Viikko sitten tuli pidettyä grillibileet pienelle porukalle täällä kämpillä, kun kaverit pyysivät päästä parvekkeelle grillaamaan. Yritin naamioida likaisen puutarhapöydän melko värikkäällä lakanalla. Ensimmäinen vieras seisahtui sanattomana sen nähtyään, otti sen pois ja sanoi sitten, että lakanan julkinen esittäminen oli samaa kaliiberia kuin jos minulla olisi ollut David Hasselhoffin valokuva seinällä. Piilotin lakanan pestävien pyykkien alle vessaan.
Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.
Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.
Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?
Freitag, 6. Mai 2011
Dienstag, 25. Januar 2011
Kirjan kirjoittamisesta
Siitä asti, kun opin lukemaan, olen elänyt siinä uskossa, että kirjoja kirjoittavat jonkinlaiset superammattilaiset, jotka ottavat huomioon kaiken. Esimerkiksi lastenkirjojen kirjoittajat ottaisivat kaikki pedagogiset asiat huomioon ja Viisikoiden jokainen seikkailu on oikeasti jotenkin ovelasti tehty, jotta se aivopesisi lapset toimimaan tietyllä tavalla tai opettaisi heille jotain elämästä. Sittemmin olen alkanut epäillä tätä teoriaa. Kirjoittaessani Wikipediaa aloin epäillä faktojen paikkansapitävyyttä noin yleisellä tasolla. Saatuani käteen ensimmäiset julkaisuni olin koko ajan niin sanotusti kusi sukassa ja odotin, että milloin joku huomaa niissä jonkin hirvittävän virheen. Ajattelin silti, että ne kaikki muut kirjoittajat kyllä huomaavat kaikki virheet ja olen ainoa, joka saattaisi sellaisia tehdä. Sittemmin luin artikkelin, jossa mainittiin suurimman osan julkaisuista olevan väärässä. Mutta ei kai sentään kirjoista?
Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.
Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?
Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?
Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.
Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"
Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.
Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?
Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?
Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.
Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"
Sonntag, 16. Januar 2011
Arkuus vs. rohkeus
Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.
Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".
Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.
Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?
Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.
Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".
Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.
Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?
Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.
Samstag, 13. November 2010
There's no such thing as free lunch
Ihmiset monesti odottavat muiden elävän eri tavalla kuin mitä he itse elävät. Esimerkiksi ihminen, joka heiluttaa suklaapatukka-automaattia saadakseen ilmaisen suklaapatukan, ei arvele kaikkien muiden tekevän niin vaan tuumii olevansa erikoislaatuisen ovela saadessaan ilmaisen suklaapatukan, kun muut hölmöt maksavat siitä.
Jos kyse olisi vain joistain yksittäistapauksesta, voisin jotenkin ymmärtää tällaisen käytöksen, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella lähes kaikki melko normaaleilta vaikuttavat ihmiset pitävät automaattien heiluttelua jos ei suorastaan sallittuna niin ainakin hyvänä ideana.
En usko, että monikaan suklaa-automaattia heilutteleva ihminen kävelisi kaupasta suklaapatukka takkiin kätkettynä. Jostain syystä automaatista varastaminen katsotaan sallitummaksi kuin suoraan kaupan hyllystä varastaminen, vaikka itse asiassa kyse on täsmälleen (kyllä, aivan niin, täsmälleen) samasta asiasta. Ensinnäkin, se on laitonta, ja toisekseen, muut maksavat viulut ja korjauskustannukset, kun automaatteja joudutaan korjaamaan.
Kummallisin havaitsemani ilmiö automaattien osalta on se, että ihmiset neuvovat minulle, että maksamisen sijaan minun kannattaisi vain heiluttaa automaattia. Mykistyin, kun näin kollegan tositoimissa heiluttamassa automaattia ja pettyneenä lopettavan, kun mitään ei pudonnut. Satakiloinen automaatti vaappui kuin heinänkorsi tuulessa. Eräs muutoin normaali ja mukava kollega kehuskeli yksi päivä opettaneensa automaatin heiluttamisen toiselle kollegalle. Aina tunnollinen ja rehellinen ihminen opettaa filosofian tohtoreita varastamaan suklaapatukoita? Ihmettelen vain.
Jos kyse olisi vain joistain yksittäistapauksesta, voisin jotenkin ymmärtää tällaisen käytöksen, mutta tähänastisen kokemukseni perusteella lähes kaikki melko normaaleilta vaikuttavat ihmiset pitävät automaattien heiluttelua jos ei suorastaan sallittuna niin ainakin hyvänä ideana.
En usko, että monikaan suklaa-automaattia heilutteleva ihminen kävelisi kaupasta suklaapatukka takkiin kätkettynä. Jostain syystä automaatista varastaminen katsotaan sallitummaksi kuin suoraan kaupan hyllystä varastaminen, vaikka itse asiassa kyse on täsmälleen (kyllä, aivan niin, täsmälleen) samasta asiasta. Ensinnäkin, se on laitonta, ja toisekseen, muut maksavat viulut ja korjauskustannukset, kun automaatteja joudutaan korjaamaan.
Kummallisin havaitsemani ilmiö automaattien osalta on se, että ihmiset neuvovat minulle, että maksamisen sijaan minun kannattaisi vain heiluttaa automaattia. Mykistyin, kun näin kollegan tositoimissa heiluttamassa automaattia ja pettyneenä lopettavan, kun mitään ei pudonnut. Satakiloinen automaatti vaappui kuin heinänkorsi tuulessa. Eräs muutoin normaali ja mukava kollega kehuskeli yksi päivä opettaneensa automaatin heiluttamisen toiselle kollegalle. Aina tunnollinen ja rehellinen ihminen opettaa filosofian tohtoreita varastamaan suklaapatukoita? Ihmettelen vain.
Sonntag, 31. Oktober 2010
Sankaripoliisi
Jokin aika sitten eräs NYPD:n poliisi sai tarpeekseen pidätyskiintiöistä, nauhoitti kaikki palaverit työpaikallaan, ja otti asian esille korkeammilla tahoilla. Pidätyskiintiö tarkoittaa sitä, että poliisien esimies sanelee montako pidätystä viikossa tulee tehdä mistäkin aiheesta. Koska rikokset eivät tietenkään tapahdu aina poliisin nenän alla, pidätyskiintiöt johtavat laittomiin pidätyksiin, joissa viattomat ihmiset pidätetään jollain verukkeella, jotta kiintiö saadaan täyteen. Tällä tavoin rikostilastot saadaan pidettyä mieleisinä. Käytännössä kyse on siis korruptiosta, mädästä poliisilaitoksesta, joka pakottaa poliisit rikkomaan lakia.
Suomessa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa poliisi edustaa tavalliselle siviilille ystävää, jonka puoleen voi kääntyä hädän hetkellä. Yhdysvalloissa poliisi on pelätty. Poliisille ei voi vitsailla ja he ovat koko ajan valmiudessa epäilemään ketä tahansa siviiliä potentiaaliseksi terroristiksi. Toisaalta, poliisilla onkin syytä pelätä kaikki vastaantulijoita, saattaahan kenellä tahansa olla ase.
Adrian Schoolcraft oli tuo poliisi, joka päätti ryhtyä taistelemaan poliisilaitoksen korruptiota vastaan. Kun asia tuli esille, hänen ylimmät esimiehensä lähettivät hänet mielisairaalaan tahratakseen hänen maineensa. Se ei kuitenkaan onnistunut, kiitos Schoolcraftin nauhottamien nauhojen, jotka todistivat hänen olevan täysin selväjärkinen. Schoolcraft onkin äärimmäisen rehellinen ja rohkea mies, jolla on myös miellyttävä ja rauhallinen ääni.
Rehellisyys onkin mielenkiintoinen juttu. Rehellisyydestä on tehty jopa wikiopas "Kuinka olla rehellinen". Rehellisyys vaatii ihmiseltä paljon selkärankaa ja erittäin hyvää itsetuntoa. Ihminen ei voi olla rehellinen, jos hän pelkää näyttää olleensa väärässä tai tehneensä jotain väärin. Rehellinen ihminen ei välitä siitä saako joku hänestä huonon kuvan, kun hän tunnustaa tehneensä virheen. Tai kuten tässä tapauksessa, rehellinen ihminen ei pelkää olla eri mieltä ja asettua muita vastaan paljastamalla mädän järjestelmän.
Joku saattaa kysyä, miksei kukaan aiemmin paljastanut kyseistä korruptiota tai miksei Schoolcraft tullut aiemmin esille asian kanssa, olihan hän jo hyvän aikaa toiminut poliisina. Ihmisillä menee aina jonkin aikaa, että he pystyvät muodostamaan kuvan uudesta tilanteesta. Se voi viedä vuoden, kolme vuotta tai ehkä pidemmänkin aikaa. On vaikea erottaa mitkä kielteiset asiat esimerkiksi työpaikassa johtuvat jonkun tietyn henkilön persoonallisuudesta ja mitkä yleisestä työpaikkakulttuurista. Jotkin asiat saattavat vaikuttaa alussa omituisilta, mutta ajan myötä niitä ei enää kyseenalaista ehkä omasta mukavuudenhalustaan. Ihminen sopeutuu tilanteeseen, vaikka hän tietää tekevänsä väärin. Schoolcraft ei sopeutunut. Lopulta asia vaivasi häntä niin paljon, että hänen oli pakko tehdä asialle jotain.
Tämä kertomus on osittain uskomaton, kuin klassinen sankaritarina. Jos tästä ei pian tehdä elokuvaa, olen hyvin yllättynyt.
Suomessa, Saksassa ja monissa muissa Euroopan maissa poliisi edustaa tavalliselle siviilille ystävää, jonka puoleen voi kääntyä hädän hetkellä. Yhdysvalloissa poliisi on pelätty. Poliisille ei voi vitsailla ja he ovat koko ajan valmiudessa epäilemään ketä tahansa siviiliä potentiaaliseksi terroristiksi. Toisaalta, poliisilla onkin syytä pelätä kaikki vastaantulijoita, saattaahan kenellä tahansa olla ase.
Adrian Schoolcraft oli tuo poliisi, joka päätti ryhtyä taistelemaan poliisilaitoksen korruptiota vastaan. Kun asia tuli esille, hänen ylimmät esimiehensä lähettivät hänet mielisairaalaan tahratakseen hänen maineensa. Se ei kuitenkaan onnistunut, kiitos Schoolcraftin nauhottamien nauhojen, jotka todistivat hänen olevan täysin selväjärkinen. Schoolcraft onkin äärimmäisen rehellinen ja rohkea mies, jolla on myös miellyttävä ja rauhallinen ääni.
Rehellisyys onkin mielenkiintoinen juttu. Rehellisyydestä on tehty jopa wikiopas "Kuinka olla rehellinen". Rehellisyys vaatii ihmiseltä paljon selkärankaa ja erittäin hyvää itsetuntoa. Ihminen ei voi olla rehellinen, jos hän pelkää näyttää olleensa väärässä tai tehneensä jotain väärin. Rehellinen ihminen ei välitä siitä saako joku hänestä huonon kuvan, kun hän tunnustaa tehneensä virheen. Tai kuten tässä tapauksessa, rehellinen ihminen ei pelkää olla eri mieltä ja asettua muita vastaan paljastamalla mädän järjestelmän.
Joku saattaa kysyä, miksei kukaan aiemmin paljastanut kyseistä korruptiota tai miksei Schoolcraft tullut aiemmin esille asian kanssa, olihan hän jo hyvän aikaa toiminut poliisina. Ihmisillä menee aina jonkin aikaa, että he pystyvät muodostamaan kuvan uudesta tilanteesta. Se voi viedä vuoden, kolme vuotta tai ehkä pidemmänkin aikaa. On vaikea erottaa mitkä kielteiset asiat esimerkiksi työpaikassa johtuvat jonkun tietyn henkilön persoonallisuudesta ja mitkä yleisestä työpaikkakulttuurista. Jotkin asiat saattavat vaikuttaa alussa omituisilta, mutta ajan myötä niitä ei enää kyseenalaista ehkä omasta mukavuudenhalustaan. Ihminen sopeutuu tilanteeseen, vaikka hän tietää tekevänsä väärin. Schoolcraft ei sopeutunut. Lopulta asia vaivasi häntä niin paljon, että hänen oli pakko tehdä asialle jotain.
Tämä kertomus on osittain uskomaton, kuin klassinen sankaritarina. Jos tästä ei pian tehdä elokuvaa, olen hyvin yllättynyt.
Freitag, 29. Oktober 2010
Lyhyt opas hyvään elämään
Luku 1: Halaukset
Tässä luvussa selitämme muutamia perusasioita halaamisesta ja siihen liittyvistä stereotypioista. Halaukset ovat luonnollinen osa jokaista ihmissuhdetta, johon liittyy rakkauden tunne. Oli kyse sitten puolisostasi, ystävästäsi, lapsistasi, vanhemmistasi, suurin rakkauden osoitus on halata heitä. Rakkaus ilman halausta on pelkkää sanahelinää.
Miten halata?
Oikean halausotteen löytäminen voi olla hankalaa. Suora rinta rintaa vasten suoritettu halaus saattaa tuntua liian tunkeilevalta. Toisaalta takaa päin halatessa toisen saattaa olla hankala hahmottaa, kuka häntä halaa. Siksi paras "halitaktiikka" onkin rehellinen sivulta suoritettu puristava ote siten, että halittavan henkilön olkapäät menevät vähän lysyyn halauksen voimasta. Tällöin saat myös maksimoitua rutistavan voiman.
Mistä tietää, onko halaus onnistunut?
Halattava henkilö saattaa pusertua hieman kasaan ja parhaassa tapauksessa päästää pienen ulinan. Myös muka paheksuvat ilmeet ja myrtynyt suu sekä kommentit kuten "no, menetkös siitä" tai "ääh" ovat alussa normaaleja. Niistä ei pidä välittää. Ajan mittaan säännöllisesti suoritetut halaukset saavat halatun hyväksymään asemansa ja hän alistuneekin siihen tuota pikaa. Pientä silmien tapitusta kattoon saattaa silti esiintyä joillain henkilöillä vielä vuosienkin harrastamisen jälkeen. Useimmat halatut oppivat kuitenkin ajan mittaan hymyilemään halaustapahtuman aikana.
Halauksen ajoitus
Halaus on parasta ajoittaa rauhalliseen hetkeen, jolloin ihminen on halaukselle otollisella tuulella. Esimerkiksi jalkapalloa katselevaa machomiestä on hyvä halata, kun hänen kannattamansa joukkue on tehnyt maalin. Pehmomiestä voi ja tulisikin halata milloin vain riippumatta nahkapallojen sijainneista nurmikentillä ympäri maailman.
Naista kannattaa halata hänen ollessa hyvällä tuulella tai vaihtoehtoisesti itkuinen. Huonotuulista naista tai miestä ei pidä ryhtyä halailemaan. Se voi aiheuttaa konfliktitilanteen, jossa halaus tulkitaan väärin.
Halaus ja ympäristö
Halausten ei ole havaittu millään tavoin kuormittavan ympäristöä. Sen sijaan, halauksilla on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia halaavaan ihmiseen, halattavaan ihmiseen ja heidän kanssaan tekemisissä oleviin ihmisiin. Halausten kerrannaisvaikutukset ovat huomattavat, koska hyväntuuliset ihmiset saavat myös tapaamansa muut ihmiset hyvälle tuulelle.
Tekniset apuvälineet
Vaikka kotieläinten kuten kissojen ja koirien halaaminen voi lähes kokonaan korvata kahden ihmisen välisen halauksen, tällä hetkellä psykologiset kokeet eivät ennusta halauksen korvaavien teknologien kehittämistä järkeväksi toiminnaksi. Teknisiä halausapuvälineitä ei siis ole odotettavissa lähiaikoina.
Miten päästä halatuksi?
Halauksessa aktiivisen toimijan roolin omaksuu halaaja. Halattavalle jää silloin helpompi tehtävä olla halattuna. Joskus voi käydä niin, että henkilö haluaisi tulla halatuksi, mutta vastapuoli ei halua halata häntä. Tällöin apuun on otettava erilaiset houkutuskeinot. Halattavaksi haluava henkilö voi esimerkiksi liimautua lähelle potentiaalista halaajaa. Ilmeiden merkitystä ei tule väheksyä lähestymisyrityksissä. Halausta kaipaavan voi yrittää omaksua liioitellun surkean, suorastaan koiranpentumaisen olemuksen ja ilmeen. Tämä vaihtoehto tuottaa molempien osapuolien kannalta yleensä parhaimman tuloksen. Toinen vaihtoehto on olla "myrtsinä" ja vaatia halausta. Tällöin potentiaalinen halaaja saattaa kokea halaamisen ikään kuin taakkana. Vaikka halaus saadaan, se ei välttämättä nostata kummankaan osapuolen mielialaa.
Yksilöllinen halaustarve
Eri ihmisillä on eri halaustarpeensa. Jotkut ihmiset voivat elää vuosikausia ilman kunnollista halausta. Toisaalta, heidän halauksenkaipuunsa voi olla hyvin suuri. Uusimmat teoriat viittaavat siihen, että halaukseton elämä ei ole normaalia ihmislajille. Jos halauskumppania ei löydy, voi halausta kaipaava tuntea halaukseen verrattavaa onnen tunnetta esimerkiksi halaamalla isohkoa tyynyä, tai silittämällä kissaa tai koiraa. Ehkä suurin tragedia nykypäivän Suomessa on miesten halaamisen tarpeen vähätteleminen. Miehiä ei yleensä mielletä halaamisen kohteiksi, mikä saattaa vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan tulla halatuiksi.
Miten voit vaikuttaa?
Halaa jo tänään sinulle läheistä ihmistä! Kuka ties hän on jo kauan kaivannut halaustasi.
Tässä luvussa selitämme muutamia perusasioita halaamisesta ja siihen liittyvistä stereotypioista. Halaukset ovat luonnollinen osa jokaista ihmissuhdetta, johon liittyy rakkauden tunne. Oli kyse sitten puolisostasi, ystävästäsi, lapsistasi, vanhemmistasi, suurin rakkauden osoitus on halata heitä. Rakkaus ilman halausta on pelkkää sanahelinää.
Miten halata?
Oikean halausotteen löytäminen voi olla hankalaa. Suora rinta rintaa vasten suoritettu halaus saattaa tuntua liian tunkeilevalta. Toisaalta takaa päin halatessa toisen saattaa olla hankala hahmottaa, kuka häntä halaa. Siksi paras "halitaktiikka" onkin rehellinen sivulta suoritettu puristava ote siten, että halittavan henkilön olkapäät menevät vähän lysyyn halauksen voimasta. Tällöin saat myös maksimoitua rutistavan voiman.
Mistä tietää, onko halaus onnistunut?
Halattava henkilö saattaa pusertua hieman kasaan ja parhaassa tapauksessa päästää pienen ulinan. Myös muka paheksuvat ilmeet ja myrtynyt suu sekä kommentit kuten "no, menetkös siitä" tai "ääh" ovat alussa normaaleja. Niistä ei pidä välittää. Ajan mittaan säännöllisesti suoritetut halaukset saavat halatun hyväksymään asemansa ja hän alistuneekin siihen tuota pikaa. Pientä silmien tapitusta kattoon saattaa silti esiintyä joillain henkilöillä vielä vuosienkin harrastamisen jälkeen. Useimmat halatut oppivat kuitenkin ajan mittaan hymyilemään halaustapahtuman aikana.
Halauksen ajoitus
Halaus on parasta ajoittaa rauhalliseen hetkeen, jolloin ihminen on halaukselle otollisella tuulella. Esimerkiksi jalkapalloa katselevaa machomiestä on hyvä halata, kun hänen kannattamansa joukkue on tehnyt maalin. Pehmomiestä voi ja tulisikin halata milloin vain riippumatta nahkapallojen sijainneista nurmikentillä ympäri maailman.
Naista kannattaa halata hänen ollessa hyvällä tuulella tai vaihtoehtoisesti itkuinen. Huonotuulista naista tai miestä ei pidä ryhtyä halailemaan. Se voi aiheuttaa konfliktitilanteen, jossa halaus tulkitaan väärin.
Halaus ja ympäristö
Halausten ei ole havaittu millään tavoin kuormittavan ympäristöä. Sen sijaan, halauksilla on havaittu olevan positiivisia vaikutuksia halaavaan ihmiseen, halattavaan ihmiseen ja heidän kanssaan tekemisissä oleviin ihmisiin. Halausten kerrannaisvaikutukset ovat huomattavat, koska hyväntuuliset ihmiset saavat myös tapaamansa muut ihmiset hyvälle tuulelle.
Tekniset apuvälineet
Vaikka kotieläinten kuten kissojen ja koirien halaaminen voi lähes kokonaan korvata kahden ihmisen välisen halauksen, tällä hetkellä psykologiset kokeet eivät ennusta halauksen korvaavien teknologien kehittämistä järkeväksi toiminnaksi. Teknisiä halausapuvälineitä ei siis ole odotettavissa lähiaikoina.
Miten päästä halatuksi?
Halauksessa aktiivisen toimijan roolin omaksuu halaaja. Halattavalle jää silloin helpompi tehtävä olla halattuna. Joskus voi käydä niin, että henkilö haluaisi tulla halatuksi, mutta vastapuoli ei halua halata häntä. Tällöin apuun on otettava erilaiset houkutuskeinot. Halattavaksi haluava henkilö voi esimerkiksi liimautua lähelle potentiaalista halaajaa. Ilmeiden merkitystä ei tule väheksyä lähestymisyrityksissä. Halausta kaipaavan voi yrittää omaksua liioitellun surkean, suorastaan koiranpentumaisen olemuksen ja ilmeen. Tämä vaihtoehto tuottaa molempien osapuolien kannalta yleensä parhaimman tuloksen. Toinen vaihtoehto on olla "myrtsinä" ja vaatia halausta. Tällöin potentiaalinen halaaja saattaa kokea halaamisen ikään kuin taakkana. Vaikka halaus saadaan, se ei välttämättä nostata kummankaan osapuolen mielialaa.
Yksilöllinen halaustarve
Eri ihmisillä on eri halaustarpeensa. Jotkut ihmiset voivat elää vuosikausia ilman kunnollista halausta. Toisaalta, heidän halauksenkaipuunsa voi olla hyvin suuri. Uusimmat teoriat viittaavat siihen, että halaukseton elämä ei ole normaalia ihmislajille. Jos halauskumppania ei löydy, voi halausta kaipaava tuntea halaukseen verrattavaa onnen tunnetta esimerkiksi halaamalla isohkoa tyynyä, tai silittämällä kissaa tai koiraa. Ehkä suurin tragedia nykypäivän Suomessa on miesten halaamisen tarpeen vähätteleminen. Miehiä ei yleensä mielletä halaamisen kohteiksi, mikä saattaa vaikeuttaa heidän mahdollisuuksiaan tulla halatuiksi.
Miten voit vaikuttaa?
Halaa jo tänään sinulle läheistä ihmistä! Kuka ties hän on jo kauan kaivannut halaustasi.
Mittwoch, 20. Oktober 2010
Voi elämä
Tässä tiivistettynä pari päivää kestänyt sähköpostikeskusteluni kollegan kanssa:
Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."
Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)
Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."
Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."
Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"
Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."
Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!
Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.
Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.
Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.
Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.
Minä: "Hei. Sain vihdoin valmiiksi artikkelin uuden version. Huomasin, että tulokset oli aiemmin tulkittu vähän väärin."
Hän: "Hei. Tulokset eivät ole väärin, koska menetelmä X ei näyttänyt sellaista tulosta." (Ai jaa, menetelmää X ei ollutkaan artikkelissamme mainittu. Vain menetelmät Y, Z ja W, jotka kaikki näyttävät eri tulosta.)
Minä: "Voisitko tarkistaa muilta kirjoittajilta heidän mielipiteensä, koska menetelmät Y, Z ja W näyttävät kuitenkin osoittavan eri tuloksen."
Hän: "Professori olisi varmasti hyvin pettynyt, jos sinun tulkintasi olisi oikein, ja minun kaksi vuotta tekemäni työ olisi ihan turhaa silloin. Ole hyvä ja pysyttäydy vanhassa tulkinnassa."
Minä: "Asia ei ole ihan niin dramaattinen. Kyse on vain painotuseroista. Voimme painottaa artikkelissa eri asioita, kunhan tiedämme miten tulokset tulisi tulkita. Luitko sinä sen artikkelin version, jonka lähetin? Meidän tulisi olla varmoja tuloksista. Voisitko ottaa yhteyttä menetelmän Z ja W spesialisteihin?"
Hän: "En ole vielä lukenut artikkelia. Onko siinä paljonkin tätä uutta tulkintaa? En halua puhua tästä uudesta tulkinnasta enää. En pidä siitä. Jos siinä on paljon uutta tulkintaa, en lue sitä. Unohda se uusi tulkinta. Keskity vanhaan tulkintaan."
Tällä tavoin, hyvät naiset ja herrat, tehdään tiedettä. Hällä väliä vaikka tulokset näyttäisi jotain muuta, jos on idea, jonka uskoo olevan totta. Paina vaan menemään! Jos et tykkää yhteistyökumppanin tulkinnasta, älä turhaan lue hänen lähettämiään dokumentteja tai sähköposteja. Turha edes kysyä muiden ihmisten mielipidettä, vaikka he olisivat artikkelin kirjoittajia. Jos ei tykkää jostain, ja jos proffakaan ei tykkäisi siitä, silloin se ei voi olla niin!
Tähän projektiin olen laittanut nyt noin puoli vuotta sielullista pääomaani, koska uskoin, että siitä tulisi jotain hienoa. Jossain vaiheessa alkoi sitten selvitä, että yhteistyökumppania ei kiinnostakaan, mitä tulokset oikeasti merkitsevät vaan kaikki pitäisi tulkita niin, että tulokset tukevat hänen jo valmiiksi mietittyä tulkintaansa. Ahdistaa suunnattomasti.
Minulla on vastaavia esimerkkejä älyttömän itsepäisistä tietelijöistä lisääkin. Yksi henkilö ei millään uskonut, että oli väärässä ennen kuin olin toistanut samat selitykset kymmeniä kertoja eri tavoin, piirrellyt kuvia, ja lähettänyt viitteitä. Sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä sama henkilö tulee luokseni ja alkaa selittää minulle, että katsos, hänpä onkin nyt tulkinnut tämän asian tällä tavoin. Oho. Eikös tämä ollut juurikin se tulkinta, jota yritin hänelle selittää kuukausikaupalla? No, vähän vaivaantuneena hän vaihtaa aihetta, mutta eipä sitten kuitenkaan vaivaannu julkaisemaan tätä surullista artikkelia, koska edelleen hänellä on erimielisyyksiä kolmannen kirjoittajan kanssa.
Onko tunnelin päässä valoa? Miksi saan yhteistyökumppaneiksi kaikki ongelmatapaukset? Tajusin, että kaikissa näkemissäni ongelmatapauksissa yhteinen nimittäjä on se, että projektin alussa yhteistyökumppanilla on ollut vaikeuksia ymmärtää tiettyjä perusasioita. Tässä vaiheessa hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida. Säälistä päätin kuitenkin heitä auttaa analysoimaan ja tulkitsemaan datansa ja tekemään mittauksetkin heille valmiiksi. Heidän ei olisi siis tarvinnut muuta kuin yhdistää tulokset isompaan kokonaisuuteen ja vaivata vähän harmaita aivosolujaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Joissain tapauksissa ongelmatietelijä yrittää viivyttää artikkelin julkaisua henkilökohtaisista syistä. Hän ei esimerkiksi pidä henkilöstä, jonka kanssa tekee yhteistyötä. Toisissa tapauksissa, jotka minulle ovat hyvin tuttuja, ongelmatietelijä haluaa julkaista heti, jotta kukaan ei huomaisi, että hän ei a) osaa englantia eikä b) ymmärrä mitä on tekemässä. Käytännössä muut joutuvat tekemään ajattelutyön, mutta hän ottaa kunnian olemalla ensimmäinen kirjoittaja.
Johtopäätös: Jos ihminen ei näytä ymmärtävän mitä hän on tekemässä, sellaisen ihmisen kanssa EI pidä ryhtyä tieteelliseen yhteistyöhön.
Abonnieren
Posts (Atom)
