Dienstag, 5. Mai 2009

Keväinen Pariisi ja turistimassat

Nähdä Pariisi ja olla osa turistiongelmaa. Viehättävä Pariisi kahmaisi meidät keväiseen syleilyynsä ensimmäinen toukokuuta. Miljoona kommunistia osoitti mieltään vapunpäivän paraatissa ja turistit velloivat uneliaina massoina katukahviloiden terasseilla. Tepastelimme ensi töiksemme ranskalaisen tuttavan isän suosittelemaan ankkaravintolaan "Domaine Lintillac". Ruoka oli ihan hyvää, ja kävimme heittämässä reput booking.comn kautta "Grand Hotel de Paris" -hotellista varaamaamme pintaremonttia kaipaavaan huoneeseen.

Pariisi oli aivan tupaten täynnä turisteja. Joka toisella vastaan tulevalla pariskunnalla oli Pariisin opaskirja kourassa. Suuntasimme askeleemme kohti lasista kupolia, joka osoittautui Grand Palais'ksi. Taidenäyttely sisällä on tyypillistä modernia taidetta ja vietimme näyttelyssä koko illan. Vasta toiseksi viimeisenä näkemäni taideteos herätti ajatuksia. Taitelija oli maalannut sinisen seinän ja siihen tähtiä. Edessä pöyri karttapallo huimaa vauhtia. Se näytti siniseltä. Seinällä olevat tähdet taitelija onkin ottanut eri maiden lipuista jättäen lipuista jäljelle vain tähdet. Jäämme pohtimaan näkemäämme Grand Palais'n toiselle kerrostasolle, josta näkee alas näyttelyyn. Ajatukset vaeltavat hitaasti. Kevätaurinko lämmittää lasista palatsia. Tunnelma on rauhaisa. Illalla heitämme kitaan nuudelit kaupunginosassa, jossa on pelkästään aasialaisia ravintoloita.

Seuraavana päivänä söimme samassa aasialaiskorttelissa eksoottisempaa korealaisruokaa, jossa asiakas paistaa itse lihasuikaleensa.


Lauantai meni jossain määrin harakoille, kun haahuilimme koomaa muistutavassa tilassa turistimassojen vietävänä kuuluisissa tavarataloissa, jotka olivat niin tyyriitä paikkoja, ettemme niistä voineet mitään edes ostaa. Kevään hittituote oli selvästi nahkatakki, joka näkyi olevan melkein joka kymmenennellä vastaan tulevalla naisella tai miehellä. Itsekin etsiskelin takkia, sillä hampurilaisessa merikelposessa tuulipuvussani tunsin oloni orvoksi kaiken designvaatetuksen keskellä. T kehui, että nahkatakki sopi minulle yhtä hyvin kuin makkaran kuori, joten luovuin takkihaaveista ja tyydyin tyylittömään osaani. Illalla kävimme ihastelemassa näkymiä Sacre Coeurin kukkulalta ja muiden uneliaiden nähtävyyksiin kyllästyneiden turistien tavoin hurrasimme hurjia temppuja tehneen katutaiteilijan esitykselle.


Sunnuntain vietimme Louvressa, jonka valehtelematta 200 metriä pitkä sisäänpääsyjono taittui alle 20:ssa minuutissa. Taidelaitos olikin kyseisenä sunnuntaina ilmainen (yleensä sisäänpääsy 9 euroa) ja lumouduin 1700-luvun lopun taiteesta. Taiteilija viettää useita vuosia maalaten hämmästyttävän tarkkaa ja valokuvaa sielukkaampaa kuvaa ihmisestä. Tajusin, että loistava taitelija voi kuvata myös henkilön mielenlaadun teoksessaan tavalla, johon valokuvalla ei pysty. Tatelija on vapaa näkemään muutakin kuin sen mitä on. Louvressa näki kävijöitä, jotka matelivat pitkin käytäviä kivistäviä jalkojaan laahaten ja pakollista turistin Pariisin kohdetta kiroten, mutta näki myös niitä, jotka nauttivat taisteesta ja niitä, jotka ottivat Louvren läpikäymisen jonkinlaisena valokuvien räpsimiskilpailuna. Berliinissä museovirkailija kävi minulle kahdesti huomauttamassa, että pidän laukkuani väärässä asennossa ja se saattaa kolhia arvokkaita teoksia. Ranskalaiset museovirkailijat eivät välittäneet pätkääkään, jos joku käytti salamaa, vaikka se olikin "jyrkästi kielletty" museon ohjeissa.

Näistä ajatuksista vaivautuneina yritimme etsiä pohjoisafrikkalaiseen ravintoon keskittynyttä ravintolaa ja lopuksi päätimme kysyä sitä hotellivirkailijaltamme, joka sattumoisin olikin noin 50 metrin päässä hotellilta sijainneen kuskusravintolan pitäjän paras ystävä. Valitettavasti ravintola oli kuitenkin kiinni sunnuntai-iltana ja maanantaina lähdimme kotiin niin aikaisin, että ravintolanpitäjä oli vielä kovasti valmistelutouhuissa, kun kuikuilimme hänen kauniiseen ravintolaansa. Ujoina suomalaisina emme vaatineet parasta pöytään ennen lounasaikaa vaan kiltisti etsimme toisen ravintolan.

Opimme matkasta sen, ettei Pariisiin kannata lähteä ilman opaskirjaa. Ei niillä kaikilla turisteilla turhaan sellaista kädessä ollut.

Sonntag, 26. April 2009

Berliini, Hampuri, Berliini, Hampuri, Pariisi, Hampuri, Berliini

Matkustelu on päässyt ryöstäytymään vähän käsistä. Muutenkin tuntuu menevän melko lujaa. Viime viikon lauantaina lähdimme päiväksi Berliiniin ranskalaisen parin autokyydillä. Melko lähellä Berliiniä kuin korkeampien voimien armosta emme joutuneetkaan autokolariin, vaikka siltä jo näytti. Takaisin tulimme etukäteissuunnitelman mukaisesti junalla. Kävimme matkan aikana Museosaarella katsomassa Pergamon-museoa, joka itselleni oli hienoinen pettymys, ehkä oman väsymystilani vuoksi. Museoon oli raahattu ihmiskunnan sivistyksen alkuaikojen kehdon Mesopotamiasta jos jonkinlaista palatsia ja kreikkalaisiltakin oli jotain temppelin palasia ja jumalan kuvia sinne kahmittu. Ei niistä mitään osattu kertoa. "Arvellaan, että tämä on se ja se jumala, katsokaa tuota käden tynkää, se on koholla, joten hän on pidellyt jotain kädessään." Selvä joo.

Hauskempaa oli käydä Altes Museumissa edellisen vieressä, sillä siellä esiteltiin erilaisia konservointitekniikoita ja röntgenvalaisukuvia. Käsite "radioaktiivinen säteily" oli taas esillä. Niin niin, aine on radioaktiivista ja se säteilee, mutta säteily ei ole radioaktiivista, ainakaan röntgensäteily. Mutta onkos neutronisäteily radioaktiivista, koska neutronit hajoavat protoneiksi ja elektroneiksi, toisin sanoen, ne ovat radioaktiivisia? Tällaisia tuli pohdittua jonkun iänikuisen mustan suorakulmion edessä, josta neutroniaktivoinnilla ei omasta mielestäni ollut saatu yhtään sen parempaa kuvaa alkuperäisestä maalauksesta kuin mitä ihan näin optisesti katselemalla. Olihan siellä sentään Nefertitin rintakuva esillä.

Altes Museumin vieressä on iso monttu ja Neues Museum. Toissapäivänä eli perjantaina luin Ilta-Sanomista, että Neues Museumin vierestä on löydetty toisen maailman sodan aikainen pommi. Noin 300 km kokoinen alue on evakuoitu ennen purkamista, kirjoittivat he edelleen. Helsingin Sanomissa alue on sentään vain 300 metriä. Lähetin Ilta-Sanomiin korjausehdotuksen ja voilà uutinen onkin jo korjattu.

Torstaina, ennen tuota perjantaista uutista pommista, olin kuin olinkin myös Berliinissä. Tällä kertaa heräsin kello viideltä aamulla ehtiäkseni Berliiniin klo 6:51 lähtevään junaan. Junassa tapasin seitsemän muuta nuorta tutkijaa, joiden kanssa meillä oli suuri edustustehtävä eli lounastapaaminen meidän tutkimuslaitoksemme rahoituksesta päättävien tahojen kanssa. Kyseessä on hyvin pitkä evaluaatioprosessi, jossa punnitaan tutkimuksen tasoa kaikissa instituuteissa, jotka kuuluvat tutkimusyhteisöömme. Useat ihmiset työpaikaltamme olivat jo matkustaneet Berliiniin siinä toivossa, että saavat pitää neljän minuutin puheen, jos heidän puheensa valitaan useiden muiden joukosta. Koko evaluaatioprosessin päätteeksi paneeli, joka koostuu aikamme suurista päättäjistä, päättää paljonko rahaa meidän tutkimussuunnallemme insituutissamme annetaan.

Kymmeneltä aamulla olimme siis Berliinissä, klo 12 kuuntelimme lyhyen esitelmän Helmholtz-Gemeinschaftsta, jonka työntekijöitä olemme, ja klo yhdeltä lounastimme isojen pomojen kanssa. He kysyivät tiukkoja kysymyksiä, mutta meitä oli valmennettu etukäteen vastaamaan mahdollisimman rehellisesti, jottei heille jää mielikuva, että sanomme instituutistamme vain positiivisia asioita heidän mielikseen. Yhdeltä lounas oli ohi ja viideltä olin jo matkalla takaisin Hampuriin suurmiehistä ja -naisista inspiroituneena täysin vailla tietoa mistään pommista.

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus matkustaa Pariisiin lomailemaan. Sitten äiti tulee kavereidensa kanssa Hampuriin ja sen jälkeen keskellä toukokuuta matkaan taas pariksi päiväksi Berliiniin pieneen tieteelliseen kokoukseen.

Henkilökohtaisia huomioita viime viikoilta olen tehnyt itsestäni ja kanssaihmisistäni seuraavia: Minun lopetettava sanomasta "joo joo joo joo joo joo joo", kun haluan, että joku lopettaisi jo höpinänsä mielestäni täysin turhasta. Se on epäkohteliasta. Tosin joskus tarpeellista, jotta henkilö lopettaa. Tosin se ei aina auta.. Minun on siedettävä sitä, että jotkut ihmiset vain puhuvat ja puhuvat, vaikka minua ei voisi vähempää kiinnostaa, koska haluan tehdä töitä enkä kuunnella jotain tarinaa heidän kokemuksistaan. En myöskään halua itse havahtua olevani tällainen loputtomiin turhasta jauhava ihminen. Kuten serkkuni sanoi ollessaan noin yhdeksänvuotias: "Sinä puhut liian paljon." Itse yritän vähentää, mutta voi kun niillä muillakin höpöttävillä ihmisillä olisi noin viisas serkku.

Samstag, 4. April 2009

Bugisen softan kirous

Olen viime päivät testaillut uusia laitteita ja niiden kontrollijärjestelmiä. Tietotekniikkakaverit ovat niin kiireisiä, etteivät ole vielä kerinneet korjata ja parantaa ohjelmia riittävälle tasolle. Käyttämäni softat ovat niin bugisia ja epäkäytännöllisiä, että harkitsen perl-ohjelmointikielen opettelua.

Edellisellä viikolla olin tosiaan Dresdenissä, joka muuten on tavattoman kaunis ja ihana kaupunki. Konferenssi oli erittäin mielenkiintoinen ja inspiroiva. Heräsin hotellihuoneessa perjantaiaamuna ja yhtäkkiä halusin pitää yliopisto-opiskelijoille seminaarin tutkimusetiikasta ja hyvästä tutkimustavasta. Olin vallan innostunut ja koko viime viikon olen miettinyt luentoa vapaa-ajallani, joka tosin on käynyt melko vähiin.

Syy kyseiseen innostukseen löytyy niistä henkilöistä ja tutkimuksista, jotka olen lyhyellä tutkijan urallani tavannut. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tutkimusta tehdään liian urautuneesti erilaisia selittäviä vaihtoehtoja liiemmin tutkimatta. Me tutkimme aineen rakennetta epäsuorin menetelmin ja kun käyttää epäsuoraa menetelmää, täytyy vähän arvailla. Pitää tietää jotain materiaalista ennen kuin voi kokeilla selittäisikö jokin tietty malli havaitun mittaustuloksen. Mittauksiin voisi siis periaatteessa sovittaa melkein minkä tahansa rakennemallin ja saada ulos lukuja, jotka joko kertovat jotain rakenteesta tai ovat täyttä puppua. Tätä minä kutsun huonoksi tutkimukseksi. Valitettavan usein yleensä ihmiset tekevät juuri tätä joko tarkoituksellisesti, koska ovat laiskoja, tai vahingossa. Monesti taas tutkijoilla ei tunnu olevan käsitystä mitä malleja tai ohjelmia voi käyttää minkälaiseen dataan. Jotkut taas selittelevät, että sovitus näyttää huonolta, koska ohjelma ei anna parempaa. Perjantaiaamuna tajusin siis, että totta tosiaan, eihän opiskelijoille ole minkäänlaista luentoa tai seminaaria ikinä hyvästä tutkimustavasta. Miten he voisivatkaan tietää miten hyvää tutkimusta tehdään. Nykyisten professorien tapoihin ei voi enää vaikuttaa, mutta nuoria mieliä voi yrittää muokata.

Innostuin sitten filosfioimaan ja kyseenalaistamaan kollegani toimintatapoja ja sain häneltä jälkikäteen henkilökohtaisen puhuttelun, jonka aikana onnistuin nostamaan esiin käsitteen "scientific misconduct". En pysty kääntämään kyseistä termiä suomeksi, mutta se tarkoittaa, että tieteilijä toimii vastoin yleisiä tutkimusperiaatteita, esimerkiksi jättämällä tekemättä tärkeitä kokeita, koska hän kuvittelee tietävänsä etukäteen niiden tuloksen. Tarkoitetuksenani oli sanoa kollegalleni, että hänen asenteensa antaa sellaisen vaikutelman, että hän on luisumassa kyseiseen tilaan, mutta hän ymmärrettävästi loukkaantui jo kuullessaan kyseisen termin. En tarkoita, että tietäisin tekeekö hän hyvää vai huonoa tutkimusta, vaan kritisoin vain hänen myyvää asennettaan. Hänen mielestään omaa tiedettä pitää myydä ja tulokset pitää esittää tosina vailla minkäänlaista epävarmuutta. En voisi enempää olla eri mieltä. Itse koen, että jokaisen tuloksen kohdalla olisi syytä antaa virherajat ja painottaa sitä tosiasiaa, että näin asia on tulkittu, mutta se ei sulje pois muita vaihtoehtoja.

Nyt olen epävarma meidän välisestä ymmärryksestä ja omasta tulevaisuudestani tällä tieteen alalla. Tai oikeastaan olen huolissani työpaikan hengestä ja harmissani siitä, että aiheutin työtoverilleni stressiä. Aloin pohtia miltä itsestäni tuntuisi tai miten itse reagoisin, jos joku tulisi minulle esittämään, että minun tapani tehdä tiedettä tai markkinoida sitä on aivan väärä. Ehkä tällaista mielipidettä ei pitäisi ottaa esille? Mutta toisaalta, jos oma kollega ei kerro rehellisesti mielipidettään tutkijalle, niin kuka sen sitten tekisi? Onko parempi, jos puhumme vain hänen selkänsä takana?

Työpaikkani propagandafilmi valmistui ja totta tosiaan päädyin filmille. Se on saatavissa verkosta ja halukkaille voin antaa linkin.

Sonntag, 22. März 2009

C-vitamiinia naamaan ja menoksi

Tällä viikolla saimme vieraaksi Suomesta puolikuntoisen lapsiperheen. Melko kovaa hommaa se puolitoista vuotiaan lapsen hoivaaminen näyttää olevan, kun sitä muutaman päivän vierestä seurasimme. Vaikka koko päivä täyttyy pienistä iloisista hetkistä, kokonaisuudessaan se rytmittyy täysin pienen lapsen ruoka- ja unirytmin mukaan. Pieni flunssanpoikanenkin iski tässä loppumetreillä, mutta tänään on lähdettävä Dresdeniin kokousmatkalle koko viikoksi.

Olen viime viikkoina miettinyt, miten pää kestää seuraavat viikot. Työt tuntuvat kasautuvan — eipäs vaan ne tosiaan kasautuvat eivätkä vain tunnu kasautuvan. En ehdi tehdä kaikkea, mitä minulta pyydetään, vaikka teen jo kaikkeni. Annan sataprosenttisen työpanokseni, mutta se ei riitä. Ärsyttävä tilanne. Ajattelin ottaa rennosti. Teen sen, minkä ehdin. Muut odottakoot.

Dienstag, 10. März 2009

Sopiiko verenluovutus pienille naisille?

Viikko sitten tunsin olevani niin sanotusti elämäni kunnossa. Tänään verenluovutussairaanhoitaja tarjosi konkreettisia todisteita, joiden mukaan hemoglobiinini on huimat 14,6 (jotain yksikköä). Se on reilusti yli naisten keskiarvon 13,6. Hyvä niin, sillä muutama vuosi sitten se oli niin alhaalla, että minulle määrättiin ylimääräistä rautaa syötäväksi.

Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.

Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.

Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.

Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.

Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.

Freitag, 6. März 2009

Carpe diem — tartu päivään

Eräs kollega ei saanut pidennystä työsuhteeseensa ja lopettaa pian työnsä meillä. Hän tekee työnsä ilmeisesti ihan hyvin, mutta on henkisesti aivan lopussa. Kuulemma laskee päiviä.

Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.

Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.

Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.

Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."

Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"

En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.

Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.

Sonntag, 1. März 2009

Pieni jätelasku

Suomen pinta-ala on 338 419 neliökilometriä (338 419 000 000 m2). Vuonna 2006 Suomessa syntyi jätettä 69,2 miljoonaa tonnia, joista 40 prosenttia hyödynnettiin materiaalina tai energiana. Siispä jossain päin Suomea täytyy lojua 0,6 kertaa 69,2 miljoonaa tonnia = 4,1520*1010 kilogrammaa jätettä vuodelta 2006.[1]

Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.

Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm3. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.

Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.

Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?

[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008