Einstein ei ollut Einstein

Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.

Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".

No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.

En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.

Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.

Grillibileet

Meillä on nyt grilli. Saimme sen lahjaksi tänään. Oikeastaan kaikki lähti ajatuksesta pöytäjalkapalloseurueessa. Saksalaismies K ehdotti grillijuhlien pitoa. Hänellä oli grilli ja olimme kaikki jotenkin iloisella tuulella, joten innostuimme heti ajatuksesta. Joviaalina tarjouduin tietenkin järjestämään kyseiset bileet sillä edellytyksellä, että K tuo grillin ja muutamia välineitä.

Sitten homma riistäytyi vähän käsistä. Kun saksalaisnainen B ilmoitti pääsevänsä bileisiin vasta viikon päästä lauantaina, suostuttelimme myös belgialaismiehen S ja puolalaismiehen W tulemaan seuraavan viikon lauantaina T:n ja minun luo grillaamaan. Luonnollisesti koin, että näin pieni seurue olisi melko yksinäisen oloinen meidän isossa asunnossamme, joten kutsuin vielä joukon muita ihmisiä, jotka toivat mukanaan myös seuralaisensa ja pari lasta, joten loppujen lopuksi olimme yhteensä 17 henkeä. Tarjolla oli noin 10 kilogrammaa lihaa, 50 pulloa olutta, seitsemän pulloa viiniä, italailaisnaisen tekemä taivaallinen ja jättiläismäisen iso tiramisu, omenapiirakka, saunaillansalaatti, perunasalaatti, lanttukukko, ranskalainen salaatti, kaksi slovakkialaista kakkua, yksi viskipullo ja slovakkilainen pullo luumuvotkaa. Tiramisu taisi olla ainoa lajike, joka syötiin täysin loppuun illan aikana. Slovakkialainen luumuvotkapullo saatiin melkein kokonaan juotua K:n voimakkaan panostuksen ansiosta. T:kin teki oman osansa kunniallisesti. Frau T todennäköisesti kirosi meitä kolmen aikaan yöllä ja korottaa vuokraa ensi kuussa.

Frau T:n mahdollisen ärsyttämisen lisäksi minua huolestutti bileissä se, etten kutsunut niitä ihmisiä, jotka minun olisi "pitänyt" kutsua, jos olisin halunnut pysytellä kohteliaisuussäännöissä. Miten minuun siis suhtautuvat lähimmät kollegat töissä.. se nähdään maanantaina. Sen sijaan kutsuin vain ihmisiä, joita pidän mukavina ja hauskoina seuraihmisinä ja ihmisiä, jotka olivat uusia töissä. Kukaan ei siis örvännyt tai valittanut, tai ollut vihainen tai murjottanut, ja kaikilla oli hauskaa ainakin omien sanojensa mukaan. Lapsetkin viihtyivät ja kaikki juttelivat ja peuhasivat mielellään heidän kanssaan. T:n voimistelurenkaat olivat nelivuotiaalle pojalle oikein mieluisat leikkivälineet ja aikuisempaan makuun taisi suurimman vaikutuksen tehdä T:n käsikäyttöinen Pavoni-merkkinen kahvimasiina ja asunnon täydellinen soveltuvuus bilekäyttöön monine sohvineen.

Viikon valmistelujen ja stressauksen jälkeen olen nyt niin tavattoman iloinen, että kaikki meni hyvin ja siksi suitsutan onnistumista. Surullista tässä on ehkä se, että kun vihdoin löysin mieluisan kaveriseurueen eli pöytäjalkisporukan, on yksi seurueen jäsen jo ensi kuussa lähdössä seuraavaan työpaikkaan eli takaisin Belgiaan. Aika harvoin istuu huumorintaju niin hauskasti yhteen kuin näiden ihmisten kanssa, siis, jos suomalaisia ei oteta huomioon! On minulla ikävä kaikkia suomalaisia ystäviä, älkää luulkokaan, että olisin teidän unohtanut! Mutta silti on sellainen olo ikään kuin olisi löytänyt kauan kadoksissa olleet veljet. Ehkä äiti ja isi ovat jättäneet jotain olennaisia yksityiskohtia kertomatta elämäni alkutaipaleesta? Vasta tässä parin viime kuukauden aikana opin heidät paremmin tuntemaan, vaikka olemme samassa työpaikassa olleet jo yli vuoden. W yllätti minut viime viikolla — monen tunnin itsenäisen opiskelun jälkeen — pöytäjalkiksessa huudahtamalla tappion jälkeen suomalaisen sanan ja sehän kuului tietysti: "Perrrrkele!"