekin tekemään jotain hyödyllistä älykkäiden ihmisten kanssa yhteisessä tiimissä karisevat päivä päivältä. Kärsin itse jatkuvasti samoista ongelmista kuin blogia kirjoittava naisprofessori: ensinäkemältä kukaan ei oleta minun olevan tohtori. Joskus minua luullaan maisteriopiskelijaksi. Tietysti minut tuntevat ihmiset tietävät kyllä koulutustasoni, mutta on rasittavaa hakea töitä, jos itsellä on jo takaraivossa sellainen tunne, että eivät ne kuitenkaan ota minua vakavasti, koska olenhan vain tällainen tyttönen. Naiset ovat profiloituneet opiskelijoiksi tai sihteereiksi, koska niin harva nainen jatkaa akateemisella uralla teknillisillä aloilla tohtorintutkinnon jälkeen. On vaikea esittää jotenkin pätevää, kun itsellä on sellainen olo, että ei kelpaa kuitenkaan.

Anekdoottina kerrottakoon, että viime viikolla olin aivan riekaileina, kun vanhempi mieskollega kohteli minua kuin pikkulasta. Olin viemässä sangollista vettä ilmastointilaitteen alta kaataeksani sen viemäriin. Sanko oli kuitenkin niin täynnä, että minun piti tyhjentää sitä vähän, jottei vesi loiskuisi ympäriinsä matkalla. Mieskollega, jolla selvästi oli työt kesken, ryntää paikalle ja vaatii saada viedä veden minun puolestani, koska minulla on varmasti parempaakin tekemistä. Vastustelen mutta en jaksa inttää loputtomasti ja lopulta sanon, "hyvä on", koska en halua ryhtyä kinastelemaan asiasta turhaan. Käveltyään metrin, hän pyytääkin yhtäkkiä vieressä seisovaa asiakasta viemään veden! Asiakas lähti innoissaan viemään vettä. Olin aivan hiilenä siinä vaiheessa ja totesin vihaisesti, että "tämä on minun TYÖNI!" Onneksi yleensä kukaan ei vaadi tehdä työtäni. Sillä hetkellä koko homma otti kupoliin.

Ilmastointilaitteeseen tiivistyneen veden poistaminen yhdistettynä muihin rasittaviin tapahtumiin, sai minut harkitsemaan akateemiselta polulta poikkeamista viime päivinä. Jos Suomessa olisi töitä, se olisi vallan ihanaa. Valitettavasti tohtoritason fyysikoille vain ei tunnu olevan töitä Suomessa ainakaan teollisuudessa. Herää kysymys, miksi meitä sitten koulutetaan?

Ehkä tohtoriopiskelijoiden käyttäminen halpana työvoimana ei voi jatkua loputtomiin? Vai voiko? Koko nykyinen tutkimusjärjestelmä rakentuu jatkuvaan tohtoriopiskelijoiden virtaan.

Töihin kotimaahan, pliis

Nyt on sellainen tilanne, että nautin suuresti työstäni, asuinpaikastani ja muutenkin elämästäni, mutta tämän vuoden lopussa työsuhteeni loppuu, ja on aika löytää uusia töitä, toivottavasti Suomesta. Olen hakenut unelmapaikkaa eräältä yliopistolta, ja kysyttyäni paikan perään sain vastauksen, että hakemukset pyritään käsittelemään ennen kesäkuuta. Eilen havahduin siihen, että kesäkuu on ihan oven takana. Olin niin kovasti toivonut saavani tämän paikan, etten halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei minua kutsuta edes haastatteluun.

En ole hirveän surullinen, jos minua ei valita, mutta harmittaa, jos en pääse edes haastatteluun. Suomi on pieni maa, eikä tällä alalla kovin montaa paikkaa ole tarjolla. Nyt kun aika vähenee, alkaa oikeasti kohta huolestuttaa, miten tässä käy.

Asiasta toiseen. Eilen keksin, että grillin ritilän voi putsata erinomaisen hyvin männynkävyllä. Suosittelen. Paljon tehokkaampi kuin jokin muovinen tai metallinen väkkyrä.

Työ, haastattelu, elämä

Kävin äskettäin päivämatkalla naapurimaassa. Minut oli kutsuttu lyhyellä aikataululla työhaastatteluun. En ollut järin innoissani kyseisestä työstä, mutta jotenkinhan sitä on juusto tienattava leipänsä päälle, joten päätin kokeilla. Olihan kyseessä myös vakituinen paikka.

Vierailu lähti heti kättelyssä kummallisille urille, kun minut ystävällisesti vastaanottanut kollega innostuneena hihkaisi: "Niin itse asiassa, jos aikaa jää, niin olisi tosi kiva kuulla niistä TED-jutuista, mitä olet kääntänyt." Mietin hetken aikaa, että niinpä juu, taisin tosiaan mainita CV:ssä, että yksi harrastuksistani on kääntää TED-videoita. Se ei kuitenkaan liity mitenkään työhöni sinänsä. Halusin sillä lähinnä painottaa osaamistani ulkomaankielissä. Naureskelin siis iloisesti ja kerroin vähän käännöstyöstäni.

Itse haastattelu esitelmäni kera kesti vaivaisen tunnin ja sen päätteeksi tämä samainen kollega kahden muun haastattelijan läsnäollessa otti taas esille tämän TED-jutun ja ihmetteli ääneen, että kas kun en näyttänyt videota vaan pidin esitelmän. "Jos nyt olisi aikaa jutella vielä niistä videoistakin? Minusta se on niin hieno ajatus!" Vaivaantunut tunnelma laskeutui kirjastoon, joka toimi haastatteluhuoneena. Onhan se silti hienoa, että ihminen on innoissaan. Loppujen lopuksi, en kuitenkaan tullut valituksi. Se ei ollut yllätys, sillä kyseessä oli vakituinen paikka ja hommaa nykyään tekevällä henkilöllä sattumoisin oli määräaikainen sopimus, joka oli juuri umpeutumassa. Pohjoismaissa laki kaiketi vaatii vakituisten virkojen ilmoittamisen julkiseen hakuun. Kyseessä on tietenkin vain näennäinen haku, koska paikkaan on jo sopiva hakija tiedossa. Mutta ei hätiä mitiä. Säästyinpähän orjatyöltä vaihteeksi. Kyllä viisi vuotta tällaista työtä alkaa jo kohta riittääkin.

Ja sitten päästäänkin siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että TED-puheet eivät enää kosketa minua niin kuin ennen. Niiden viehätys perustui alussa siihen, että a) kukaan Suomessa ei tuntunut tietävän niistä mitään, b) en ollut koskaan nähnyt niin hyvin pidettyjä esityksiä ja että c) psykologia ja sosiologia vaan on niin nastaa. Nykyään valitessani puheita käännettäväksi suomen kielelle koen suuria vaikeuksia löytää puhetta, joka olisi mielestäni edes vähän mielenkiintoinen. Olen huomannut, että myös kommenttipalstan kommentit alkavat olla kriittisempiä. Ihmiset vaativat jo parempaa. Viisi vuotta on pitkä aika. Ihmisten vaatimukset kasvavat ja toisaalta, formaatti alkaa väljähtyä. Puhujissa alkaa olla yhä enemmän tyhjänpuhujia, joilla ei ole mitään oikeaa, loppuun asti mietittyä sanottavaa.

Ehkä joudun siis etsimään itselleni jonkin uuden kehittävän ja yleishyödyllisen harrastuksen piakkoin. Wikipediaa on jo kokeiltu, ja se oli kivaa, mutta aikansa kutakin. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Olemisesta

Eräs ystäväni on pakkomielteinen nykyään muiden ihmisten palkoista. Hän ottaa palkkaerot usein kiihtyneenä esiin illanvietoissa. Yksi toinen ystäväni taas pyrkii täydellisyyteen ja saattaa suuttua pienistäkin häiriöistä. Ovet paukkuvat. Se sai minut miettimään omia pakkoajatuksiani. Ongelmani on, että mieleni kuohuu seuraavista asioista: - "Lapsellisuus". On todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset ravintolassa leikkivät pöydällä olevilla asioilla, esimerkiksi kynttilöillä, lasinalusilla tai ruokailuvälineillä. En vain pysty sietämään sitä. Mielessäni kuvittelen aina tarjoilijoita siivoamassa steariinia pöydältä ja minua ärsyttää suunnattomasti kuulua pöytäseurueeseen, joka aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia meitä palveleville ihmisille. - "Idiootit". En siedä, jos joku tekee fyysisesti virheen ajattelemattomuuttaan. Esimerkiksi, jos joku kaataa lasin lattialle, koska otti käsiinsä liikaa tavaraa. Tavallaan siis tilanteet, joissa itse näen riskin jo reilusti etukäteen, mutta muut henkilöt eivät joko huomaa riskiä tai eivät välitä siitä. - "Nössöt". Minun on hyvin vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat kuin lampaita, loukkaantuvat kaikesta ja yrittävät miellyttää muita huonolla menestyksellä. En osaa ottaa huomioon ihmisten itsetunto-ongelmia. En tiedä miten sellaista ihmistä voisi tukea niin, että hänen kanssaan voisi vastaisuudessa keskustella ja viettää aikaa normaalisti. Kun edellämainittuja asioita tapahtuu, en yleensä mainitse mitään ajatuksistani tietenkään, mutta ehkä naama kertoo jo kaiken. Kaipa useimmilla käy mielessä ensimmäisenä "pkrl", kun jotain hajoaa. Olen silti yrittänyt jo vuosia päästä eroon näistä ajatuksista. En halua patsastella ja esittää täydellistä ja kaikkitietävää, sillä teen itsekin virheitä, olen tietämätön ja leikin ravintolapöydässä lasinalusilla. Toisin sanoen, en vain siedä epätäydellisyyttä muissa ihmisissä. Yksi sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksistä on se, että ymmärtää ja hyväksyy muiden ihmisten epätäydellisyyden karvoineen kaikkineen eikä mainitse siitä mitään. Se vain on vaikeaa joskus. Vai onko tietty kovuus ihmisessä jollain tapaa hyväksi? Jos ottaa tuiman katseen, kun toinen on tehnyt jotain hölmöä, silloin kukaan ei uskalla jallittaa? Liiallinen pehmeys voi meinaan sekin kostautua. Ei kaikkea törppöilyä pidä yrittää ymmärtää.

Vastaus herra Enbuskelle

Tuomas Enbuske kirjoitti blogimerkinnän siitä, kuinka sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöissä ovat hänen mielestään ihan peestä. Enbuske aloittaa kirjoituksensa jotenkin loogisesti, mutta parin kappaleen päässä odottaa melkoinen tyylimuutos. Sarkastisesti kaveri alkaa kirjoitella siitä kuinka naisten älykkyys ei riitä pörssiyhtiöiden johtoon ja muutenkin naiset tykkäävät hänen mielestään ihan vääristä asioista.

On totta, että älykkyysosamäärätestit ovat mitanneet naisten olevan hitusen (muutama pinna) vähemmän älykkäitä keskimäärin kuin miehet ja on totta, että miehissä on hieman enemmän neroja kuin naisissa. Ei kuitenkaan pitäisi olla mikään suuri yllätys Enbuskellekaan se, että keskimäärin pörssiyhtiöiden johtokunnissa ei istu puolta väestöä vaan vain muutama hassu, kenties alle promille koko väestöstä. On myös turha kuvitella, että ne äärimmäisen älykkäät ihmiset hakeutuisivat pörssiyhtiöiden johtoon. Heillä ei riitä siihen sosiaalisia rahkeita. Pörssiyhtiötä kun ei voi johtaa samoin kuin matemaattista kaavaa. Pörssiyhtiö koostuu ihmisistä ja johtamisessa on kyse ihmisen parhaiden kykyjen esille saattamisesta. Johtajalla on loppujen lopuksi melko vähän sanottavaa yhtiön menestykseen, jos hänen alaisensa eivät ole loistavia. Johtajan tehtävä on löytää parhaat mahdolliset työntekijät ja saada heidän aivokapasiteettinsa mahdollisimman hyvään käyttöön.

En ole mikään naiskiintiöiden palava puolestapuhuja, mutta on törkeää väittää, että naiset eivät voisi olla johtajia siinä missä miehet. Jopa loistavia sellaisia. Vain ihminen, joka ei ole koskaan työskennellyt minkään firman johtoryhmän jäsenten läheisyydessä voi kuvitella, että johtajat valittaisiin jotenkin älykkyyden perusteella. Useimpiin luottamustehtäviin valitaan yleensä kaveri tai tuttu. Ja jos sattuu olemaan mies, ensimmäiset kymmenen mieleen tulevaa kaveria ovat todennäköisesti myös miehiä. Tällä tavoin luottamustoimissa istuu usein pelkästään miehiä. Toki johtoportaassa on myös miehiä, jotka aktiivisesti muistavat ottaa huomioon myös naisalaisensa. Muutenhan jokaisessa johtoryhmässä istuisi tätänykyä pelkästään miehiä.

Jos nyt kuitenkin lähdetään Enbusken ajatusleikkiin ja kuvitellaan, että johtoryhmän sukupuolella tai pätevyydellä olisi jotain merkitystä niin tarkastellaanpa nopeasti kolmen eri firman johtoryhmän sukupuolijakaumaa. Sovitaan, että VR:llä ja Nokialla menee huonosti. VR:llä on johtoryhmässä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Nokialla puolestaan on samoiten yhdeksän miestä ja neljä naista, mutta naisista kolme on tämän vuoden puolella asemaan astuneita. Entäs sitten hyvin menestyvässä yhtiössä? KONEen johtokunnassa on miehiä 10 ja naisia kaksi.

Mitä voimme johtoryhmien koostumuksesta päätellä? Emme yhtään mitään. Näyttää siltä, että pari naista johtoryhmässä ei vaikuta yhtiön menestykseen. Yhtiön menestykseen ei näytä vaikuttavan myöskään miesten määrä, vaikka voitaisiin tietysti ajatella, että KONEen yksi ylimääräinen mies saattaisi olla avain KONEen menestykseen. On hyvin epätodennäköistä, että johtoryhmien sukupuolikiintiöt vaikuttaisivat yhtiöiden menestykseen yhtään mitenkään. Enemmän yhtiöiden menestykseen vaikuttaa kansainvälinen taloustilanne ja kaikenlaiset satunnaiset virheet niin kilpailijoiden kuin omankin väen puolelta. Johtokunnan ainoa reaalinen arvo on toimia inspiraationa omalle väelle ja keulakuvana ulospäin. Toki johtokunnassa myös tehdään päätöksiä ja strategioita, mutta Enbusken lohduksi johtokunnassa olisi silti vielä muutama ideanikkari (lue mies) jäljellä. Eiköhän ne johtokunnan naiset kuitenkin hyväksy kaikki ne miesten hyvät ideat.

Kuten sanottua, en välttämättä kannata sukupuolikiintiöitä, mutta toivottavasti näillä perusteluilla myös Enbuskelle on selvää, että kiintiöillä ei todennäköisesti olisi negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun muutos kiintiöihin tehtäisiin hienovaraisesti ja hitaasti. Kiintiöissä pitäisi tietysti olla erityisesti siirtymävaiheessa riittävästi liikkumavaraa, jotta todella hyvän kaverin voisi aina palkata, oli hän sitten mies tai nainen. Omassa teknisellä alalla toimivassa firmassamme jo pelkästään se, että olemme velvoitettuja ottamaan kahdesta yhtä pätevästä hakijasta sen, joka on nainen, on kasvattanut naisten määrää firmassa jopa kymmenillä prosenteilla. Naisten mahdollinen muutaman pisteen arvoinen älykkyyden puute siis tuskin olisi mikään este kiintiöille. Monet muut syyt voivat kyllä olla. Niihin kantaa ottamatta, hyvää viikonloppua niin mies- kuin naislukijoillekin!

Johtajalle

Johtajat palavat nopeiten loppuun. Siltä se ainakin näyttää joskus. Viime aikoina olen huolestuneena seurannut, kuinka tummanpuhuvat pussit eräänkin johtoportaaseen kuuluvan henkilön silmien alla suurenevat suurenemistaan.

Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.

Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.

En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.

Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.

Itselleen valehteleminen

Tutkijoilta on voitava odottaa täydellistä rehellisyyttä niin itseään kuin kollegoitaan kohtaan. Tieteessä ei päästä kovin pitkälle, jos tutkijat virheen tehdessään yrittävät peitellä jälkiään, eivätkä kerro siitä muille.

Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.

Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.

Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."

Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.

Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.

Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.

David Hasselhoff

Viikko sitten tuli pidettyä grillibileet pienelle porukalle täällä kämpillä, kun kaverit pyysivät päästä parvekkeelle grillaamaan. Yritin naamioida likaisen puutarhapöydän melko värikkäällä lakanalla. Ensimmäinen vieras seisahtui sanattomana sen nähtyään, otti sen pois ja sanoi sitten, että lakanan julkinen esittäminen oli samaa kaliiberia kuin jos minulla olisi ollut David Hasselhoffin valokuva seinällä. Piilotin lakanan pestävien pyykkien alle vessaan.

Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.

Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.

Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?

Kirjan kirjoittamisesta

Siitä asti, kun opin lukemaan, olen elänyt siinä uskossa, että kirjoja kirjoittavat jonkinlaiset superammattilaiset, jotka ottavat huomioon kaiken. Esimerkiksi lastenkirjojen kirjoittajat ottaisivat kaikki pedagogiset asiat huomioon ja Viisikoiden jokainen seikkailu on oikeasti jotenkin ovelasti tehty, jotta se aivopesisi lapset toimimaan tietyllä tavalla tai opettaisi heille jotain elämästä. Sittemmin olen alkanut epäillä tätä teoriaa. Kirjoittaessani Wikipediaa aloin epäillä faktojen paikkansapitävyyttä noin yleisellä tasolla. Saatuani käteen ensimmäiset julkaisuni olin koko ajan niin sanotusti kusi sukassa ja odotin, että milloin joku huomaa niissä jonkin hirvittävän virheen. Ajattelin silti, että ne kaikki muut kirjoittajat kyllä huomaavat kaikki virheet ja olen ainoa, joka saattaisi sellaisia tehdä. Sittemmin luin artikkelin, jossa mainittiin suurimman osan julkaisuista olevan väärässä. Mutta ei kai sentään kirjoista?

Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.

Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?

Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?

Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.

Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"

Arkuus vs. rohkeus

Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.

Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".

Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.

Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?

Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.

There's no such thing as free lunch

Ihmiset monesti odottavat muiden elävän eri tavalla kuin mitä he itse elävät. Esimerkiksi ihminen, joka heiluttaa suklaapatukka-automaattia saadakseen ilmaisen suklaapatukan, ei arvele kaikkien muiden tekevän niin vaan tuumii olevansa erikoislaatuisen ovela saadessaan ilmaisen suklaapatukan, kun muut hölmöt maksavat siitä.

Jos kyse olisi vain joistain yksittäistapauksesta, voisin jotenkin ymmärtää tällaisen käytöksen, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella lähes kaikki melko normaaleilta vaikuttavat ihmiset pitävät automaattien heiluttelua jos ei suorastaan sallittuna niin ainakin hyvänä ideana.

En usko, että monikaan suklaa-automaattia heilutteleva ihminen kävelisi kaupasta suklaapatukka takkiin kätkettynä. Jostain syystä automaatista varastaminen katsotaan sallitummaksi kuin suoraan kaupan hyllystä varastaminen, vaikka itse asiassa kyse on täsmälleen (kyllä, aivan niin, täsmälleen) samasta asiasta. Ensinnäkin, se on laitonta, ja toisekseen, muut maksavat viulut ja korjauskustannukset, kun automaatteja joudutaan korjaamaan.

Kummallisin havaitsemani ilmiö automaattien osalta on se, että ihmiset neuvovat minulle, että maksamisen sijaan minun kannattaisi vain heiluttaa automaattia. Mykistyin, kun näin kollegan tositoimissa heiluttamassa automaattia ja pettyneenä lopettavan, kun mitään ei pudonnut. Satakiloinen automaatti vaappui kuin heinänkorsi tuulessa. Eräs muutoin normaali ja mukava kollega kehuskeli yksi päivä opettaneensa automaatin heiluttamisen toiselle kollegalle. Aina tunnollinen ja rehellinen ihminen opettaa filosofian tohtoreita varastamaan suklaapatukoita? Ihmettelen vain.

Sankaripoliisi

Jokin aika sitten eräs NYPD:n poliisi sai tarpeekseen pidätyskiintiöistä, nauhoitti kaikki palaverit työpaikallaan, ja otti asian esille korkeammilla tahoilla. Pidätyskiintiö tarkoittaa sitä, että poliisien esimies sanelee montako pidätystä viikossa tulee tehdä mistäkin aiheesta. Koska rikokset eivät tietenkään tapahdu aina poliisin nenän alla, pidätyskiintiöt johtavat laittomiin pidätyksiin, joissa viattomat ihmiset pidätetään jollain verukkeella, jotta kiintiö saadaan täyteen. Tällä tavoin rikostilastot saadaan pidettyä mieleisinä. Käytännössä kyse on siis korruptiosta, mädästä poliisilaitoksesta, joka pakottaa poliisit rikkomaan lakia.

Suomessa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa poliisi edustaa tavalliselle siviilille ystävää, jonka puoleen voi kääntyä hädän hetkellä. Yhdysvalloissa poliisi on pelätty. Poliisille ei voi vitsailla ja he ovat koko ajan valmiudessa epäilemään ketä tahansa siviiliä potentiaaliseksi terroristiksi. Toisaalta, poliisilla onkin syytä pelätä kaikki vastaantulijoita, saattaahan kenellä tahansa olla ase.

Adrian Schoolcraft oli tuo poliisi, joka päätti ryhtyä taistelemaan poliisilaitoksen korruptiota vastaan. Kun asia tuli esille, hänen ylimmät esimiehensä lähettivät hänet mielisairaalaan tahratakseen hänen maineensa. Se ei kuitenkaan onnistunut, kiitos Schoolcraftin nauhottamien nauhojen, jotka todistivat hänen olevan täysin selväjärkinen. Schoolcraft onkin äärimmäisen rehellinen ja rohkea mies, jolla on myös miellyttävä ja rauhallinen ääni.

Rehellisyys onkin mielenkiintoinen juttu. Rehellisyydestä on tehty jopa wikiopas "Kuinka olla rehellinen". Rehellisyys vaatii ihmiseltä paljon selkärankaa ja erittäin hyvää itsetuntoa. Ihminen ei voi olla rehellinen, jos hän pelkää näyttää olleensa väärässä tai tehneensä jotain väärin. Rehellinen ihminen ei välitä siitä saako joku hänestä huonon kuvan, kun hän tunnustaa tehneensä virheen. Tai kuten tässä tapauksessa, rehellinen ihminen ei pelkää olla eri mieltä ja asettua muita vastaan paljastamalla mädän järjestelmän.

Joku saattaa kysyä, miksei kukaan aiemmin paljastanut kyseistä korruptiota tai miksei Schoolcraft tullut aiemmin esille asian kanssa, olihan hän jo hyvän aikaa toiminut poliisina. Ihmisillä menee aina jonkin aikaa, että he pystyvät muodostamaan kuvan uudesta tilanteesta. Se voi viedä vuoden, kolme vuotta tai ehkä pidemmänkin aikaa. On vaikea erottaa mitkä kielteiset asiat esimerkiksi työpaikassa johtuvat jonkun tietyn henkilön persoonallisuudesta ja mitkä yleisestä työpaikkakulttuurista. Jotkin asiat saattavat vaikuttaa alussa omituisilta, mutta ajan myötä niitä ei enää kyseenalaista ehkä omasta mukavuudenhalustaan. Ihminen sopeutuu tilanteeseen, vaikka hän tietää tekevänsä väärin. Schoolcraft ei sopeutunut. Lopulta asia vaivasi häntä niin paljon, että hänen oli pakko tehdä asialle jotain.

Tämä kertomus on osittain uskomaton, kuin klassinen sankaritarina. Jos tästä ei pian tehdä elokuvaa, olen hyvin yllättynyt.

Lyhyt opas hyvään elämään

Luku 1: Halaukset

Tässä luvussa selitämme muutamia perusasioita halaamisesta ja siihen liittyvistä stereotypioista. Halaukset ovat luonnollinen osa jokaista ihmissuhdetta, johon liittyy rakkauden tunne. Oli kyse sitten puolisostasi, ystävästäsi, lapsistasi, vanhemmistasi, suurin rakkauden osoitus on halata heitä. Rakkaus ilman halausta on pelkkää sanahelinää.

Miten halata?

Oikean halausotteen löytäminen voi olla hankalaa. Suora rinta rintaa vasten suoritettu halaus saattaa tuntua liian tunkeilevalta. Toisaalta takaa päin halatessa toisen saattaa olla hankala hahmottaa, kuka häntä halaa. Siksi paras "halitaktiikka" onkin rehellinen sivulta suoritettu puristava ote siten, että halittavan henkilön olkapäät menevät vähän lysyyn halauksen voimasta. Tällöin saat myös maksimoitua rutistavan voiman.

Mistä tietää, onko halaus onnistunut?

Halattava henkilö saattaa pusertua hieman kasaan ja parhaassa tapauksessa päästää pienen ulinan. Myös muka paheksuvat ilmeet ja myrtynyt suu sekä kommentit kuten "no, menetkös siitä" tai "ääh" ovat alussa normaaleja. Niistä ei pidä välittää. Ajan mittaan säännöllisesti suoritetut halaukset saavat halatun hyväksymään asemansa ja hän alistuneekin siihen tuota pikaa. Pientä silmien tapitusta kattoon saattaa silti esiintyä joillain henkilöillä vielä vuosienkin harrastamisen jälkeen. Useimmat halatut oppivat kuitenkin ajan mittaan hymyilemään halaustapahtuman aikana.

Halauksen ajoitus

Halaus on parasta ajoittaa rauhalliseen hetkeen, jolloin ihminen on halaukselle otollisella tuulella. Esimerkiksi jalkapalloa katselevaa machomiestä on hyvä halata, kun hänen kannattamansa joukkue on tehnyt maalin. Pehmomiestä voi ja tulisikin halata milloin vain riippumatta nahkapallojen sijainneista nurmikentillä ympäri maailman.

Naista kannattaa halata hänen ollessa hyvällä tuulella tai vaihtoehtoisesti itkuinen. Huonotuulista naista tai miestä ei pidä ryhtyä halailemaan. Se voi aiheuttaa konfliktitilanteen, jossa halaus tulkitaan väärin.

Halaus ja ympäristö

Halausten ei ole havaittu millään tavoin kuormittavan ympäristöä. Sen sijaan, halauksilla on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia halaavaan ihmiseen, halattavaan ihmiseen ja heidän kanssaan tekemisissä oleviin ihmisiin. Halausten kerrannaisvaikutukset ovat huomattavat, koska hyväntuuliset ihmiset saavat myös tapaamansa muut ihmiset hyvälle tuulelle.

Tekniset apuvälineet

Vaikka kotieläinten kuten kissojen ja koirien halaaminen voi lähes kokonaan korvata kahden ihmisen välisen halauksen, tällä hetkellä psykologiset kokeet eivät ennusta halauksen korvaavien teknologien kehittämistä järkeväksi toiminnaksi. Teknisiä halausapuvälineitä ei siis ole odotettavissa lähiaikoina.

Miten päästä halatuksi?

Halauksessa aktiivisen toimijan roolin omaksuu halaaja. Halattavalle jää silloin helpompi tehtävä olla halattuna. Joskus voi käydä niin, että henkilö haluaisi tulla halatuksi, mutta vastapuoli ei halua halata häntä. Tällöin apuun on otettava erilaiset houkutuskeinot. Halattavaksi haluava henkilö voi esimerkiksi liimautua lähelle potentiaalista halaajaa. Ilmeiden merkitystä ei tule väheksyä lähestymisyrityksissä. Halausta kaipaavan voi yrittää omaksua liioitellun surkean, suorastaan koiranpentumaisen olemuksen ja ilmeen. Tämä vaihtoehto tuottaa molempien osapuolien kannalta yleensä parhaimman tuloksen. Toinen vaihtoehto on olla "myrtsinä" ja vaatia halausta. Tällöin potentiaalinen halaaja saattaa kokea halaamisen ikään kuin taakkana. Vaikka halaus saadaan, se ei välttämättä nostata kummankaan osapuolen mielialaa.

Yksilöllinen halaustarve

Eri ihmisillä on eri halaustarpeensa. Jotkut ihmiset voivat elää vuosikausia ilman kunnollista halausta. Toisaalta, heidän halauksenkaipuunsa voi olla hyvin suuri. Uusimmat teoriat viittaavat siihen, että halaukseton elämä ei ole normaalia ihmislajille. Jos halauskumppania ei löydy, voi halausta kaipaava tuntea halaukseen verrattavaa onnen tunnetta esimerkiksi halaamalla isohkoa tyynyä, tai silittämällä kissaa tai koiraa. Ehkä suurin tragedia nykypäivän Suomessa on miesten halaamisen tarpeen vähätteleminen. Miehiä ei yleensä mielletä halaamisen kohteiksi, mikä saattaa vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan tulla halatuiksi.

Miten voit vaikuttaa?

Halaa jo tänään sinulle läheistä ihmistä! Kuka ties hän on jo kauan kaivannut halaustasi.

Voi elämä

Tässä tiivistettynä pari päivää kestänyt sähköpostikeskusteluni kollegan kanssa:

Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."

Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)

Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."

Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."

Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"

Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."

Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!

Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.

Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.

Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.

Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.

Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa?

Taloussanomat uutisoi rehvakkaasti, että "Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa". Artikkelissa puhutaan huimista palkkaeroista. Ajatuksessa on kuitenkin sellainen puute, että se ei ole millään lailla humaani. Yleensä työssään huonoiten suoriutuvat sairaat ihmiset ja jokaisella meillä on muutenkin oma jaksamisen taso. Toiset jaksavat enemmän, toiset vähemmän. Haluammeko todella elää järjestelmässä, jossa sairaudesta ja geneettisistä heikkouksista rangaistaan?

Raha ei tuo onnea, kuten tutkimukset osoittavat. Sen sijaan rahan puute saa ihmiset onnettomiksi.

Yhteiskunnan yksiselitteisesti tärkein tehtävä on pitää huolta meistä, kun emme itse siihen pysty. Siksi meillä on poliisilaitos, palokunta ja terveydenhuoltojärjestelmä. Rikkaan ja terveen on helppo ajatella, että tuottavuudesta tulee maksaa ja miksei terveydenhuoltokin voisi olla maksullista. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia niin. Rikkaat ja tuottavat mahdollistavat sen, että voimme pitää köyhistä ja sairaista huolta. Jos itse sattui voittamaan geenilotossa, ei ehkä voi ymmärtää millaista on, jos on jatkuvasti sairas. Kaikki eivät myöskään yksinkertaisesti jaksa tehdä samaa määrää työtä mitä toiset. Se nähdään ehkä helposti merkkinä laiskuudesta, mutta ei se ole laiskuutta. Kun ei vain jaksa enempää, silloin ei jaksa.

Tehokkuus ei ole kaiken mitta. On hyvä olla tehokas, mutta vielä tärkeämpää on olla armelias.

Alienit

Jokin aika sitten suomalaisissa iltapäivälehdistössä uutisoitiin Stephen Hawkingin varoituksesta olla yrittämättä ottaa yhteyttä Maan ulkopuolisiin älykkäisiin olentoihin. Asia jäi mietityttämään minua ja katseltuani listoja uhanalaisista kaloista, tulin siihen tulokseen, että taaskaan meidän ei tarvitse mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan nähdäksemme esimerkkejä siitä, minkälainen kohtalo ihmiskuntaa voi odottaa, jos jokin Maan ulkopuolinen superlaji päättää vallata vähän lisää elintilaa.

Samat lehdet uutisoivat myös joogaavasta karhusta, joka istui häkissään ja teki jumppaliikkeitä. Mikä on, kun söpö eläin ei saa elää vapaudessa? Miksi se pitää laittaa häkkiin ihmisten pällisteltäväksi? Miksi nisäkästovereitamme pidetään typerinä vain siksi, etteivät he osaa puhua tai ole kiinnostuneita kaiken maailman älykkyystesteistä? Miten on mahdollista, että vuosikausien Disney-propaganda puhuvista eläimistä ei ole saanut kaikkia maailman lapsia ryhtymään kasvissyöjiksi?

Kamalan rumat puna-ahven ja ruijanpallas ovat uhanalaisia kaloja. Joku voisi väittää, ettei noin rumia otuksia jää ikävä. Ruijanpallas on kuitenkin kala, joka voi kasvaa 300 kiloiseksi ja elää 50-vuotiaaksi. Siinä ajassa ehtii ajatus jos toinenkin muljahtaa kalarumiluksen pienessä päässä. Vaan ei enää. Kaloja kalastetaan niin paljon, että he eivät ehdi saavuttaa arvoisaa 50 vuoden ikää. He saavuttavat sukukypsyyden vasta 5-7-vuotiaina, mikä tarkoittaa juurikin sitä, että nopea kalastus romahduttaa kannan nopeasti ja laji kuolee sukupuuttoon. Mitä rujo ruijanpallas voi tehdä? Ei mitään. Se ei voi kirjoittaa oikeusasiamiehelle valitusta kohtelustaan lainsuojattomana omalla maallaan, koska .. no.. se ei voi kirjoittaa tietyistä käytännön syistä. Emme tiedä kalojen sielunelämästä mitään. Sen tiedämme jo, että kalatkin tuntevat kipua. Ehkä heillä on ajatuksiakin?

Ihminen, joka paheksuu natsien keskitysleirejä, on empaattinen ja järkevä henkilö. Ihminen, joka arvostelee riistokalastusta ja tehomaataloutta on hörhö viherpiipertäjä. Miksi? Tällä hetkellä yksi eläinlaji maapallolla hävittää kokonaisia eläinkansakuntia pelkässä rahanahneudessaan. Onko tällaisen toiminnan arvosteleminen hörhöyttä? Eivätkö muut ihmiset vain sulje silmänsä karmeuksilta, kuten saksalaiset aikoinaan?

Alienin kohtaamista odotellessa yritän vähentää lihan ja kalan kulutusta syömällä useammin kasvisaterioita. Aika surkea yritys parempaan, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan.

Ohjeita työnhakijalle

Olen tällä viikolla istunut noin 10 tuntia työhaastatteluissa, koska lupauduin edustamaan tasa-arvovaltuutettua erään paikan täytössä. Tämä kokemus on antanut minulla käsittämättömän määrän kokemusta työpaikan hakemisesta. Kokoan asiat tähän kätevään listaan, jonka postdoc-paikkaa hakeva työntekijä voi käydä läpi joutoaikoinaan:

1. Työpaikkailmoituksessa selvitetään yleensä melko yleisellä tasolla tehtävän luonne. Soita tai lähteä sähköpostia lisätietokohdassa mainitulle henkilölle ja kysele tarkemmin millaisesta paikasta on kyse. Ei sitä henkilöä turhan päiten ole siihen merkitty. Työnkuva voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä kuvittelet. Säästät omaa ja muiden aikaa, jos et hae paikkaa, johon et halua tulla valituksi.

2. Kirjoita työhakemus nimenomaan kyseiseen paikkaan. Selitä alussa listamuodossa tai vapaasti muotoillen vahvuutesi (viittaa mieluusti julkaisuihisi tässä kohtaa), joita työpaikkailmoituksessa pyydetään. Älä mainitse missä olet käynyt peruskoulusi. Koulutuksesi alkaa maisterin tai kandidaatin tutkinnosta. Sitä aikaisemmalla ajalla ei ole merkitystä.

3. Kirjoita kunnollinen etusivu, jossa selität millaista tieteellistä työtä aiot tehdä saatuasi hakemasi paikan. Älä kirjoita turhaan numerotietoja vaan pysyttele yleisellä tasolla.

4. Harrastuksiisi kuuluu "kavereiden kanssa hengailu"? Tällainen harrastus työhakemuksessa ei välttämättä imponoi suuresti ihmisiä, jotka etsivät älykästä ja tehokasta kaveria tiimiinsä. Eihän se ole varsinaisesti kovin kehittävää tai edes harrastus!

5. Haastatteluun päästyäsi muista, että haastattelijat kysyvät kysymyksiä, koska haluavat tietää, mitä olet tehnyt. Aggressiivinen puolustautuminen "olen minä sitäkin tehnyt!" asenteella "miksi te nyt tyhmiä kysytte" ei edistä asiaa. Sen sijaan selitä asiallisen innostuneesti, minkälaisen työn tekemisestä pidät ja mitä kaikkea osaat.

Muista positiivinen asenne, jos olet hakemassa tehtävään, jossa ollaan paljon tekemisissä asiakkaiden kanssa.

Feynmanin perintö

Olen nyt viikon lomaillut Suomessa. On se vain ihana maa tämä Suomi. Yksi asia pistää kyllä silmään ja se ovat nämä wannabe-rokkitähdet. Joka toisella on joku "oma" pukeutumistyyli, joka ei eroa mitenkään niistä sadoista muista individualisteista. Kumma, ettei Saksassa ole tällaista. Siellä kaikki pukeutuvat normaalisti.

Alkukevennyksestä pääsemmekin itse aiheeseen eli kulttuurien välisiin eroihin. Luin tässä viikolla Richard Feynmanin kirjan "Laskette varmaakin leikkiä, Mr. Feynman!". Siinä Nobel-palkittu Feynman kertoo sattumuksistaan ja yrittää vähän levittää tieteellistä ajattelua. Feynman kritisoi ankarasti brasilialaista koulutusmallia, jossa opiskelijat yrittivät opetella kaikki kaavat ja asiat täysin ulkoa yrittämättä ajatelematta niitä tippaakaan. Jokaisen piti pitää yllä illuusio siitä, että he ymmärtävät kaiken, joten kukaan ei uskaltanut kysyä mitään.

Olen Saksassa törmännyt itsekin erikoiseen tapaan tehdä tiedettä. En väitä, että kaikki kiinalaiset olisivat seuraavanlaisia, mutta eräs kiinalainen ryhmä kuulemani ja kokemani mukaan operoi sillä tavoin, että pomo tietää "kaiken" ja hän jakaa tutkijat eri ryhmiin. Yksi ryhmä näytteet, toinen tekee mittauksia, kolmas ryhmä analysoi datat, ja neljäs käy läpi kirjallisuuden ja kirjoittaa johdannon paperiin. Vaivaamatta liiaksi aivosolujaan voi jo nähdä tällaisen järjestelmän heikkoudet. Olen itse päässyt kosketuksiin mittauksia tekevien kavereiden kanssa ja heidän kanssaan työskenteleminen on erittäin vaikeaa, sillä heidän argumenttinsa jonkin asian mittaamiselle liikkuvat tasolla "mutta kun tämä pitää mitata". Jos pomo sanoo, että se pitää mitata, se pitää mitata. Oli siinä sitten järkeä tai ei.

Itse asiassa tunnen muutamia muita kiinalaisia, jotka toimivat järkevämmin, joten tuskin kyse on tässä tapauksessa aivan pelkästään kulttuurien eroista vaan osittain myös eri tutkimusryhmien välisistä eroista. Minua huolestuttaa tässä lähinnä se, että tällaisten ryhmien annetaan toimia näin. On tietysti monia tapoja tehdä tiedettä, mutta eikö kaikkien etu ole, että jokainen tutkimukseen osallistuva ymmärtää mitä on tekemässä. Itse asiassa minua on viime aikoina alkanut mietityttää voisiko olla niin, että tutkimusten monimutkaisuuden kasvaessa kaikki tutkijat eivät yksinkertaisesti pysy enää oman tutkimuksensa tasalla. Siitä kasvaa heille iso mörkö ja he toivovat, ettei kukaan sorki pintaa syvemmälle. Feynman itse asiassa kritisoi vähän samaa asiaa. Hän kokee, että tutkijan pitäisi tutkimusta julkaistessaan aina kritisoida sitä kaikista mahdollisista suunnista. Hänen tulisi selittää, mikä tässä tutkimuksessa saattaa olla vikana, mitä ei otettu huomioon ja niin edelleen. Se on tietysti tutkimuksen peruspilari, mutta nykyään yhä harvempi hype-alalla julkaisuja kirjoittava tutkija tekee tätä. He esittävät vain tutkimustensa hyvät puolet ja tulokset, jotka sopivat teoriaan. On palattu keskiaikaan, aikaan ennen tieteellistä vallankumousta.

Sain tilaisuuden muutama kuukausi sitten tutustua menestyneeseen tutkijaan, joka oli ollut opiskelijana ryhmässä, joka keksi kylmäfuusion. Hän ei sattumalta osallistunut noihin tutkimuksiin eikä siis tuhonnut sillä alkavaa tieteellistä uraansa. Kylmäfuusiokoetta ei koskaan pystytty toistamaan, vaikka useat tutkijat ympäri maailman yrittivät kovasti. Hänellä oli selkeä käsitys tutkimuksen liiallisen mainostamisen vaaroista. Hän on hyvin tarkka siitä, että kaikki mittaukset ja analyysit tehdään täsmälleen oikein ja tieteellisesti pätevästi. Hän kuvaili värikkäästi uransa kurjimpia hetkiä, kun hän havaitsi aiemmin julkaistujen tulostensa olleen mittausvirheestä johtuvia. Hänestä jäi rehellinen ja terävä kuva. Hyvän tieteilijä tunnustaa virheensä ja oppii niistä. Hänen ei tarvitse kehua itseään, muut tekevät sen hänen puolestaan.

Aurinkoinen Hampuri

Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.

En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.

Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.