Voi elämä

Tässä tiivistettynä pari päivää kestänyt sähköpostikeskusteluni kollegan kanssa:

Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."

Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)

Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."

Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."

Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"

Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."

Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!

Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.

Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.

Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.

Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.

Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa?

Taloussanomat uutisoi rehvakkaasti, että "Parhaalle pitää maksaa eniten palkkaa". Artikkelissa puhutaan huimista palkkaeroista. Ajatuksessa on kuitenkin sellainen puute, että se ei ole millään lailla humaani. Yleensä työssään huonoiten suoriutuvat sairaat ihmiset ja jokaisella meillä on muutenkin oma jaksamisen taso. Toiset jaksavat enemmän, toiset vähemmän. Haluammeko todella elää järjestelmässä, jossa sairaudesta ja geneettisistä heikkouksista rangaistaan?

Raha ei tuo onnea, kuten tutkimukset osoittavat. Sen sijaan rahan puute saa ihmiset onnettomiksi.

Yhteiskunnan yksiselitteisesti tärkein tehtävä on pitää huolta meistä, kun emme itse siihen pysty. Siksi meillä on poliisilaitos, palokunta ja terveydenhuoltojärjestelmä. Rikkaan ja terveen on helppo ajatella, että tuottavuudesta tulee maksaa ja miksei terveydenhuoltokin voisi olla maksullista. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia niin. Rikkaat ja tuottavat mahdollistavat sen, että voimme pitää köyhistä ja sairaista huolta. Jos itse sattui voittamaan geenilotossa, ei ehkä voi ymmärtää millaista on, jos on jatkuvasti sairas. Kaikki eivät myöskään yksinkertaisesti jaksa tehdä samaa määrää työtä mitä toiset. Se nähdään ehkä helposti merkkinä laiskuudesta, mutta ei se ole laiskuutta. Kun ei vain jaksa enempää, silloin ei jaksa.

Tehokkuus ei ole kaiken mitta. On hyvä olla tehokas, mutta vielä tärkeämpää on olla armelias.

Alienit

Jokin aika sitten suomalaisissa iltapäivälehdistössä uutisoitiin Stephen Hawkingin varoituksesta olla yrittämättä ottaa yhteyttä Maan ulkopuolisiin älykkäisiin olentoihin. Asia jäi mietityttämään minua ja katseltuani listoja uhanalaisista kaloista, tulin siihen tulokseen, että taaskaan meidän ei tarvitse mennä niin sanotusti merta edemmäs kalaan nähdäksemme esimerkkejä siitä, minkälainen kohtalo ihmiskuntaa voi odottaa, jos jokin Maan ulkopuolinen superlaji päättää vallata vähän lisää elintilaa.

Samat lehdet uutisoivat myös joogaavasta karhusta, joka istui häkissään ja teki jumppaliikkeitä. Mikä on, kun söpö eläin ei saa elää vapaudessa? Miksi se pitää laittaa häkkiin ihmisten pällisteltäväksi? Miksi nisäkästovereitamme pidetään typerinä vain siksi, etteivät he osaa puhua tai ole kiinnostuneita kaiken maailman älykkyystesteistä? Miten on mahdollista, että vuosikausien Disney-propaganda puhuvista eläimistä ei ole saanut kaikkia maailman lapsia ryhtymään kasvissyöjiksi?

Kamalan rumat puna-ahven ja ruijanpallas ovat uhanalaisia kaloja. Joku voisi väittää, ettei noin rumia otuksia jää ikävä. Ruijanpallas on kuitenkin kala, joka voi kasvaa 300 kiloiseksi ja elää 50-vuotiaaksi. Siinä ajassa ehtii ajatus jos toinenkin muljahtaa kalarumiluksen pienessä päässä. Vaan ei enää. Kaloja kalastetaan niin paljon, että he eivät ehdi saavuttaa arvoisaa 50 vuoden ikää. He saavuttavat sukukypsyyden vasta 5-7-vuotiaina, mikä tarkoittaa juurikin sitä, että nopea kalastus romahduttaa kannan nopeasti ja laji kuolee sukupuuttoon. Mitä rujo ruijanpallas voi tehdä? Ei mitään. Se ei voi kirjoittaa oikeusasiamiehelle valitusta kohtelustaan lainsuojattomana omalla maallaan, koska .. no.. se ei voi kirjoittaa tietyistä käytännön syistä. Emme tiedä kalojen sielunelämästä mitään. Sen tiedämme jo, että kalatkin tuntevat kipua. Ehkä heillä on ajatuksiakin?

Ihminen, joka paheksuu natsien keskitysleirejä, on empaattinen ja järkevä henkilö. Ihminen, joka arvostelee riistokalastusta ja tehomaataloutta on hörhö viherpiipertäjä. Miksi? Tällä hetkellä yksi eläinlaji maapallolla hävittää kokonaisia eläinkansakuntia pelkässä rahanahneudessaan. Onko tällaisen toiminnan arvosteleminen hörhöyttä? Eivätkö muut ihmiset vain sulje silmänsä karmeuksilta, kuten saksalaiset aikoinaan?

Alienin kohtaamista odotellessa yritän vähentää lihan ja kalan kulutusta syömällä useammin kasvisaterioita. Aika surkea yritys parempaan, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan.

Ohjeita työnhakijalle

Olen tällä viikolla istunut noin 10 tuntia työhaastatteluissa, koska lupauduin edustamaan tasa-arvovaltuutettua erään paikan täytössä. Tämä kokemus on antanut minulla käsittämättömän määrän kokemusta työpaikan hakemisesta. Kokoan asiat tähän kätevään listaan, jonka postdoc-paikkaa hakeva työntekijä voi käydä läpi joutoaikoinaan:

1. Työpaikkailmoituksessa selvitetään yleensä melko yleisellä tasolla tehtävän luonne. Soita tai lähteä sähköpostia lisätietokohdassa mainitulle henkilölle ja kysele tarkemmin millaisesta paikasta on kyse. Ei sitä henkilöä turhan päiten ole siihen merkitty. Työnkuva voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä kuvittelet. Säästät omaa ja muiden aikaa, jos et hae paikkaa, johon et halua tulla valituksi.

2. Kirjoita työhakemus nimenomaan kyseiseen paikkaan. Selitä alussa listamuodossa tai vapaasti muotoillen vahvuutesi (viittaa mieluusti julkaisuihisi tässä kohtaa), joita työpaikkailmoituksessa pyydetään. Älä mainitse missä olet käynyt peruskoulusi. Koulutuksesi alkaa maisterin tai kandidaatin tutkinnosta. Sitä aikaisemmalla ajalla ei ole merkitystä.

3. Kirjoita kunnollinen etusivu, jossa selität millaista tieteellistä työtä aiot tehdä saatuasi hakemasi paikan. Älä kirjoita turhaan numerotietoja vaan pysyttele yleisellä tasolla.

4. Harrastuksiisi kuuluu "kavereiden kanssa hengailu"? Tällainen harrastus työhakemuksessa ei välttämättä imponoi suuresti ihmisiä, jotka etsivät älykästä ja tehokasta kaveria tiimiinsä. Eihän se ole varsinaisesti kovin kehittävää tai edes harrastus!

5. Haastatteluun päästyäsi muista, että haastattelijat kysyvät kysymyksiä, koska haluavat tietää, mitä olet tehnyt. Aggressiivinen puolustautuminen "olen minä sitäkin tehnyt!" asenteella "miksi te nyt tyhmiä kysytte" ei edistä asiaa. Sen sijaan selitä asiallisen innostuneesti, minkälaisen työn tekemisestä pidät ja mitä kaikkea osaat.

Muista positiivinen asenne, jos olet hakemassa tehtävään, jossa ollaan paljon tekemisissä asiakkaiden kanssa.

Feynmanin perintö

Olen nyt viikon lomaillut Suomessa. On se vain ihana maa tämä Suomi. Yksi asia pistää kyllä silmään ja se ovat nämä wannabe-rokkitähdet. Joka toisella on joku "oma" pukeutumistyyli, joka ei eroa mitenkään niistä sadoista muista individualisteista. Kumma, ettei Saksassa ole tällaista. Siellä kaikki pukeutuvat normaalisti.

Alkukevennyksestä pääsemmekin itse aiheeseen eli kulttuurien välisiin eroihin. Luin tässä viikolla Richard Feynmanin kirjan "Laskette varmaakin leikkiä, Mr. Feynman!". Siinä Nobel-palkittu Feynman kertoo sattumuksistaan ja yrittää vähän levittää tieteellistä ajattelua. Feynman kritisoi ankarasti brasilialaista koulutusmallia, jossa opiskelijat yrittivät opetella kaikki kaavat ja asiat täysin ulkoa yrittämättä ajatelematta niitä tippaakaan. Jokaisen piti pitää yllä illuusio siitä, että he ymmärtävät kaiken, joten kukaan ei uskaltanut kysyä mitään.

Olen Saksassa törmännyt itsekin erikoiseen tapaan tehdä tiedettä. En väitä, että kaikki kiinalaiset olisivat seuraavanlaisia, mutta eräs kiinalainen ryhmä kuulemani ja kokemani mukaan operoi sillä tavoin, että pomo tietää "kaiken" ja hän jakaa tutkijat eri ryhmiin. Yksi ryhmä näytteet, toinen tekee mittauksia, kolmas ryhmä analysoi datat, ja neljäs käy läpi kirjallisuuden ja kirjoittaa johdannon paperiin. Vaivaamatta liiaksi aivosolujaan voi jo nähdä tällaisen järjestelmän heikkoudet. Olen itse päässyt kosketuksiin mittauksia tekevien kavereiden kanssa ja heidän kanssaan työskenteleminen on erittäin vaikeaa, sillä heidän argumenttinsa jonkin asian mittaamiselle liikkuvat tasolla "mutta kun tämä pitää mitata". Jos pomo sanoo, että se pitää mitata, se pitää mitata. Oli siinä sitten järkeä tai ei.

Itse asiassa tunnen muutamia muita kiinalaisia, jotka toimivat järkevämmin, joten tuskin kyse on tässä tapauksessa aivan pelkästään kulttuurien eroista vaan osittain myös eri tutkimusryhmien välisistä eroista. Minua huolestuttaa tässä lähinnä se, että tällaisten ryhmien annetaan toimia näin. On tietysti monia tapoja tehdä tiedettä, mutta eikö kaikkien etu ole, että jokainen tutkimukseen osallistuva ymmärtää mitä on tekemässä. Itse asiassa minua on viime aikoina alkanut mietityttää voisiko olla niin, että tutkimusten monimutkaisuuden kasvaessa kaikki tutkijat eivät yksinkertaisesti pysy enää oman tutkimuksensa tasalla. Siitä kasvaa heille iso mörkö ja he toivovat, ettei kukaan sorki pintaa syvemmälle. Feynman itse asiassa kritisoi vähän samaa asiaa. Hän kokee, että tutkijan pitäisi tutkimusta julkaistessaan aina kritisoida sitä kaikista mahdollisista suunnista. Hänen tulisi selittää, mikä tässä tutkimuksessa saattaa olla vikana, mitä ei otettu huomioon ja niin edelleen. Se on tietysti tutkimuksen peruspilari, mutta nykyään yhä harvempi hype-alalla julkaisuja kirjoittava tutkija tekee tätä. He esittävät vain tutkimustensa hyvät puolet ja tulokset, jotka sopivat teoriaan. On palattu keskiaikaan, aikaan ennen tieteellistä vallankumousta.

Sain tilaisuuden muutama kuukausi sitten tutustua menestyneeseen tutkijaan, joka oli ollut opiskelijana ryhmässä, joka keksi kylmäfuusion. Hän ei sattumalta osallistunut noihin tutkimuksiin eikä siis tuhonnut sillä alkavaa tieteellistä uraansa. Kylmäfuusiokoetta ei koskaan pystytty toistamaan, vaikka useat tutkijat ympäri maailman yrittivät kovasti. Hänellä oli selkeä käsitys tutkimuksen liiallisen mainostamisen vaaroista. Hän on hyvin tarkka siitä, että kaikki mittaukset ja analyysit tehdään täsmälleen oikein ja tieteellisesti pätevästi. Hän kuvaili värikkäästi uransa kurjimpia hetkiä, kun hän havaitsi aiemmin julkaistujen tulostensa olleen mittausvirheestä johtuvia. Hänestä jäi rehellinen ja terävä kuva. Hyvän tieteilijä tunnustaa virheensä ja oppii niistä. Hänen ei tarvitse kehua itseään, muut tekevät sen hänen puolestaan.

Aurinkoinen Hampuri

Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.

En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.

Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.

Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.

Sujuvaa sanojen virtaa

Ihastelin tässä edellistä blogikirjoitustani, sen soljuvia virkkeitä ja sanojen säihkettä. Kommenteista päätellen se ei kuitenkaan uponnut täysin vaativaan yleisööni. Liekö syynä ollut lievä krapula vai mikä, itse olin tavattoman tyytyväinen tulokseen. Olen päättänyt jättää alkoholin juomisen. Tai ainakaan yhtä lasia enempää en ota, joten juttujen taso jäänee tälle tavalliselle tasolleen.

Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.

Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.

Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.

En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.