Eräs kollega ei saanut pidennystä työsuhteeseensa ja lopettaa pian työnsä meillä. Hän tekee työnsä ilmeisesti ihan hyvin, mutta on henkisesti aivan lopussa. Kuulemma laskee päiviä.
Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.
Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.
Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.
Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."
Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"
En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.
Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.
Freitag, 6. März 2009
Sonntag, 1. März 2009
Pieni jätelasku
Suomen pinta-ala on 338 419 neliökilometriä (338 419 000 000 m2). Vuonna 2006 Suomessa syntyi jätettä 69,2 miljoonaa tonnia, joista 40 prosenttia hyödynnettiin materiaalina tai energiana. Siispä jossain päin Suomea täytyy lojua 0,6 kertaa 69,2 miljoonaa tonnia = 4,1520*1010 kilogrammaa jätettä vuodelta 2006.[1]
Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.
Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm3. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.
Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.
Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?
[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008
Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.
Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm3. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.
Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.
Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?
[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008
Samstag, 28. Februar 2009
Verta ja Wiitä
Viime viikkoina on taas tapahtunut niin paljon, etten ole ehtinyt miettimään maailman pelastamista enkä blogin päivitystä. Ensin ranskikset pitivät Wii-illan työpaikan seminaarihuoneessa, jossa pääsimme käyttämään projektoria. He paistoivat illan aikana kannettavalla lettupannulla kaikille lettuja. Se oli hauskaa. Sitten he lähtivät kolmeksi viikoksi Afrikkaan ja antoivat siksi aikaa Wiin meille lainaan. Ilman ranskiksia menimme viime maanantaina pelaamaan curlingin tapaista, mutta ilman harjoja ja muovisilla "kivillä" pelattavaa, Eisstockschießen-peliä. Maksoi melko paljon per nenä, 12,5 euroa kaksi tuntia. Lisäksi sana Eisstockschießen on mahdoton lausua, kokeile vaikka.
Arkipäivinä olen tässä kuussa tehnyt keskimäärin noin 11-12-tuntisia päiviä, koska meillä on ollut ongelmia ilmaisimen kanssa ja muutenkin melko tärkeitä mittauksia. Viikonloput olen kuitenkin pyhittänyt lepäilylle, sillä muuten tulee kupla otsaan. Nyt tänään alkoi sitten viikon mittainen oma mittausaika omalla laitteella. Näytteet eivät ehtineet vielä tänne perille Norjasta, mutta mitäs pienistä, mittailen vanhoja näytteitä. Samaan aikaan pitäisi kehittää analyysisofta uuden ilmaisimen tuottamille datoille, käydä kokouksissa, jotka määrittävät koko mittauslaitteen tulevaisuuden, analysoida käyttäjien datat, ja kirjoittaa puhe. Sen lisäksi koko instituutti arvioidaan tässä parin viikon aikana ja sitä varten pitää tehdä kaikenlaisia valmisteluita kuten postereita, jotta saamme rahaa myös ensi kaudelle. Kuukauden päästä minun pitäisi pitää puhe Saksan fyysikkoseuran konferenssissa Dresdenissä. Sinne tulee noin 5000 osallistujaa, mutta puhettani kuuntelee kenties vain 20 ihmistä. Yrittäessäni väsätä puhetta tässä kaiken muun ohessa kasaan havaitsin, että olen tehnyt virheen softassa, joka prosessoi dataa käyttäjille, ja havaitsin virheen artikkelissani, joka on julkaistu, sekä toisenkin typerän jutun samassa artikkelissa.
Nyt pohdin olenko terveellisen ruokavalion ansioista nykyään yksinkertaisesti vain älykkäämpi kuin ennen ja siksi huomaan kyseiset virheet vai olinko silloin vain paljon tyhmempi. Mutta eniten minua ihmetyttää se, etteivät ihmiset yleensä kerro kuinka he ovat olleet väärässä, vaikka väärässä oleminen on ihmimillistä, joskin joidenkin reaktioista päätellen ei kuitenkaan hyväksyttyä. Siitä huolimatta, suuri osa julkaistuista tutkimuksista lääketieteessä on väärässä johtuen tilastotieteellisistä ongelmista. T sai minut aloittamaan "The Black Swan"-nimisen kirjan lukemisen ja se käsittelee 40 ensimmäisen sivun perusteella tilastotiedettä ja ennustamista. Sen mukaan kukaan ei voi ennustaa miten talous tai pörssikurssit etenevät, koska talouden ilmiöt eivät noudata normaalia gaussin kellokäyrää. Asiaa voi verrata esimerkiksi ihmisten pituuteen tai painoon. Voidaan melko varmasti sanoa, ettei maapallolta löydy ketään yli neljä metriä pitkää tai 400 kg painavaa. Tällainen henkilö olisi siis noin 2,5 kertaa normaalia henkilöä pidempi ja noin neljä kertaa painavampi. Sen sijaan on olemassa superrikkaita, joiden omaisuus on yli miljoona kertaa suurempi kuin keskimääräisen henkilön. Tällaisissa asioissa keskiarvoisuuksiin perustuva tilastotieteellinen ennustus on voimaton eikä se voi ennustaa talouden romahtamista, joka on samankaltainen ääri-ilmiö.
Samaan tyyliin kokonainen hyvä tutkimus voi mennä täysin pieleen, jos juuri siinä tärkeässä mittaustuloksessa on virhe, joka ei ole kovin suuri, mutta kuitenkin kyllin suuri muuttaakseen johtopäätökset päinvastaisiksi. Siksi toistomittaukset ovat kaiken tutkimuksen a ja o. Ne tulisi tehdä mahdollisesti kaiken lisäksi eri laitteella ja eri näytteellä. Mahdollisesti myös eri analyysiohjelmalla, sillä pieni systemaattinen virhe analyysiohjelmassa tietenkin tuhoaa kaikki muut hyvät tarkoitukset. Hyvin harvoin ihmiset vaivautuvat tällaiseen, sillä tuloksethan pitää julkaista nyt heti, jotta saadaan rahaa seuraavaan tutkimuskauteen. Ironista kyllä Hampurin filmifestivaalien 3-minuutin lyhytelokuvan teema olisi "Human Error" ja minulla ei ole edes aikaa elokuvan tekoon!
Joka tapauksessa aion yrittää normalisoida tilanteen ja käydä parin viikon päästä verenluovutuksessa, jotta palaudun normaalille suoritustasolleni enkä saa turhaa ahdistusta löytämistäni vanhoista virheistä. Jänskättää jo vähän.
Arkipäivinä olen tässä kuussa tehnyt keskimäärin noin 11-12-tuntisia päiviä, koska meillä on ollut ongelmia ilmaisimen kanssa ja muutenkin melko tärkeitä mittauksia. Viikonloput olen kuitenkin pyhittänyt lepäilylle, sillä muuten tulee kupla otsaan. Nyt tänään alkoi sitten viikon mittainen oma mittausaika omalla laitteella. Näytteet eivät ehtineet vielä tänne perille Norjasta, mutta mitäs pienistä, mittailen vanhoja näytteitä. Samaan aikaan pitäisi kehittää analyysisofta uuden ilmaisimen tuottamille datoille, käydä kokouksissa, jotka määrittävät koko mittauslaitteen tulevaisuuden, analysoida käyttäjien datat, ja kirjoittaa puhe. Sen lisäksi koko instituutti arvioidaan tässä parin viikon aikana ja sitä varten pitää tehdä kaikenlaisia valmisteluita kuten postereita, jotta saamme rahaa myös ensi kaudelle. Kuukauden päästä minun pitäisi pitää puhe Saksan fyysikkoseuran konferenssissa Dresdenissä. Sinne tulee noin 5000 osallistujaa, mutta puhettani kuuntelee kenties vain 20 ihmistä. Yrittäessäni väsätä puhetta tässä kaiken muun ohessa kasaan havaitsin, että olen tehnyt virheen softassa, joka prosessoi dataa käyttäjille, ja havaitsin virheen artikkelissani, joka on julkaistu, sekä toisenkin typerän jutun samassa artikkelissa.
Nyt pohdin olenko terveellisen ruokavalion ansioista nykyään yksinkertaisesti vain älykkäämpi kuin ennen ja siksi huomaan kyseiset virheet vai olinko silloin vain paljon tyhmempi. Mutta eniten minua ihmetyttää se, etteivät ihmiset yleensä kerro kuinka he ovat olleet väärässä, vaikka väärässä oleminen on ihmimillistä, joskin joidenkin reaktioista päätellen ei kuitenkaan hyväksyttyä. Siitä huolimatta, suuri osa julkaistuista tutkimuksista lääketieteessä on väärässä johtuen tilastotieteellisistä ongelmista. T sai minut aloittamaan "The Black Swan"-nimisen kirjan lukemisen ja se käsittelee 40 ensimmäisen sivun perusteella tilastotiedettä ja ennustamista. Sen mukaan kukaan ei voi ennustaa miten talous tai pörssikurssit etenevät, koska talouden ilmiöt eivät noudata normaalia gaussin kellokäyrää. Asiaa voi verrata esimerkiksi ihmisten pituuteen tai painoon. Voidaan melko varmasti sanoa, ettei maapallolta löydy ketään yli neljä metriä pitkää tai 400 kg painavaa. Tällainen henkilö olisi siis noin 2,5 kertaa normaalia henkilöä pidempi ja noin neljä kertaa painavampi. Sen sijaan on olemassa superrikkaita, joiden omaisuus on yli miljoona kertaa suurempi kuin keskimääräisen henkilön. Tällaisissa asioissa keskiarvoisuuksiin perustuva tilastotieteellinen ennustus on voimaton eikä se voi ennustaa talouden romahtamista, joka on samankaltainen ääri-ilmiö.
Samaan tyyliin kokonainen hyvä tutkimus voi mennä täysin pieleen, jos juuri siinä tärkeässä mittaustuloksessa on virhe, joka ei ole kovin suuri, mutta kuitenkin kyllin suuri muuttaakseen johtopäätökset päinvastaisiksi. Siksi toistomittaukset ovat kaiken tutkimuksen a ja o. Ne tulisi tehdä mahdollisesti kaiken lisäksi eri laitteella ja eri näytteellä. Mahdollisesti myös eri analyysiohjelmalla, sillä pieni systemaattinen virhe analyysiohjelmassa tietenkin tuhoaa kaikki muut hyvät tarkoitukset. Hyvin harvoin ihmiset vaivautuvat tällaiseen, sillä tuloksethan pitää julkaista nyt heti, jotta saadaan rahaa seuraavaan tutkimuskauteen. Ironista kyllä Hampurin filmifestivaalien 3-minuutin lyhytelokuvan teema olisi "Human Error" ja minulla ei ole edes aikaa elokuvan tekoon!
Joka tapauksessa aion yrittää normalisoida tilanteen ja käydä parin viikon päästä verenluovutuksessa, jotta palaudun normaalille suoritustasolleni enkä saa turhaa ahdistusta löytämistäni vanhoista virheistä. Jänskättää jo vähän.
Sonntag, 15. Februar 2009
Työkaluja tiedonhimoisille
Kävi sillä tavalla, että lauantaiaamupäivästä, kai, T ehdotti minulle mielenkiintoisen Miro-video-ohjelman lataamista ja kokeilua. Latasin ohjelman ja luin ensitöikseni, että he kaipaavat käännösapua. Niinpä rekisteröin itseni Launchpadiin, joka on jonkinlainen foorumi erilaisten avoimen lähdekoodin ohjelmien kehittämiseen. Sen jälkeisestä ajasta ja lauantaista en muista paljonkaan, koska innostuin kääntämään ties mitä ohjelmia. Lopulta palasin katsomaan myös miltä se itse Miro näyttää. Se olikin hyödyllinen ohjelma ja Mac OS X:ssä ainakin loistavasti toimiva. Muun muassa Monty Python -sketsejä ja TED-puheita pystyi sieltä lataamaan. Latauksen voi asettaa tapahtumaan automaattisesti siten, että kanavalle tulevat uudet videot ladataan automaattisesti koneelle koneen ollessa käynnissä ja videot voi katsoa myös silloin, kun kone ei ole kytkettynä internettiin.
Käännettyäni Miroa koko illan löysin nukkumaanmenoajan jälkeen Launchpadistä molekyylien rakentamiseen ja visualisointiin tarkoitetun ohjelman nimeltä Avogadro, joka on aivan mahtava, joskin kaatui aika helposti. Käännettyäni sunnuntaiaamuna ja brunssin jälkeen iltapäivästä iltaan asti noin 600 erilaista kohtaa kyseisestä ohjelmasta suomeksi aloin kuitenkin olla aika valmista kamaa.
Avogadro-projektia vetää yhdysvaltalainen professori, jolla sattuu olemaan toinenkin mielenkiintoinen projekti, nimeltä kalzium. Se on kaikille tarkoitettu sovellus, jolla näkee kätevästi ja hauskassa muodossa kaikkea mielenkiintoista alkuaineista. Muun muassa sulamispisteet ja milloin kukin alkuaine on löydetty.
Nyt kaikki huuliaan lipovat kemistinalut varmaan jo pomppivat tuoleillaan valmiina lataamaan itselleen kyseiset kemistiohjelmat. Mutta ähäkutti, ne saakin vain Linuxille!
Käännettyäni Miroa koko illan löysin nukkumaanmenoajan jälkeen Launchpadistä molekyylien rakentamiseen ja visualisointiin tarkoitetun ohjelman nimeltä Avogadro, joka on aivan mahtava, joskin kaatui aika helposti. Käännettyäni sunnuntaiaamuna ja brunssin jälkeen iltapäivästä iltaan asti noin 600 erilaista kohtaa kyseisestä ohjelmasta suomeksi aloin kuitenkin olla aika valmista kamaa.
Avogadro-projektia vetää yhdysvaltalainen professori, jolla sattuu olemaan toinenkin mielenkiintoinen projekti, nimeltä kalzium. Se on kaikille tarkoitettu sovellus, jolla näkee kätevästi ja hauskassa muodossa kaikkea mielenkiintoista alkuaineista. Muun muassa sulamispisteet ja milloin kukin alkuaine on löydetty.
Nyt kaikki huuliaan lipovat kemistinalut varmaan jo pomppivat tuoleillaan valmiina lataamaan itselleen kyseiset kemistiohjelmat. Mutta ähäkutti, ne saakin vain Linuxille!
Mittwoch, 11. Februar 2009
Feuerzangenbowle
Saksalaiset juovat talvisaikaan kaikenlaisia makeita juomia, joista aiemmin tunsin vain Glühweinin. Viime lauantaina päästiin maistelemaan myös hieman erikoisempaa drinkkiä, Feuerzangenbowlea. Itse asiassa se maistuu melko samalta kuin Glühwein, paitsi makeammalta, sikäli kun se nyt on mahdollista.
Lauantaiaamuna pyöräilin Altonaan ostamaan Bahncard 25:n, jolla saa 25 % alennusta junalipuista Saksassa. Se on kuulemma parempi kuin Bahncard 50, jolla ei saa alennusta jo alennetuista hinnoista. Ennen illan juhlia kävin auttamassa työkaveripariskuntaa muutossa muutaman muun työkaverin kanssa Schenefeldissä, jonne luonnollisesti pyöräilin. Samana päivänä posti toi myös ostamani kameran merkkiä Canon XM2, joten otin kameran mukaan illanviettoon, jonne pyöräilimme vasta joskus kymmenen aikaan illalla T:n kanssa. Pyöräilin siis päivän aikana noin 30 kilometriä, kannoin useita huonekaluja ja harjoittelin videokameran käyttöä. Sen jälkeen olin totaalisen poikki, mutta seuraavana päivänä lähdimme silti vielä Blankeneseen kävelylle. Sielläkin tuli vähän filmattua, mutta sen pätkän editointia en ole vielä aloittanut.
Tässä muutaman illan väkertämisen jälkeen aikaan saatu tekele, johon T ei tosin ole vieläkään tyytyväinen. Final Cut Express 4 on paljon vaikeampi käyttää kuin iMovie, mutta toisaalta se ei vielä tähän mennessä ole kaatunut kertaakaan ja jos viitsii opiskella kirjasta muutaman jutun, sillä pääseekin jo aika pitkälle. Aloittelijan virheitä tein monia, mutta ensi kerralla tajuan jo, että ei kannata synkronoida ensin loppupään otoksia musiikin kanssa vaan aloittaa ensimmäisestä ja edetä viimeiseen päin, koska jos alussa muuttaa jotain, koko loppufilmi menee epäsynkkaan. No joskushan se on tämmönenkin opittava.
Homma ei ole ihan vaaratonta niin kuin kuvasta saattaa ehkä päätellä. Meille ei kuitenkaan käynyt niin kuin eräille onnettomille.
Maanantai oli jatkoa filmauksen parissa, kun iltapäivästä köröttelimme töistä maineikkaaseen ja kalliiseen ravintola Tafelhauseen Elben rannalle. Siellä meitä odotti tuttu kuvausryhmä, joka oli "lavastanut" paikasta tavallisen kapakan, jossa me tietelijät näyttelimme viettävämme iltaa raskaan työpäivän jälkeen parin oluen parissa. Näyttelijänlahjani ovat todellakin kehnot, joten saa nähdä mitä kyseisestä tunnelmaelokuvasta mahtaa tulla. Sen sijaan kuvausten päätyttyä pääsin juttusille porukan kameramiehen kanssa ja hän kehui Canonin XM2:sta ja sanoi sen olevan sama malli kuin hänellä on kotona, joskin ehkä vähän parempi. Se pelasti tietenkin päiväni, sillä lauantain otokseni Feuerzangenbowlesta olivat jotenkin rakeisia ja omituisen värisiä, mutta vika taisikin vain olla kuvaajassa.
En tiedä ehdinkö tällä viikolla kirjoittaa jotain uusituvasta energiasta. Kaikki energia menee nyt tähän videoeditoinnin opetteluun ja työpaikallakin alkaa taas tositoimet perjantaina.
Lauantaiaamuna pyöräilin Altonaan ostamaan Bahncard 25:n, jolla saa 25 % alennusta junalipuista Saksassa. Se on kuulemma parempi kuin Bahncard 50, jolla ei saa alennusta jo alennetuista hinnoista. Ennen illan juhlia kävin auttamassa työkaveripariskuntaa muutossa muutaman muun työkaverin kanssa Schenefeldissä, jonne luonnollisesti pyöräilin. Samana päivänä posti toi myös ostamani kameran merkkiä Canon XM2, joten otin kameran mukaan illanviettoon, jonne pyöräilimme vasta joskus kymmenen aikaan illalla T:n kanssa. Pyöräilin siis päivän aikana noin 30 kilometriä, kannoin useita huonekaluja ja harjoittelin videokameran käyttöä. Sen jälkeen olin totaalisen poikki, mutta seuraavana päivänä lähdimme silti vielä Blankeneseen kävelylle. Sielläkin tuli vähän filmattua, mutta sen pätkän editointia en ole vielä aloittanut.
Tässä muutaman illan väkertämisen jälkeen aikaan saatu tekele, johon T ei tosin ole vieläkään tyytyväinen. Final Cut Express 4 on paljon vaikeampi käyttää kuin iMovie, mutta toisaalta se ei vielä tähän mennessä ole kaatunut kertaakaan ja jos viitsii opiskella kirjasta muutaman jutun, sillä pääseekin jo aika pitkälle. Aloittelijan virheitä tein monia, mutta ensi kerralla tajuan jo, että ei kannata synkronoida ensin loppupään otoksia musiikin kanssa vaan aloittaa ensimmäisestä ja edetä viimeiseen päin, koska jos alussa muuttaa jotain, koko loppufilmi menee epäsynkkaan. No joskushan se on tämmönenkin opittava.
Homma ei ole ihan vaaratonta niin kuin kuvasta saattaa ehkä päätellä. Meille ei kuitenkaan käynyt niin kuin eräille onnettomille.
Maanantai oli jatkoa filmauksen parissa, kun iltapäivästä köröttelimme töistä maineikkaaseen ja kalliiseen ravintola Tafelhauseen Elben rannalle. Siellä meitä odotti tuttu kuvausryhmä, joka oli "lavastanut" paikasta tavallisen kapakan, jossa me tietelijät näyttelimme viettävämme iltaa raskaan työpäivän jälkeen parin oluen parissa. Näyttelijänlahjani ovat todellakin kehnot, joten saa nähdä mitä kyseisestä tunnelmaelokuvasta mahtaa tulla. Sen sijaan kuvausten päätyttyä pääsin juttusille porukan kameramiehen kanssa ja hän kehui Canonin XM2:sta ja sanoi sen olevan sama malli kuin hänellä on kotona, joskin ehkä vähän parempi. Se pelasti tietenkin päiväni, sillä lauantain otokseni Feuerzangenbowlesta olivat jotenkin rakeisia ja omituisen värisiä, mutta vika taisikin vain olla kuvaajassa.
En tiedä ehdinkö tällä viikolla kirjoittaa jotain uusituvasta energiasta. Kaikki energia menee nyt tähän videoeditoinnin opetteluun ja työpaikallakin alkaa taas tositoimet perjantaina.
Donnerstag, 5. Februar 2009
Kamera työpaikalla
Lupasin kuvan, jossa onnellinen filmitähti poseeraa elokuvakameran kanssa, mutta T ehdotti, että leikkaan itseni kuvasta kokonaan, joten tässä pelkkä kamera. Taustalla siis työpaikkani. Melko rähee kamera, mutta miniDV-nauhoille silläkin näytettiin kuvattavan. Lisäksi kameratyöskentelystä on sanottava sen verran, että valot tosiaan tuntuvat näyttelevän vähintään yhtä tärkeää osaa videokuvauksessa kuin itse näyttelijät. Niitä valoja piti säätää jatkuvasti ja aina piti hakea joku kohta, jossa piti pysytellä, jotta valot on oikeanlaiset. Silmät tuntuivat kuivuvan, kun tarpeeksi kauan pysytteli valokeilassa.
Sain myös kutsun mennä maanantaina vielä yhteen kuvaustapahtumaan, jossa tarkoituksena on kuvata tiedenaisia ja -miehiä hienossa ravintolassa, kun he juovat rennosti olutta työpäivän jälkeen ja taustalla kimmeltelee Elbe ja Hampurin satama. Joo, ihan oikeesti. Niin ainakin saamassani sähköpostissa luki. Tästä tulee siis kaikkien aikojen propagandafilmi.
Dienstag, 3. Februar 2009
Filmitähti ja kamera
Tänään työpaikalla kävi kuvausryhmä, joka halusi kuvata tiedemiehiä ja -naisia aidossa ympäristössä. Ryhmä halusi kuvata mielellään naisia ja aasialaisen näköisiä ihmisiä, joten minä ja eräs eteläkorealainen mies suostuimme näyttelemään dokumentissa, joka tehdään firmamme 50-vuotisjuhlien kunniaksi tänä vuonna. Minusta ja mahtavasta filmikamerasta on jopa kuva digipokkarissani, joka jäi valitettavasti töihin. Olisin halunnut laittaa tähän kuvan todisteeksi urheasta filmisuorituksestani, mutta ehkä sitten myöhemmin.
Lisäksi onnistuin huutamaan eBaystä käytetyn Canon XM2 -kameran alle tuhannella eurolla. Maksoin sen juuri ja nyt odottelen jännittyneenä löytääkö se tiensä perille tänne kotiin asti vai toimittaako ystävällinen postimies kameran sen sijaan naapurinrouvalle.
Eilen vietettiin ranskalaisten suurta juhlapäivää, joka jotenkin liittyy uskontoon, mutta jota juhlistetaan syömällä lättyjä (crêpe). Koska meillä on muutama ranskalainen töissä, sain kutsuun kaksiin lättykesteihin saman päivän aikana ja lisäksi söimme kakkua perinteisen kakkumaanantain kunniaksi. Sen päälle pelasimme vielä vähän pöytäjalkapalloa ja niin alkoikin maanantaipäivä olla pulkassa.
Työkavereiden ja tuttujen kanssa olemme viettäneet aika paljon aikaa työn ulkopuolella. Olen yrittänyt ottaa esille ekologisia näkökantoja keskusteluihin, mutta ranskalaiset itsekin myöntävät, että heidän mielikeskustelunaiheitaan ovat lähinnä juustot. Italialaiset kiroavat Berlusconia. Kreikkalaismies taas oli huolissaan maansa tulevaisuudesta, syystäkin, ja puolalaiset eivät voi kuin huokailla ja vitsailla siitä, kuinka viimeinen lähtijä sammuttaa valot perässään.
Lisäksi onnistuin huutamaan eBaystä käytetyn Canon XM2 -kameran alle tuhannella eurolla. Maksoin sen juuri ja nyt odottelen jännittyneenä löytääkö se tiensä perille tänne kotiin asti vai toimittaako ystävällinen postimies kameran sen sijaan naapurinrouvalle.
Eilen vietettiin ranskalaisten suurta juhlapäivää, joka jotenkin liittyy uskontoon, mutta jota juhlistetaan syömällä lättyjä (crêpe). Koska meillä on muutama ranskalainen töissä, sain kutsuun kaksiin lättykesteihin saman päivän aikana ja lisäksi söimme kakkua perinteisen kakkumaanantain kunniaksi. Sen päälle pelasimme vielä vähän pöytäjalkapalloa ja niin alkoikin maanantaipäivä olla pulkassa.
Työkavereiden ja tuttujen kanssa olemme viettäneet aika paljon aikaa työn ulkopuolella. Olen yrittänyt ottaa esille ekologisia näkökantoja keskusteluihin, mutta ranskalaiset itsekin myöntävät, että heidän mielikeskustelunaiheitaan ovat lähinnä juustot. Italialaiset kiroavat Berlusconia. Kreikkalaismies taas oli huolissaan maansa tulevaisuudesta, syystäkin, ja puolalaiset eivät voi kuin huokailla ja vitsailla siitä, kuinka viimeinen lähtijä sammuttaa valot perässään.
Abonnieren
Posts (Atom)
