Töihin kotimaahan, pliis

Nyt on sellainen tilanne, että nautin suuresti työstäni, asuinpaikastani ja muutenkin elämästäni, mutta tämän vuoden lopussa työsuhteeni loppuu, ja on aika löytää uusia töitä, toivottavasti Suomesta. Olen hakenut unelmapaikkaa eräältä yliopistolta, ja kysyttyäni paikan perään sain vastauksen, että hakemukset pyritään käsittelemään ennen kesäkuuta. Eilen havahduin siihen, että kesäkuu on ihan oven takana. Olin niin kovasti toivonut saavani tämän paikan, etten halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei minua kutsuta edes haastatteluun.

En ole hirveän surullinen, jos minua ei valita, mutta harmittaa, jos en pääse edes haastatteluun. Suomi on pieni maa, eikä tällä alalla kovin montaa paikkaa ole tarjolla. Nyt kun aika vähenee, alkaa oikeasti kohta huolestuttaa, miten tässä käy.

Asiasta toiseen. Eilen keksin, että grillin ritilän voi putsata erinomaisen hyvin männynkävyllä. Suosittelen. Paljon tehokkaampi kuin jokin muovinen tai metallinen väkkyrä.

Työ, haastattelu, elämä

Kävin äskettäin päivämatkalla naapurimaassa. Minut oli kutsuttu lyhyellä aikataululla työhaastatteluun. En ollut järin innoissani kyseisestä työstä, mutta jotenkinhan sitä on juusto tienattava leipänsä päälle, joten päätin kokeilla. Olihan kyseessä myös vakituinen paikka.

Vierailu lähti heti kättelyssä kummallisille urille, kun minut ystävällisesti vastaanottanut kollega innostuneena hihkaisi: "Niin itse asiassa, jos aikaa jää, niin olisi tosi kiva kuulla niistä TED-jutuista, mitä olet kääntänyt." Mietin hetken aikaa, että niinpä juu, taisin tosiaan mainita CV:ssä, että yksi harrastuksistani on kääntää TED-videoita. Se ei kuitenkaan liity mitenkään työhöni sinänsä. Halusin sillä lähinnä painottaa osaamistani ulkomaankielissä. Naureskelin siis iloisesti ja kerroin vähän käännöstyöstäni.

Itse haastattelu esitelmäni kera kesti vaivaisen tunnin ja sen päätteeksi tämä samainen kollega kahden muun haastattelijan läsnäollessa otti taas esille tämän TED-jutun ja ihmetteli ääneen, että kas kun en näyttänyt videota vaan pidin esitelmän. "Jos nyt olisi aikaa jutella vielä niistä videoistakin? Minusta se on niin hieno ajatus!" Vaivaantunut tunnelma laskeutui kirjastoon, joka toimi haastatteluhuoneena. Onhan se silti hienoa, että ihminen on innoissaan. Loppujen lopuksi, en kuitenkaan tullut valituksi. Se ei ollut yllätys, sillä kyseessä oli vakituinen paikka ja hommaa nykyään tekevällä henkilöllä sattumoisin oli määräaikainen sopimus, joka oli juuri umpeutumassa. Pohjoismaissa laki kaiketi vaatii vakituisten virkojen ilmoittamisen julkiseen hakuun. Kyseessä on tietenkin vain näennäinen haku, koska paikkaan on jo sopiva hakija tiedossa. Mutta ei hätiä mitiä. Säästyinpähän orjatyöltä vaihteeksi. Kyllä viisi vuotta tällaista työtä alkaa jo kohta riittääkin.

Ja sitten päästäänkin siihen mielenkiintoiseen seikkaan, että TED-puheet eivät enää kosketa minua niin kuin ennen. Niiden viehätys perustui alussa siihen, että a) kukaan Suomessa ei tuntunut tietävän niistä mitään, b) en ollut koskaan nähnyt niin hyvin pidettyjä esityksiä ja että c) psykologia ja sosiologia vaan on niin nastaa. Nykyään valitessani puheita käännettäväksi suomen kielelle koen suuria vaikeuksia löytää puhetta, joka olisi mielestäni edes vähän mielenkiintoinen. Olen huomannut, että myös kommenttipalstan kommentit alkavat olla kriittisempiä. Ihmiset vaativat jo parempaa. Viisi vuotta on pitkä aika. Ihmisten vaatimukset kasvavat ja toisaalta, formaatti alkaa väljähtyä. Puhujissa alkaa olla yhä enemmän tyhjänpuhujia, joilla ei ole mitään oikeaa, loppuun asti mietittyä sanottavaa.

Ehkä joudun siis etsimään itselleni jonkin uuden kehittävän ja yleishyödyllisen harrastuksen piakkoin. Wikipediaa on jo kokeiltu, ja se oli kivaa, mutta aikansa kutakin. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Olemisesta

Eräs ystäväni on pakkomielteinen nykyään muiden ihmisten palkoista. Hän ottaa palkkaerot usein kiihtyneenä esiin illanvietoissa. Yksi toinen ystäväni taas pyrkii täydellisyyteen ja saattaa suuttua pienistäkin häiriöistä. Ovet paukkuvat. Se sai minut miettimään omia pakkoajatuksiani. Ongelmani on, että mieleni kuohuu seuraavista asioista: - "Lapsellisuus". On todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset ravintolassa leikkivät pöydällä olevilla asioilla, esimerkiksi kynttilöillä, lasinalusilla tai ruokailuvälineillä. En vain pysty sietämään sitä. Mielessäni kuvittelen aina tarjoilijoita siivoamassa steariinia pöydältä ja minua ärsyttää suunnattomasti kuulua pöytäseurueeseen, joka aiheuttaa ylimääräistä vaivaa ja kustannuksia meitä palveleville ihmisille. - "Idiootit". En siedä, jos joku tekee fyysisesti virheen ajattelemattomuuttaan. Esimerkiksi, jos joku kaataa lasin lattialle, koska otti käsiinsä liikaa tavaraa. Tavallaan siis tilanteet, joissa itse näen riskin jo reilusti etukäteen, mutta muut henkilöt eivät joko huomaa riskiä tai eivät välitä siitä. - "Nössöt". Minun on hyvin vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat kuin lampaita, loukkaantuvat kaikesta ja yrittävät miellyttää muita huonolla menestyksellä. En osaa ottaa huomioon ihmisten itsetunto-ongelmia. En tiedä miten sellaista ihmistä voisi tukea niin, että hänen kanssaan voisi vastaisuudessa keskustella ja viettää aikaa normaalisti. Kun edellämainittuja asioita tapahtuu, en yleensä mainitse mitään ajatuksistani tietenkään, mutta ehkä naama kertoo jo kaiken. Kaipa useimmilla käy mielessä ensimmäisenä "pkrl", kun jotain hajoaa. Olen silti yrittänyt jo vuosia päästä eroon näistä ajatuksista. En halua patsastella ja esittää täydellistä ja kaikkitietävää, sillä teen itsekin virheitä, olen tietämätön ja leikin ravintolapöydässä lasinalusilla. Toisin sanoen, en vain siedä epätäydellisyyttä muissa ihmisissä. Yksi sosiaalisen kanssakäymisen edellytyksistä on se, että ymmärtää ja hyväksyy muiden ihmisten epätäydellisyyden karvoineen kaikkineen eikä mainitse siitä mitään. Se vain on vaikeaa joskus. Vai onko tietty kovuus ihmisessä jollain tapaa hyväksi? Jos ottaa tuiman katseen, kun toinen on tehnyt jotain hölmöä, silloin kukaan ei uskalla jallittaa? Liiallinen pehmeys voi meinaan sekin kostautua. Ei kaikkea törppöilyä pidä yrittää ymmärtää.

Vastaus herra Enbuskelle

Tuomas Enbuske kirjoitti blogimerkinnän siitä, kuinka sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöissä ovat hänen mielestään ihan peestä. Enbuske aloittaa kirjoituksensa jotenkin loogisesti, mutta parin kappaleen päässä odottaa melkoinen tyylimuutos. Sarkastisesti kaveri alkaa kirjoitella siitä kuinka naisten älykkyys ei riitä pörssiyhtiöiden johtoon ja muutenkin naiset tykkäävät hänen mielestään ihan vääristä asioista.

On totta, että älykkyysosamäärätestit ovat mitanneet naisten olevan hitusen (muutama pinna) vähemmän älykkäitä keskimäärin kuin miehet ja on totta, että miehissä on hieman enemmän neroja kuin naisissa. Ei kuitenkaan pitäisi olla mikään suuri yllätys Enbuskellekaan se, että keskimäärin pörssiyhtiöiden johtokunnissa ei istu puolta väestöä vaan vain muutama hassu, kenties alle promille koko väestöstä. On myös turha kuvitella, että ne äärimmäisen älykkäät ihmiset hakeutuisivat pörssiyhtiöiden johtoon. Heillä ei riitä siihen sosiaalisia rahkeita. Pörssiyhtiötä kun ei voi johtaa samoin kuin matemaattista kaavaa. Pörssiyhtiö koostuu ihmisistä ja johtamisessa on kyse ihmisen parhaiden kykyjen esille saattamisesta. Johtajalla on loppujen lopuksi melko vähän sanottavaa yhtiön menestykseen, jos hänen alaisensa eivät ole loistavia. Johtajan tehtävä on löytää parhaat mahdolliset työntekijät ja saada heidän aivokapasiteettinsa mahdollisimman hyvään käyttöön.

En ole mikään naiskiintiöiden palava puolestapuhuja, mutta on törkeää väittää, että naiset eivät voisi olla johtajia siinä missä miehet. Jopa loistavia sellaisia. Vain ihminen, joka ei ole koskaan työskennellyt minkään firman johtoryhmän jäsenten läheisyydessä voi kuvitella, että johtajat valittaisiin jotenkin älykkyyden perusteella. Useimpiin luottamustehtäviin valitaan yleensä kaveri tai tuttu. Ja jos sattuu olemaan mies, ensimmäiset kymmenen mieleen tulevaa kaveria ovat todennäköisesti myös miehiä. Tällä tavoin luottamustoimissa istuu usein pelkästään miehiä. Toki johtoportaassa on myös miehiä, jotka aktiivisesti muistavat ottaa huomioon myös naisalaisensa. Muutenhan jokaisessa johtoryhmässä istuisi tätänykyä pelkästään miehiä.

Jos nyt kuitenkin lähdetään Enbusken ajatusleikkiin ja kuvitellaan, että johtoryhmän sukupuolella tai pätevyydellä olisi jotain merkitystä niin tarkastellaanpa nopeasti kolmen eri firman johtoryhmän sukupuolijakaumaa. Sovitaan, että VR:llä ja Nokialla menee huonosti. VR:llä on johtoryhmässä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Nokialla puolestaan on samoiten yhdeksän miestä ja neljä naista, mutta naisista kolme on tämän vuoden puolella asemaan astuneita. Entäs sitten hyvin menestyvässä yhtiössä? KONEen johtokunnassa on miehiä 10 ja naisia kaksi.

Mitä voimme johtoryhmien koostumuksesta päätellä? Emme yhtään mitään. Näyttää siltä, että pari naista johtoryhmässä ei vaikuta yhtiön menestykseen. Yhtiön menestykseen ei näytä vaikuttavan myöskään miesten määrä, vaikka voitaisiin tietysti ajatella, että KONEen yksi ylimääräinen mies saattaisi olla avain KONEen menestykseen. On hyvin epätodennäköistä, että johtoryhmien sukupuolikiintiöt vaikuttaisivat yhtiöiden menestykseen yhtään mitenkään. Enemmän yhtiöiden menestykseen vaikuttaa kansainvälinen taloustilanne ja kaikenlaiset satunnaiset virheet niin kilpailijoiden kuin omankin väen puolelta. Johtokunnan ainoa reaalinen arvo on toimia inspiraationa omalle väelle ja keulakuvana ulospäin. Toki johtokunnassa myös tehdään päätöksiä ja strategioita, mutta Enbusken lohduksi johtokunnassa olisi silti vielä muutama ideanikkari (lue mies) jäljellä. Eiköhän ne johtokunnan naiset kuitenkin hyväksy kaikki ne miesten hyvät ideat.

Kuten sanottua, en välttämättä kannata sukupuolikiintiöitä, mutta toivottavasti näillä perusteluilla myös Enbuskelle on selvää, että kiintiöillä ei todennäköisesti olisi negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun muutos kiintiöihin tehtäisiin hienovaraisesti ja hitaasti. Kiintiöissä pitäisi tietysti olla erityisesti siirtymävaiheessa riittävästi liikkumavaraa, jotta todella hyvän kaverin voisi aina palkata, oli hän sitten mies tai nainen. Omassa teknisellä alalla toimivassa firmassamme jo pelkästään se, että olemme velvoitettuja ottamaan kahdesta yhtä pätevästä hakijasta sen, joka on nainen, on kasvattanut naisten määrää firmassa jopa kymmenillä prosenteilla. Naisten mahdollinen muutaman pisteen arvoinen älykkyyden puute siis tuskin olisi mikään este kiintiöille. Monet muut syyt voivat kyllä olla. Niihin kantaa ottamatta, hyvää viikonloppua niin mies- kuin naislukijoillekin!

Johtajalle

Johtajat palavat nopeiten loppuun. Siltä se ainakin näyttää joskus. Viime aikoina olen huolestuneena seurannut, kuinka tummanpuhuvat pussit eräänkin johtoportaaseen kuuluvan henkilön silmien alla suurenevat suurenemistaan.

Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.

Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.

En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.

Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.

Itselleen valehteleminen

Tutkijoilta on voitava odottaa täydellistä rehellisyyttä niin itseään kuin kollegoitaan kohtaan. Tieteessä ei päästä kovin pitkälle, jos tutkijat virheen tehdessään yrittävät peitellä jälkiään, eivätkä kerro siitä muille.

Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.

Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.

Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."

Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.

Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.

Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.

David Hasselhoff

Viikko sitten tuli pidettyä grillibileet pienelle porukalle täällä kämpillä, kun kaverit pyysivät päästä parvekkeelle grillaamaan. Yritin naamioida likaisen puutarhapöydän melko värikkäällä lakanalla. Ensimmäinen vieras seisahtui sanattomana sen nähtyään, otti sen pois ja sanoi sitten, että lakanan julkinen esittäminen oli samaa kaliiberia kuin jos minulla olisi ollut David Hasselhoffin valokuva seinällä. Piilotin lakanan pestävien pyykkien alle vessaan.

Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.

Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.

Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?