Työnhakijat ja yhden kaupungin haave

Terve terve. Hommahan on nyt se, että kahden tutkijan taloudessa on jatkuva työnhaku päällä. Saan luultavasti vuoden jatkoa sopimukseeni eli pysyn postdoc-tutkijana vielä ensi vuoden elokuuhun asti samassa paikassa. T:n sopimus sen sijaan on loppumassa ja hänelle pitäisi löytää töitä, mieluiten Hampurista.

Tämä ei ole mikään pieni ongelma tutkimusmaailmassa, sillä ainakin fysiikan alalla yleensä kaikki fyysikkonaiset tapaavat ennemmin tai myöhemmin opintojensa aikana fyysikkomiehen, jonka kanssa he menevät naimisiin tai vakiintuvat parisuhteeseen. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta työpaikan löytäminen samasta kaupungista saattaa muodostua ongelmaksi. Tuntemamme ranskalaispariskunta saattaa joutua vaihtamaan maisemaa, koska nainen ei löytänyt Hampurista kivaa työpaikkaa. Eräs saksalaispariskunta sen sijaan pääsi usean vuoden eron jälkeen vihdoin samaan kaupunkiin töihin (ja heidän työhuoneidensa ovet ovat samalla käytävällä vastakkain ja he käyvät yhdessä lounaalla). Tuntemillamme suomalaispariskunnilla on käynyt usein tuuri ja vuoden tai parin viiveellä pariskunta on saatu sijoitettua samaan kaupunkiin töihin.

Me T:n kanssa emme näe toisiamme työpäivän aikana yleensä muutoin kuin sattumalta, koska emme ole samassa työpaikassa, vaikka työpaikkamme ovatkin aika lähekkäin. Ihmiset joskus ihmettelevät, miten pariskunta voi olla samassa työpaikassa töissä. Minulle se ainakin on helppoa. Töissä en ajattele vapaa-aikaa ja kumppanini on minulle silloin puhtaasti työkaveri. Silti en voisi kuvitellakaan tekeväni kaikkea yhdessä kumppanini kanssa (viitaten aiemmin mainitsemaani saksalaispariskuntaan). Emme vain ole sellaisia ihmisiä. Itse ainakin tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja useanlaista sosiaalista ympäristöä elämääni.

Irtauduin vähän alkuperäisestä aiheesta.. Mutta huoli saman kaupungin ongelmasta kytee taustalla. Pitääkö jossain vaiheessa toisen ryhtyä työttömäksi tai vaihtaa alalle, jolta saa töitä mistä tahansa kaupungista?

Parisuhteista tuli mieleeni, että länsimaisen median antama romanttinen normikuva parisuhteesta on aika kieroutunut. Se antaa nuorille paineita olla yltiöromanttisia ja seksikkäitä. Joillekin hekumallisuus on olennainen osa parisuhdetta, mutta elämä voi olla myös pohdiskelevaa, kuplivaa ja iloista, eikä sen tarvitse olla jatkuvaa toisen palvontaa, irstailua tai romanttisia kynttiläillallisia, jotka ennemmin tai myöhemmin käyvät puuduttaviksi.

Hyvä tutkimustapa ja maalaisjärki

Saatuani herätyksen tutkimuksen etiikan pohtimiseen ja hyvään tutkimustapaan yleisemminkin olen tilannut amazon.com:sta ja amazon.de:stä muutaman kirjan luettavaksi. Tällä hetkellä luen sekaisin kolmea kirjaa: E. Bright Wilson, Jr.: An introduction to scientific research (50-luvulla kirjoitettu ilmeisen suosittu kirja, joka hämmästyttää tuomalla esiin niitä samoja asioita, jotka yhä edelleen ovat ongelmia), Adil E. Shamoo ja David B. Resnik: Responsible conduct of research (biotieteiden eettisistä ongelmista, paljon käytännöllisiä eettisiä harjoituskysymyksiä), ja Marcel C. LaFollette: Stealing into print &mdash Fraud, plagiarism and misconduct in scientific publishing (editorin näkökulma tuo esiin melko häpeilemättömiä väärennös- ja kopiointitapauksia). Tänään laitoin tilaukseen myös kirjan On being a scientist.

Tilasin kirjat vasta katsottuani niistä otteita Google booksista. Tämä Googlen palvelu on myös siitä hieno, että siinä on linkkejä kirjojen arvosteluihin, joista oppii yleensä aika paljon itse kirjan kirjoittajasta. Ei kannata esimerkiksi ehkä ostaa tutkimusetiikan kirjaa, jonka kirjoittaja noin muuten on ansioitunut Loch Nessin hirviön tutkijana.

LaFolletten kirjasta olen oppinut jo sen, että tieteelliset väärinkäytökset eivät tosiaankaan ole mikään uusi ongelma. Tämä herättää kysymyksen, miksi tutkijakoululaisille ja ylipäätään fysiikan yliopisto-opiskelijoille ei ole pakollista tieteen etiikan ja hyvän tutkimustavan kurssia. Hyvä tutkimustapa pyritään tällä hetkellä ikään kuin opettamaan harjoitustöiden kylkiäisenä. Mielestäni se ei riitä. Kyse on vähän samasta, kun pyykkiä pesuun laitettaessa joku sanoisi, että kun peset valkoisia pyykkejä, käytä tuota vihreää pyykinpesuainetta ja värillisiä pestessä käytä tuota lilaa ainetta, yhtään tarkemmin erittelemättä miksi. Kun taustat eivät ole tiedossa, myöskään ohjeiden tarkoitus ja sisältö eivät välity. Hetki kun joku kertoo, että valkopyykin pesuaine valkaisee pyykkiä, sääntö onkin paljon helpompi muistaa ja sitä tottelee automaattisesti ja tarpeen mukaan soveltaen.

Samalla tavoin laboratoriotöitä tekevät opiskelijat saavat ohjeet, miten tietty tutkimus tulee tehdä, mutta heille ei selitetä kunnolla ohjeiden taustoja eikä erityisesti sitä miten tutkimusta yleisesti ottaen tulee tehdä. He saattavat suorittaa laboratoriotyöt moitteettomasti virheanalyysit tehden, koska laboratoriotyömonisteessa niin käsketään ja muuten työtä ei hyväksytä, mutta ensimmäisen "oikean" tutkimusongelman edessä he ovat niin keskittyneitä esimerkiksi tietoteknisiin vaikeuksiin, että he eivät tule ajatelleeksi virhearvioita, systemaattisia virheitä, toistomittauksia jne. Jos he ovat niin onnekkaita, että heillä on hyvä ohjaaja, he saavat tietenkin palautetta, jossa virhearvioit vaaditaan ja kaikki on hyvin, mutta kaikki ohjaajat eivät ole hyviä ja peruskursseilla vielä samalla viivalla olleet opiskelijat ovatkin lopputyötä tehdessään yhtäkkiä eriarvoisessa asemassa. Se, mitä he oppivat tai eivät opi omalta ohjaajaltaan he myös opettavat seuraavalle sukupolvelle ja näin erilaisten tutkimustapojen ketju on valmis. Toiset tarkistavat ja tarkistavat tuloksiaan viimeiseen asti tehden erilaisia virhearvioita ja uusintamittauksia, ja toiset julkaisevat heti ensimmäisen mittaustuloksen ilman virhetarkasteluja.

Löyhästi edelliseen liittyen olin viime viikon lopulla Berliinissä kokouksessa, joka oli erikoisalamme ensimmäinen kokoontuminen. Koska olen vastuussa laitteesta, jolla on tehty melko suuri osa alamme tutkimuksesta viimeisen 20 vuoden aikana, huomasin tuntevani melkein kaikki osallistujat jos en näöltä niin ainakin nimeltä. Pidin 30 minuutin puheen kokouksessa neljäntenä puhujana kahden vanhan konkarin ja yhden professorin jälkeen. Olin vähän hermostunut, kun tajusin tilanteen. Viime kerralla muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa, jossa tosin en tuntenut melkein ketään muista osallistujista, menin aivan totaalisen lukkoon ja sain hädin tuskin puhuttua jotain. Tällä kertaa puhe meni ihan hyvin, vaikkeikaan loistavasti.

Minulla on suuri halu auttaa opiskelijoita ja kertoa heille tutkimuksesta. Auttaa heitä löytämään oma tiensä. Kun tajusin, että minut oli laitettu heti noiden kolmen suuren miehen jälkeen puhumaan, ymmärsin, että minun menestykseni on täysin riippuvainen siitä, kuka minua on valmis auttamaan. Konferensin järjestäjä on minulle tuttu monesta yhteydestä ja hän on samanlainen ihminen siinä mielessä, että hän halusi antaa minulle mahdollisuuden näyttää osaamistani tällaisessa paikassa. Hän haluaa, että menestyn. Samalla tavoin — olen näin jälkeen päin varma — myös ohjaajani Helsingin yliopistossa, pisti minut aina mukaan mahdollisimman moneen projektiin, koska hän varmaankin arveli siitä olevan minulle myöhemmin hyötyä. Ja olihan siitä. Eräs toinen professori jutteli aina filosofisia meidän nuorten kanssa ja kannusti meitä vaatimatta mitään vastineeksi. Mieleeni tulee myös eräs ruotsalainen professori, joka lohdutti minua tuon karmaisevan epäonnistuneen puheeni jälkeen ja kertoi yleisiä opetusmenetelmiään, joilla pyrkii vähentämään opiskelijoidensa puhekammoa. (Loppupäivän odotellessamme lentojamme vietimme syöden taateleita Strasbourgissa ja keskustellen sushista. Se oli ehkä yksi omituisimmista päivistäni.) Kaikki nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan ylöspäin nuoria ihmisiä. Heidän tavoitteena ei ole pönkittää omaa paremmuuttaan vaan he kannustavat muita omiin huippusuorituksiinsa. Pienikin positiivinen yksityinen huomio, jonka kokenut tutkija antaa opiskelijalle, voi olla kullan arvoinen ja pysyä muistoissa iäti. Se kannustaa ja luo uskoa omiin kykyihin.

Äh. Minulle tuli pala kurkkuun, kun mietin, miten ystävällisiä kaikki ihmiset ovat. Isi, äiti, T:n vanhemmat, ystävät, sukulaiset, työtoverit, satunnaiset tuttavuudet. Enkä koskaan ehdi olemaan heille yhtä avulias, vaikka vannon, että ajattelen heitä lämmöllä usein ja mietin, miten voisin heitä ilahduttaa. Useammin kuin arvaattekaan! Harmittaa, kun aika ja resurssit ovat niin rajalliset ja maailma on niin iso.

Keväinen Pariisi ja turistimassat

Nähdä Pariisi ja olla osa turistiongelmaa. Viehättävä Pariisi kahmaisi meidät keväiseen syleilyynsä ensimmäinen toukokuuta. Miljoona kommunistia osoitti mieltään vapunpäivän paraatissa ja turistit velloivat uneliaina massoina katukahviloiden terasseilla. Tepastelimme ensi töiksemme ranskalaisen tuttavan isän suosittelemaan ankkaravintolaan "Domaine Lintillac". Ruoka oli ihan hyvää, ja kävimme heittämässä reput booking.comn kautta "Grand Hotel de Paris" -hotellista varaamaamme pintaremonttia kaipaavaan huoneeseen.

Pariisi oli aivan tupaten täynnä turisteja. Joka toisella vastaan tulevalla pariskunnalla oli Pariisin opaskirja kourassa. Suuntasimme askeleemme kohti lasista kupolia, joka osoittautui Grand Palais'ksi. Taidenäyttely sisällä on tyypillistä modernia taidetta ja vietimme näyttelyssä koko illan. Vasta toiseksi viimeisenä näkemäni taideteos herätti ajatuksia. Taitelija oli maalannut sinisen seinän ja siihen tähtiä. Edessä pöyri karttapallo huimaa vauhtia. Se näytti siniseltä. Seinällä olevat tähdet taitelija onkin ottanut eri maiden lipuista jättäen lipuista jäljelle vain tähdet. Jäämme pohtimaan näkemäämme Grand Palais'n toiselle kerrostasolle, josta näkee alas näyttelyyn. Ajatukset vaeltavat hitaasti. Kevätaurinko lämmittää lasista palatsia. Tunnelma on rauhaisa. Illalla heitämme kitaan nuudelit kaupunginosassa, jossa on pelkästään aasialaisia ravintoloita.

Seuraavana päivänä söimme samassa aasialaiskorttelissa eksoottisempaa korealaisruokaa, jossa asiakas paistaa itse lihasuikaleensa.


Lauantai meni jossain määrin harakoille, kun haahuilimme koomaa muistutavassa tilassa turistimassojen vietävänä kuuluisissa tavarataloissa, jotka olivat niin tyyriitä paikkoja, ettemme niistä voineet mitään edes ostaa. Kevään hittituote oli selvästi nahkatakki, joka näkyi olevan melkein joka kymmenennellä vastaan tulevalla naisella tai miehellä. Itsekin etsiskelin takkia, sillä hampurilaisessa merikelposessa tuulipuvussani tunsin oloni orvoksi kaiken designvaatetuksen keskellä. T kehui, että nahkatakki sopi minulle yhtä hyvin kuin makkaran kuori, joten luovuin takkihaaveista ja tyydyin tyylittömään osaani. Illalla kävimme ihastelemassa näkymiä Sacre Coeurin kukkulalta ja muiden uneliaiden nähtävyyksiin kyllästyneiden turistien tavoin hurrasimme hurjia temppuja tehneen katutaiteilijan esitykselle.


Sunnuntain vietimme Louvressa, jonka valehtelematta 200 metriä pitkä sisäänpääsyjono taittui alle 20:ssa minuutissa. Taidelaitos olikin kyseisenä sunnuntaina ilmainen (yleensä sisäänpääsy 9 euroa) ja lumouduin 1700-luvun lopun taiteesta. Taiteilija viettää useita vuosia maalaten hämmästyttävän tarkkaa ja valokuvaa sielukkaampaa kuvaa ihmisestä. Tajusin, että loistava taitelija voi kuvata myös henkilön mielenlaadun teoksessaan tavalla, johon valokuvalla ei pysty. Tatelija on vapaa näkemään muutakin kuin sen mitä on. Louvressa näki kävijöitä, jotka matelivat pitkin käytäviä kivistäviä jalkojaan laahaten ja pakollista turistin Pariisin kohdetta kiroten, mutta näki myös niitä, jotka nauttivat taisteesta ja niitä, jotka ottivat Louvren läpikäymisen jonkinlaisena valokuvien räpsimiskilpailuna. Berliinissä museovirkailija kävi minulle kahdesti huomauttamassa, että pidän laukkuani väärässä asennossa ja se saattaa kolhia arvokkaita teoksia. Ranskalaiset museovirkailijat eivät välittäneet pätkääkään, jos joku käytti salamaa, vaikka se olikin "jyrkästi kielletty" museon ohjeissa.

Näistä ajatuksista vaivautuneina yritimme etsiä pohjoisafrikkalaiseen ravintoon keskittynyttä ravintolaa ja lopuksi päätimme kysyä sitä hotellivirkailijaltamme, joka sattumoisin olikin noin 50 metrin päässä hotellilta sijainneen kuskusravintolan pitäjän paras ystävä. Valitettavasti ravintola oli kuitenkin kiinni sunnuntai-iltana ja maanantaina lähdimme kotiin niin aikaisin, että ravintolanpitäjä oli vielä kovasti valmistelutouhuissa, kun kuikuilimme hänen kauniiseen ravintolaansa. Ujoina suomalaisina emme vaatineet parasta pöytään ennen lounasaikaa vaan kiltisti etsimme toisen ravintolan.

Opimme matkasta sen, ettei Pariisiin kannata lähteä ilman opaskirjaa. Ei niillä kaikilla turisteilla turhaan sellaista kädessä ollut.

Berliini, Hampuri, Berliini, Hampuri, Pariisi, Hampuri, Berliini

Matkustelu on päässyt ryöstäytymään vähän käsistä. Muutenkin tuntuu menevän melko lujaa. Viime viikon lauantaina lähdimme päiväksi Berliiniin ranskalaisen parin autokyydillä. Melko lähellä Berliiniä kuin korkeampien voimien armosta emme joutuneetkaan autokolariin, vaikka siltä jo näytti. Takaisin tulimme etukäteissuunnitelman mukaisesti junalla. Kävimme matkan aikana Museosaarella katsomassa Pergamon-museoa, joka itselleni oli hienoinen pettymys, ehkä oman väsymystilani vuoksi. Museoon oli raahattu ihmiskunnan sivistyksen alkuaikojen kehdon Mesopotamiasta jos jonkinlaista palatsia ja kreikkalaisiltakin oli jotain temppelin palasia ja jumalan kuvia sinne kahmittu. Ei niistä mitään osattu kertoa. "Arvellaan, että tämä on se ja se jumala, katsokaa tuota käden tynkää, se on koholla, joten hän on pidellyt jotain kädessään." Selvä joo.

Hauskempaa oli käydä Altes Museumissa edellisen vieressä, sillä siellä esiteltiin erilaisia konservointitekniikoita ja röntgenvalaisukuvia. Käsite "radioaktiivinen säteily" oli taas esillä. Niin niin, aine on radioaktiivista ja se säteilee, mutta säteily ei ole radioaktiivista, ainakaan röntgensäteily. Mutta onkos neutronisäteily radioaktiivista, koska neutronit hajoavat protoneiksi ja elektroneiksi, toisin sanoen, ne ovat radioaktiivisia? Tällaisia tuli pohdittua jonkun iänikuisen mustan suorakulmion edessä, josta neutroniaktivoinnilla ei omasta mielestäni ollut saatu yhtään sen parempaa kuvaa alkuperäisestä maalauksesta kuin mitä ihan näin optisesti katselemalla. Olihan siellä sentään Nefertitin rintakuva esillä.

Altes Museumin vieressä on iso monttu ja Neues Museum. Toissapäivänä eli perjantaina luin Ilta-Sanomista, että Neues Museumin vierestä on löydetty toisen maailman sodan aikainen pommi. Noin 300 km kokoinen alue on evakuoitu ennen purkamista, kirjoittivat he edelleen. Helsingin Sanomissa alue on sentään vain 300 metriä. Lähetin Ilta-Sanomiin korjausehdotuksen ja voilà uutinen onkin jo korjattu.

Torstaina, ennen tuota perjantaista uutista pommista, olin kuin olinkin myös Berliinissä. Tällä kertaa heräsin kello viideltä aamulla ehtiäkseni Berliiniin klo 6:51 lähtevään junaan. Junassa tapasin seitsemän muuta nuorta tutkijaa, joiden kanssa meillä oli suuri edustustehtävä eli lounastapaaminen meidän tutkimuslaitoksemme rahoituksesta päättävien tahojen kanssa. Kyseessä on hyvin pitkä evaluaatioprosessi, jossa punnitaan tutkimuksen tasoa kaikissa instituuteissa, jotka kuuluvat tutkimusyhteisöömme. Useat ihmiset työpaikaltamme olivat jo matkustaneet Berliiniin siinä toivossa, että saavat pitää neljän minuutin puheen, jos heidän puheensa valitaan useiden muiden joukosta. Koko evaluaatioprosessin päätteeksi paneeli, joka koostuu aikamme suurista päättäjistä, päättää paljonko rahaa meidän tutkimussuunnallemme insituutissamme annetaan.

Kymmeneltä aamulla olimme siis Berliinissä, klo 12 kuuntelimme lyhyen esitelmän Helmholtz-Gemeinschaftsta, jonka työntekijöitä olemme, ja klo yhdeltä lounastimme isojen pomojen kanssa. He kysyivät tiukkoja kysymyksiä, mutta meitä oli valmennettu etukäteen vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, jottei heille jää mielikuva, että sanomme instituutistamme vain positiivisia asioita heidän mielikseen. Yhdeltä lounas oli ohi ja viideltä olin jo matkalla takaisin Hampuriin suurmiehistä ja -naisista inspiroituneena täysin vailla tietoa mistään pommista.

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus matkustaa Pariisiin lomailemaan. Sitten äiti tulee kavereidensa kanssa Hampuriin ja sen jälkeen keskellä toukokuuta matkaan taas pariksi päiväksi Berliiniin pieneen tieteelliseen kokoukseen.

Henkilökohtaisia huomioita viime viikoilta olen tehnyt itsestäni ja kanssaihmisistäni seuraavia: Minun lopetettava sanomasta "joo joo joo joo joo joo joo", kun haluan, että joku lopettaisi jo höpinänsä mielestäni täysin turhasta. Se on epäkohteliasta. Tosin joskus tarpeellista, jotta henkilö lopettaa. Tosin se ei aina auta.. Minun on siedettävä sitä, että jotkut ihmiset vain puhuvat ja puhuvat, vaikka minua ei voisi vähempää kiinnostaa, koska haluan tehdä töitä enkä kuunnella jotain tarinaa heidän kokemuksistaan. En myöskään halua itse havahtua olevani tällainen loputtomiin turhasta jauhava ihminen. Kuten serkkuni sanoi ollessaan noin yhdeksänvuotias: "Sinä puhut liian paljon." Itse yritän vähentää, mutta voi kun niillä muillakin höpöttävillä ihmisillä olisi noin viisas serkku.

Bugisen softan kirous

Olen viime päivät testaillut uusia laitteita ja niiden kontrollijärjestelmiä. Tietotekniikkakaverit ovat niin kiireisiä, etteivät ole vielä kerinneet korjata ja parantaa ohjelmia riittävälle tasolle. Käyttämäni softat ovat niin bugisia ja epäkäytännöllisiä, että harkitsen perl-ohjelmointikielen opettelua.

Edellisellä viikolla olin tosiaan Dresdenissä, joka muuten on tavattoman kaunis ja ihana kaupunki. Konferenssi oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva. Heräsin hotellihuoneessa perjantaiaamuna ja yhtäkkiä halusin pitää yliopisto-opiskelijoille seminaarin tutkimusetiikasta ja hyvästä tutkimustavasta. Olin vallan innostunut ja koko viime viikon olen miettinyt luentoa vapaa-ajallani, joka tosin on käynyt melko vähiin.

Syy kyseiseen innostukseen löytyy niistä henkilöistä ja tutkimuksista, jotka olen lyhyellä tutkijan urallani tavannut. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tutkimusta tehdään liian urautuneesti erilaisia selittäviä vaihtoehtoja liiemmin tutkimatta. Me tutkimme aineen rakennetta epäsuorin menetelmin ja kun käyttää epäsuoraa menetelmää, täytyy vähän arvailla. Pitää tietää jotain materiaalista ennen kuin voi kokeilla selittäisikö jokin tietty malli havaitun mittaustuloksen. Mittauksiin voisi siis periaatteessa sovittaa melkein minkä tahansa rakennemallin ja saada ulos lukuja, jotka joko kertovat jotain rakenteesta tai ovat täyttä puppua. Tätä minä kutsun huonoksi tutkimukseksi. Valitettavan usein yleensä ihmiset tekevät juuri tätä joko tarkoituksellisesti, koska ovat laiskoja, tai vahingossa. Monesti taas tutkijoilla ei tunnu olevan käsitystä mitä malleja tai ohjelmia voi käyttää minkälaiseen dataan. Jotkut taas selittelevät, että sovitus näyttää huonolta, koska ohjelma ei anna parempaa. Perjantaiaamuna tajusin siis, että totta tosiaan, eihän opiskelijoille ole minkäänlaista luentoa tai seminaaria ikinä hyvästä tutkimustavasta. Miten he voisivatkaan tietää miten hyvää tutkimusta tehdään. Nykyisten professorien tapoihin ei voi enää vaikuttaa, mutta nuoria mieliä voi yrittää muokata.

Innostuin sitten filosfioimaan ja kyseenalaistamaan kollegani toimintatapoja ja sain häneltä jälkikäteen henkilökohtaisen puhuttelun, jonka aikana onnistuin nostamaan esiin käsitteen "scientific misconduct". En pysty kääntämään kyseistä termiä suomeksi, mutta se tarkoittaa, että tieteilijä toimii vastoin yleisiä tutkimusperiaatteita, esimerkiksi jättämällä tekemättä tärkeitä kokeita, koska hän kuvittelee tietävänsä etukäteen niiden tuloksen. Tarkoitetuksenani oli sanoa kollegalleni, että hänen asenteensa antaa sellaisen vaikutelman, että hän on luisumassa kyseiseen tilaan, mutta hän ymmärrettävästi loukkaantui jo kuullessaan kyseisen termin. En tarkoita, että tietäisin tekeekö hän hyvää vai huonoa tutkimusta, vaan kritisoin vain hänen myyvää asennettaan. Hänen mielestään omaa tiedettä pitää myydä ja tulokset pitää esittää tosina vailla minkäänlaista epävarmuutta. En voisi enempää olla eri mieltä. Itse koen, että jokaisen tuloksen kohdalla olisi syytä antaa virherajat ja painottaa sitä tosiasiaa, että näin asia on tulkittu, mutta se ei sulje pois muita vaihtoehtoja.

Nyt olen epävarma meidän välisestä ymmärryksestä ja omasta tulevaisuudestani tällä tieteen alalla. Tai oikeastaan olen huolissani työpaikan hengestä ja harmissani siitä, että aiheutin työtoverilleni stressiä. Aloin pohtia miltä itsestäni tuntuisi tai miten itse reagoisin, jos joku tulisi minulle esittämään, että minun tapani tehdä tiedettä tai markkinoida sitä on aivan väärä. Ehkä tällaista mielipidettä ei pitäisi ottaa esille? Mutta toisaalta, jos oma kollega ei kerro rehellisesti mielipidettään tutkijalle, niin kuka sen sitten tekisi? Onko parempi, jos puhumme vain hänen selkänsä takana?

Työpaikkani propagandafilmi valmistui ja totta tosiaan päädyin filmille. Se on saatavissa verkosta ja halukkaille voin antaa linkin.

C-vitamiinia naamaan ja menoksi

Tällä viikolla saimme vieraaksi Suomesta puolikuntoisen lapsiperheen. Melko kovaa hommaa se puolitoista vuotiaan lapsen hoivaaminen näyttää olevan, kun sitä muutaman päivän vierestä seurasimme. Vaikka koko päivä täyttyy pienistä iloisista hetkistä, kokonaisuudessaan se rytmittyy täysin pienen lapsen ruoka- ja unirytmin mukaan. Pieni flunssanpoikanenkin iski tässä loppumetreillä, mutta tänään on lähdettävä Dresdeniin kokousmatkalle koko viikoksi.

Olen viime viikkoina miettinyt, miten pää kestää seuraavat viikot. Työt tuntuvat kasautuvan — eipäs vaan ne tosiaan kasautuvat eivätkä vain tunnu kasautuvan. En ehdi tehdä kaikkea, mitä minulta pyydetään, vaikka teen jo kaikkeni. Annan sataprosenttisen työpanokseni, mutta se ei riitä. Ärsyttävä tilanne. Ajattelin ottaa rennosti. Teen sen, minkä ehdin. Muut odottakoot.

Sopiiko verenluovutus pienille naisille?

Viikko sitten tunsin olevani niin sanotusti elämäni kunnossa. Tänään verenluovutussairaanhoitaja tarjosi konkreettisia todisteita, joiden mukaan hemoglobiinini on huimat 14,6 (jotain yksikköä). Se on reilusti yli naisten keskiarvon 13,6. Hyvä niin, sillä muutama vuosi sitten se oli niin alhaalla, että minulle määrättiin ylimääräistä rautaa syötäväksi.

Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.

Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.

Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.

Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.

Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.