Isän matkakertomus

Swellbow

Eräänä keskiviikkoaamuna, huhtikuun 28. päivä, tunsin herättyäni kovaa kipua vasemmassa kädessä kyynärpään tietymillä. Aluksi tilannne tuntui kriisiltä, mutta sitten minulle nopeasti valkeni, että tämähän on mahdollisuus. Hieman yli viikkoa aiemmin oli Hampurin matkani peruuntunut tuhkaksi menneiden lentojen takia. Käynti lääkärillä varmisti asian; kyseessä on sairaslomaa vaativa "swellbow". No okei, jouduin neuvottelemaan pari sairaslomapäivää lisää, mutta vain että olisimme varmoja toipumisesta. Air Berlin kyyditsi keskiviikkoiltana minut Düsseldorfin kautta Hampuriin.

Keväinen Hampuri

Ero Suomen kevääseen oli hätkähdyttävä. Muiden muassa kirsikkapuut kukkivat upeasti ja lämmintä riitti, pahimmoillaan mittari kävi 22 asteessa. Parsasesonki oli (Espanjassa) parhaimmillaan, joten pääsimme nauttimaan kevään ensimmäisistä parsoista. Hyvää oli. Ei tietoakaan räntäsateesta.

Nähtävyyksiä katsomassa

Pikaiselle Hampurin kävijälle voi suositella seuraavaa kävelylenkkiä: Rathausmarkt- Nikolaikirche- Landungsbrücken. Maleksiminen Nikolaikircheltä Landungsbrückenille sujuu mukavasti osittain vanhempien kaupunginosien läpi.
Sunnuntaina kävimme tyttäreni kanssa tutustumassa opastetulla kierroksella raatihuoneeseen. Täpärästi liittoutuneiden palopommilta pelastunut palatsi on todella upea sisätiloiltaan, vaikka kelpaa kyllä katsoa päällisinkin puolin. Raatihuoneen sanoataan symbolisoivan Hampurin varakkuutta, sen tehtävän se kiitettävästi hoitaa. Raatihuoneen tori on myös melkoisen komea, muistuttaa hieman italilaista piazzaa. Kierros raatihuoneessa kesti noin tunnin, ja se järjestyy myös englannin kielisenä.

Hampurin raatihuone.


Raatihuoneen kultainen, kimalteleva portaikko.


Raatihuoneen kultainen vieraskirja, josta Aatun nimikirjoitus sivuineen hienovaraisesti poistettiin ja vietiin kellariin herran käynnin jälkeen, kun sen ei katsottu sopivan keisareiden ja muiden kunnioitettujen vieraiden nimikirjoitusten joukkoon.

Nikolainkirkko on muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, se osoittaa millaista jälkeä pommituksessa syntyy. Voi hieman hiljentyä mietiskelemään kuinka sodasta aina kärsii siviiliväestö.

Satama

Landungsbrücken tarjoaa ihanteellisen mahdollisuuden äimistellä yhtä maailman suurimmista satamista. Melkoisia konttilaivoja purjehtii alvariinsa Elbellä. Tutustumiskohteita löytyy myös, esimerkiksi purjelaiva Rickmer Rickmers sekä pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille nykyään pyhitetty vanha Elbetunneli. Elbetunneliin pääsee myös autohissillä, mutta tämä tutustumistapa ei sovi ympäristötietoiselle. Joen toiselta puolelta avautuu hieno näköala kaupunkiin päin.
Tällä kertaa teimme kierroksen vielä merikelpoiseen rahtilaivaan Cap San Diegoon. Laivan konehuoneessa riittää nähtävää tekniikasta kiinnostuneelle. Cap San Diegossa oli myös näyttely uudelle mantereelle muuttaneista. Yli viisi miljoonaa muuttajaa kulki Hampurin sataman kautta.
Jos nälkä pääsee yllättämään niin lukuisista ravintoloista ja pikku kioskeista löytyy hintavahkoa purtavaa.

Rahtilaiva matkalla kohti Atlantia pitkin Elbeä.

Teimme myös pienehkön ristelilyn vesibussilla Aussenalster-järvellä. Tällöin tarjoutui mahdollisuus ihastella järven rannoilla etäisesti suurlähetystöjä muistuttavia omakotitaloja. Tällä reissulla meille annettiin myös kielikoulutusta, kun kävimme syömässä schnitzelit erittäin nopean palvelun Alsterpavillon-ravintolassa. Emme kerinneet haastella kummempia tehokkaan tarjoilijan kanssa, tilasimme vain lyhyesti herkkusienileikkeet, niin jopas hän pääsi huomauttamaan selvällä suomella: "Kiitos ja kippis". Jatkoi saksaksi: kuulee heti, että olette Suomesta, liian paljon rrrrrrrrrrrrrrrrr :äää. Eli on kai turha yrittää jallittaa ammattilaisia.

Omakotitaloja Aussenalster-järven rannalla.

Paluu tältä pikaviisitiltä Suomeen tuntui erityisen ankealta, likaisia lumikasoja, räntäsadetta. Ihmetytti miksi kukaan haluaa asua tundralla ja maksaa puoli miljoonaa jostain ränstyneestä rintamakarkuritalosta.

Itsekontrollin vaikeus

Vanhoja uutisia ehkä teille, mutta itse törmäsin vasta tänään artikkeliin rajallisesta itsekontrollista. Aivotutkijat ovat havainneet, että ihmiset eivät kykene kontrolloimaan itseään loputtomiin. Jos joutuu ponnistelemaan kovasti kontrolloidakseen itseään jollain osa-alueella, saattaa kontrolli toisella alueella pettää.

Se selittää, miksi joskus tulee ikäviä kiukunpuuskia, vaikkei haluaisi olla kiukkuinen turhasta. Itse asiassa se selittäisi kaiken ihmisten keskinäisen kanssakäymisen. On olemassa ihmisiä, jotka seurassa ovat mukavia ja vitsiniekkoja, mutta kotona tyranneja. Ilmeisesti paukkuja ei riitä enää kotiin. On ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan syömättä kakkua, jos sellaista tarjotaan, vaikka olisivat laihdutuskuurilla. On ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä, mutta juovat kaiket illat. Se selittää myös paljon arkisempia asioita, kuten sen, että aina ei jaksa siivota, vaikka pitäisi, ja tulee tehtyä koko päivän jotain muuta.

Eikö tuo kaikki jossain määrin selity itsekontrollin rajallisuudella? Kaikki haluaisivat tietysti olla täydellisiä, mutta joissain asioissa kontrolli pettää. Ihmisaivo ei vain jaksa enää. Oma kontrollini pettää yleensä kommunikaatiotasolla. Loukkaan ihmisiä helposti, kun vitsailen heistä. Jos mieleeni tulee hyvä vitsi, en kerta kaikkiaan voi pitää sitä sisälläni. Sen sijaan pystyn kyllä hyvin vastustamaan valehtelua ja itse asiassa puhun aina totta (ainakin omasta mielestäni, mutta mielihän saattaa olla väärässä). Saatan ehkä muotoilla neutraalimpaan muotoon mielipiteeni asioista, jotta kukaan ei loukkaantuisi, mutta faktat pysyvät faktoina. Yleensä en kuitenkaan onnistu tässä muotoilussa. Siksi onkin parempi, ettei kukaan kysy rehellistä mielipidettäni esimerkiksi uudesta kampauksestaan.. Tässä taustalla tosin on ehkä se viisaus, että valehtelemisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Valhetta seuraa vain toinen valhe. Lisäksi muistini on niin huono, että unohtaisin, mitä olen valehdellut. Totuuden puhuminen kannattaa siis aina.

Mutta onko itsekontrolli sitten jotain, mikä riippuu tällaisista kenties ulkoa tuoduista viisauksista, kuten "valehtelusta ei seuraa mitään hyvää"? Vai onko valehtelemattomuus sittenkin vain persoonan ominaisuus eikä osa itsekontrollia?

Hyvä uutinen on se, että itsekontrollia voi harjoittaa kuten lihaksia. Vähitellen voi oppia kontrolloimaan itseään enemmän. Uskon, että tähän perustuu myös se, että aikuistuttuaan ihmisistä tulee leppoisampia ja asioita ei oteta niin vakavasti. Mutta yllättävä tieto siitä, että Hesarin keskustelupalstalle kirjoittelee ilmeisesti enimmäkseen eläkeläisiä viittaisi siihen, että itsekontrollia voi myös menettää iän myötä. Missäköhän iässä itsekontrolli on huipussaan?

Mielenkiintoista on myös se, että itsekontrollin määrä on tietenkin henkilöstä riippuva. Ehkä onkin siis parempi lopettaa muiden moralisointi heidän heikkouksistaan ja yrittää sen sijaan ymmärtää, että kaikki eivät vain pysty kontrolloimaan itseään. Itse asiassa olen vähän jopa sitä mieltä, että ihmiset yleensä saattavat jopa kärsiä omasta tilastaan, tiedostaen sen johtuen itsekontrollin puutteesta.

Hyvät, pahat ja rumat

Jokunen aika sitten teimme työporukalla pienen italowesternin tyyliin Hyvät, pahat ja rumat kolmeen minuuttiin tiivistettynä. Viime viikolla kuulin eräältä kollegalta mahtavan analogian tieteeseen kyseisen elokuvan loppukohtauksesta. Hyvissä, pahoissa ja rumissahan lopussa Tuco etsii kulta-aarretta hautausmaalta. (En itse asiassa muista itse kovin hyvin, mitä kohtauksessa tapahtuu, mutta näin minulle kerrottiin.) Hän käy läpi hautakivien nimiä, mutta ei löydä aarretta. Lopulta paljastuu, että aarre oli nimettömässä haudassa.

Kollegani esittämä analogia tieteeseen meni jotenkin näin: Luonto on täynnä "kuolleita" teorioita. Joku on jo keksinyt ne, siksi siis kuolleita. Arvelemme löytävämme jotain uutta, kun kaivamme tarpeeksi syvälle noihin vanhoihin teorioihin. Lopulta se uusi teoria löytyykin tuntemattomasta, nimeämättömästä paikasta, mutta sitä emme voi tietää etukäteen.

Kaunista.

Lenkkarit jalassa sisällä

Kokeilen kotona uusia sählylenkkareita. Ystävällinen myyjä selitti, miten lenkkareiden nauhat pitää solmia, jotta jalat ei luista jarruttaessa kengän kärkeen. Olen menettänyt kaksi varpaankynttä muutaman kuukauden sisään johtuen liian pienestä vasemman jalan urheilukengästä. Nyt asiaan on siis tulossa korjaus uusien kenkien muodossa.

Olen jatkanut kieroutuneita harrastuksiani tasaiseen tahtiin ja nykyään teen aika paljon vapaahetoisia käännöstöitä englannista suomeksi. Oikeastaan koko vapaa-aika menee siihen, jos satunnaista television katselua ei oteta huomioon. Wikipediaakaan en ole ehtinyt editoimaan ja ei hirveästi motivoikaan, kun se on niin täynnä kaikkia kiistoja ja trolleja.

Viimeiset kolme viikkoa olen ollut vajaakuntoinen. Asia ei ole vieläkään täysin ratkennut, mutta ilmeisesti minulla on keuhkoputkentulehduksen tai vastaavan itse urheilemalla aiheutettu jälkitauti tai vastaava. Joka tapauksessa ei ole mitään herkkua, kun rintaan koskee koko ajan.

Kesällä en pääse serkun lakkiaisiin, koska joudun olemaan töissä, ja se harmittaa jo nyt.

Mahdollisesti jossain vaiheessa kevättä tulossa on taas vähän enemmän ajattelua vaativia postauksia, kun jaksan kirjoitella.

Itseluottamus

Kävin viime viikolla Berliinissä. Kivaa oli! Tänään kuuntelin youtubesta Joe McElderryä, joka 18-vuotiaana voitti brittien X-factorin. Kaveri osaa kai ihan oikeasti laulaa. Siltä se minusta ainakin kuulostaa.

Conan O'Brien on sanonut jotenkin niin, että menestys on kuin valkoinen smokki, jonka pukee päälleen. Aluksi sitä ihailee yllään, sitten alkaa pelätä, että tahraa sen. Ehkä näin on. Tuo smokki ei kuitenkaan kuvaa vain menestystä vaan kaikkea muutakin ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukapa ei olisi tuntenut olonsa epävarmaksi jonkun ihanan ihmisen seurassa. "Olen päässyt jo näin pitkälle. Olen hänen kaverinsa. Onpa hienoa. Mutta kauanko kestää, että hän huomaa, että olen ihan tavallinen ihminen?" Aina pitää osoittaa jotenkin olevansa erityinen ja rakastettava. On vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa en tunne sellaista tarvetta ollenkaan. Aivan lähimmät lapsuudenystävät ja vanhemmat (ja epäilemättä myös sisarukset niille, joilla niitä on) ovat sellaisia. He rakastavat meitä sellaisina kuin olemme. He ovat nähneet miten kehityimme sellaisiksi kuin nyt olemme. Heille emme ole erikoisia ihmisiä sen takia, että harrastamme jotain erikoista, vaan ihan muista syistä. Itse asiassa, uskon, että tiettyjä hyviä peruspiirteitä lukuun ottamatta suurin osa siitä, että pidämme jostain ihmisestä perustuu sille, että luotamme häneen niin suunnattomasti, ettemme kyseenalaista heidän ystävyyttään. Luotamme siihen, että hän on ystävämme joka tapauksessa. Tällainen luja ystävyys ei synny vuodessa tai kahdessa vaan siihen menee useita vuosia ja se syvenee kokemuksen karttuessa.

Suurin osa ihmisistä käy jatkuvaa kamppailua saavuttaakseen lisää itsevarmuutta. Minulla on kausia, jolloin olen varma ja järkkymätön, ja kausia, jolloin olen herkkä ja helposti särkyvä. Itsetutkiskelun kautta olen yrittänyt saavuttaa tilan, jossa pääsisin eroon näistä vaihteluista ja pystyisin ikään kuin astumaan ulos koko inhimillisestä tunteiden vaihteluista. Se on vain kovin vaikeaa. Olen kuitenkin pyrkinyt absoluuttiseen altruismiin kaikessa mitä teen. Yritän maksimoida kokonaisonnellisuuden. Tällainen tavoite pistää omat tunteet ja epävarmuudet osittain syrjään. Silloin ujokin uskaltaa bussissa vaihtaa paikkaa, jotta tuntematon pariskunta pääsee istumaan vierekkäin. Ihmiset arvelevat, että kyse on ystävällisyydestä, mutta loppujen lopuksi omalla kohdallani taustalla on kyllä ihan tällainen järkiperäinen onnellisuuden maksimoimistavoite.

Kyllähän se niin on, että ihminen muuttuu paremmaksi ihmiseksi tehdessään hyviä tekoja. Ei se oikein toimi niin päin, että ensin muututaan hyväksi ihmiseksi ja sitten aletaan tehdä hyviä tekoja.

Paistettu kana

Tämän vuoden TED-palkinnon sai Jamie Oliver yrityksestään reformoida kouluruokailua Britanniassa ja USA:ssa. Oliverin palkintopuhe on loistava. Niin on myös hänen kanareseptinsä, jota kokeilimme tänään T:n kanssa. Noudatimme reseptiä orjallisesti, mutta parempi olisi ollut korvata ainakin osa perunoista esimerkiksi porkkanoilla ja lantulla. Onpa ihanaa kokata yhdessä kunnon ruokaa!

Kuinka elää hyvä elämä

Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.

Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.

Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.

Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.

En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.