Itseluottamus

Kävin viime viikolla Berliinissä. Kivaa oli! Tänään kuuntelin youtubesta Joe McElderryä, joka 18-vuotiaana voitti brittien X-factorin. Kaveri osaa kai ihan oikeasti laulaa. Siltä se minusta ainakin kuulostaa.

Conan O'Brien on sanonut jotenkin niin, että menestys on kuin valkoinen smokki, jonka pukee päälleen. Aluksi sitä ihailee yllään, sitten alkaa pelätä, että tahraa sen. Ehkä näin on. Tuo smokki ei kuitenkaan kuvaa vain menestystä vaan kaikkea muutakin ihmisten välistä kanssakäymistä. Kukapa ei olisi tuntenut olonsa epävarmaksi jonkun ihanan ihmisen seurassa. "Olen päässyt jo näin pitkälle. Olen hänen kaverinsa. Onpa hienoa. Mutta kauanko kestää, että hän huomaa, että olen ihan tavallinen ihminen?" Aina pitää osoittaa jotenkin olevansa erityinen ja rakastettava. On vain harvoja ihmisiä, joiden seurassa en tunne sellaista tarvetta ollenkaan. Aivan lähimmät lapsuudenystävät ja vanhemmat (ja epäilemättä myös sisarukset niille, joilla niitä on) ovat sellaisia. He rakastavat meitä sellaisina kuin olemme. He ovat nähneet miten kehityimme sellaisiksi kuin nyt olemme. Heille emme ole erikoisia ihmisiä sen takia, että harrastamme jotain erikoista, vaan ihan muista syistä. Itse asiassa, uskon, että tiettyjä hyviä peruspiirteitä lukuun ottamatta suurin osa siitä, että pidämme jostain ihmisestä perustuu sille, että luotamme häneen niin suunnattomasti, ettemme kyseenalaista heidän ystävyyttään. Luotamme siihen, että hän on ystävämme joka tapauksessa. Tällainen luja ystävyys ei synny vuodessa tai kahdessa vaan siihen menee useita vuosia ja se syvenee kokemuksen karttuessa.

Suurin osa ihmisistä käy jatkuvaa kamppailua saavuttaakseen lisää itsevarmuutta. Minulla on kausia, jolloin olen varma ja järkkymätön, ja kausia, jolloin olen herkkä ja helposti särkyvä. Itsetutkiskelun kautta olen yrittänyt saavuttaa tilan, jossa pääsisin eroon näistä vaihteluista ja pystyisin ikään kuin astumaan ulos koko inhimillisestä tunteiden vaihteluista. Se on vain kovin vaikeaa. Olen kuitenkin pyrkinyt absoluuttiseen altruismiin kaikessa mitä teen. Yritän maksimoida kokonaisonnellisuuden. Tällainen tavoite pistää omat tunteet ja epävarmuudet osittain syrjään. Silloin ujokin uskaltaa bussissa vaihtaa paikkaa, jotta tuntematon pariskunta pääsee istumaan vierekkäin. Ihmiset arvelevat, että kyse on ystävällisyydestä, mutta loppujen lopuksi omalla kohdallani taustalla on kyllä ihan tällainen järkiperäinen onnellisuuden maksimoimistavoite.

Kyllähän se niin on, että ihminen muuttuu paremmaksi ihmiseksi tehdessään hyviä tekoja. Ei se oikein toimi niin päin, että ensin muututaan hyväksi ihmiseksi ja sitten aletaan tehdä hyviä tekoja.

Paistettu kana

Tämän vuoden TED-palkinnon sai Jamie Oliver yrityksestään reformoida kouluruokailua Britanniassa ja USA:ssa. Oliverin palkintopuhe on loistava. Niin on myös hänen kanareseptinsä, jota kokeilimme tänään T:n kanssa. Noudatimme reseptiä orjallisesti, mutta parempi olisi ollut korvata ainakin osa perunoista esimerkiksi porkkanoilla ja lantulla. Onpa ihanaa kokata yhdessä kunnon ruokaa!

Kuinka elää hyvä elämä

Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.

Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.

Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.

Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.

En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.

Kreikan meri, meri Kreikan, Kreikan meri, meri Kreikan, ...

Meressä on suolaa. Vuoressa on suolaa. Meressä on natriumkloridia ja jonkin verran kaliumkloridia. Vuoressa voi löytää puhtaita natriumkloridiesiintymiä. Natriumia ja kaliumia on suunnilleen yhtä paljon maan kuoressa, vaikka maapallolla kokonaisuudessaan on yli kymmenen kertaa enemmän natriumia kuin kaliumia. Miksi saman valenssisiset ionit käyttäytyvät niin eri tavoin?

Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.

On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.

Urheiluharrastukset

Sain sählyä pelatessa torstaina mailan naamaani ihan duudsonin näköiseltä kaverilta, joka melko varmasti sanoi pelin sujuessa "hyvä hyvä", mutta jäi vähän epäselväksi josko hän oli suomalainen vaiko ei, koska puhuimme vain saksaa. Tai mitä nyt vähän jotain inisin saksaa muistuttavalla kielellä tapauksen jälkeen kylmästä vedestä. Nyt poski ja oikean silmän alusta ovat sinisen juovikkaita. Kun huomasin, että silmän ympärys alkaa sinertyä muistin kaikki ne kerrat, kun olen nähnyt ihmisiä, joilla on musta silmän ympärys ja olen ajatellut, että missähän tappelussa tuokin kaveri on ollut. Nyt ymmärrän, että musta silmän ympärys voi johtua myös urheiluvammasta.

Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.

En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.

Vuokralla asuminen

Kun T lähtee ensi vuoden alussa Sveitsiin, jään yksin vuokraamaan kämppäämme tänne Hampuriin. Yritimme tänään uusia vuokrasopimuksen nimelleni, mutta meidän kiva vuokraemäntämme sanoi vain, että kyllähän hän meidät jo tuntee ja ei tässä mitään uusia sopimuksia tarvita. Vuokraakaan ei korotettu! Onpa hienoa. Vuokralla asuminen on tosi kivaa. Ei tarvitse huolehtia paljon mistään!

Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.

Miksei tätäkään ole keksitty?

Joskus yritän miettiä, mitä maailmassa pitäisi vielä keksiä, jotta siitä tulisi parempi paikka. Kun erityisesti asiaa mietin, en millään keksi mitään. Mutta aina silloin tällöin ihan kysymättä mieleen putkahtaa asioita, joita tarvitsisi, mutta joita ei voi vielä ostaa kaupasta. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisin mahdollisiman kuumia lämpötiloja (yli 600 celsiusasteeseen asti) kestävän hyvin lämpöä johtavan, mutta taipuisan kalvon, joka on täysin homogeeninen eikä sirota eikä absorboi röntgensäteitä. Markkinoita rittäisi ympäri maailmaa tällaiselle materiaalille. Siinä onkin kemistille haastetta.

Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.

Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.