Masennus on sairaus, jota ei terve ihminen voi ymmärtää. "No, mikset jo tee. Mitä vielä vetkuttelet?" On olemassa muitakin tiloja, joita ei aina ymmärrä. Stressi on yksi niistä. Stressaantunut ihminen ei toimi täydellisesti. Hän alkaa unohdella asioita eikä saa aikaan mitään, koska on niin stressaantunut, ettei pysty keskittymään. Siitä stressi lisääntyy. Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet burnoutin eivätkä enää kykene hallitsemaan minkäänlaista stressiä.
Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.
Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.
Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.
Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.
Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!
Freitag, 27. November 2009
Mittwoch, 18. November 2009
Työ, aina vain työ
Olen yllättynyt, että jotkut ihmiset vielä tai jopa edelleen tai yhäkin lukevat tätä blogia, vaikka päivitystahti senkun hiipuu.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Sonntag, 15. November 2009
Kahden kappaleen ongelma
Kävimme tänään T:n kanssa kivalla brunssilla Cafe Straussin ulkoterassilla, jonka puoliomatoimisesti avasimme talviteloilta muutaman ranskalaisen ystävän kanssa. Viime päivät ovat olleet Hampurissa mukavan leppeitä eikä nytkään tarvinnut palella, kun laittoi vähän peittoa päälle. Ranskalais-, suomalais-, sebialaissaksalainen seurueemme sai ystävällistä palvelua täpötäyden kahvilan tarjoilijattarelta. Brunssilla käyminen on Hampurissa niin suosittua, että parhaisimpiin paikkoihin, kuten Strauss täytyy etukäteen varata pöytä. Muistaakseni erityisen suosittuun Knuthiin ei voi edes varata pöytää vaan pöytää pitää mennä jonottamaan aikaisin aamulla. Emme siis ruokailleet ulkona täysin omaehtoisesti vaan ikään kuin olosuhteiden pakoittamana. Useat saksalaisseurueet kävivät meidän jälkeemme vielä kyselemässä vapaita paikkoja ja ulos tullessaan yrmistelivät meidän iloisia kylmää sietäviä ranskalaisia.
Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.
Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.
Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.
Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.
Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.
Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.
Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.
Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.
Freitag, 30. Oktober 2009
Sähläystä
Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.
Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.
Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.
Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.
Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!
Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.
Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.
Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.
Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!
Mittwoch, 21. Oktober 2009
Granaatti + omena != granaattiomena
Olen opetellut viime viikolla ohjelmoimaan Pythonilla, joka muuten saa nimensä Monty Pythonista eikä siitä käärmeestä. Olen syönyt granaattiomenaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä omenan kanssa. Olen kolvannut polkupyörän valojen piuhat jämerästi kiinni, koska valot eivät koskaan toimineet kunnolla. Nyt ne toimivat aina.
Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.
Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.
Sonntag, 18. Oktober 2009
Aika menee, lujaa menee, aika lujaa menee
Parasta Oxfordissa oli iso Blackwellin iso kirjakauppa. Näimme myös Christ Churchin collegessa Harry Potter -filmauksien ruokailusalin, jossa myös Liisa Ihmemaassa -kirjat ovat saaneet innoitustaan. Otin kuvia filmikameralla, joten niiden saaminen digimuotoon kestääkin vielä jonkin aikaa. Oxfordin reissun jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutten ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa siitä blogiin.
Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.
Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.
Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:
1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.
Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.
Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.
Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.
Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:
1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.
Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.
Donnerstag, 3. September 2009
Oxfordiin
Alamme suurin, viikon kestävä konferenssi alkaa Oxfordissa noin viikon päästä. En ole aiemmin käynytkään Englannissa. Ainoa huono puoli tässä on se, että joutuu vaihtamaan rahaa ihan kuin menisi jonnekin kehitysmaahan. Eivätkö ne englantilaisetkin voisi käyttää euroa niin kuin kunnon ihmiset?
Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.
Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.
Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.
Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.
Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.
Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.
Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.
Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.
Abonnieren
Posts (Atom)
