Seurasin torstain suureen finaaliin päättynyttä Popstarsia sillä varjolla, että opin siitä saksaa. Kilpailijoiden haastatteluiden aikana ruudun alareunaan tuli aina teksti, jossa kuvattiin haastateltavan tunnetilaa tai mietteitä. "Raik on hermostunut" ja samaan aikaan Raik selittää kuinka häntä jännittää. Saksan Popstars on vähän parempitasoinen kuin suomalaiset laulukilpailuvastineet, joten lauluakin oli miellyttävä seurata suurimman osan aikaa.
Popstarsin karsinnat muistuttivat uskonnollisia herätyskokouksia. Ei niin, että olisin sellaisissa koskaan ollut, mutta voin kuvitella tunnelman. Popstarsin formaatti menee näin: Kilpailijat harjoittelevat tiiviissä ryhmässä nopeassa aikataulussa vaikeat laulu- ja tanssiosuutensa ja esiintyvät tuomaristolle, joka kehuu ja haukkuu heitä kunnes viimeisen kahden kohdalla toiselle sanotaan pitkän arvuuttelun jälkeen hei hei. Seuraavalla viikolla sama juttu uudelleen, ei taukoja. Kilpailijat itkevät, etteivät jaksa enää, ja tuomaristo haukkuu heitä harjoituksissa. Tätä jatkui useita kuukausia tai siltä se tuntui.
Nuorison välittömään suosioon nousi yksi kilpailijoista, Shorty nimeltään. Suuresta suosiostaan huolimatta hänet hylättiin kilpailusta "harjoitusleirien" aikana monien muiden tavoin. Hän saapui kuitenkin sinnikkäästi yrittämään uudelleen Hollannin karsintaan. Hollannista hänet otettiin uudelleen mukaan, mutta taas myöhemmässä vaiheessa hänet heitettiin pihalle laulutaidottomuuteen vedoten. Aivan viimeisessä vaiheessa hänet kutsuttiin morjestamaan Popstars-kavereitaan bänditaloon ja samalla tuomaristo päätti, että yhden kilpailijan jättäessä leikin kesken, Shorty otetaankin takaisin suoraan finaaliin. Välttämättä tuli mieleen, että koko juttu oli jo alkujaan jo näin suunniteltu yleisön mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Shorty harjoitteli yötä myöten finaaliohjelmistoa, koska sai vähemmän aikaa opetella sitä tullessaan mukaan kesken leikin.
Ja nyt tulee se uskonnollinen osuus. Kaveri oli siis matkustanut useita satoja jos ei tuhansia kilometrejä ympäri Saksaa kilpailun takia ja jopa Hollantiin. Tässä tanssijoiden finaalissa käytiin läpi kaikki tanssijat ja lopulta lavalla seisoo kaksi tanssijaa. Toinen heistä on Shorty. Tuomarit käyvät läpi tanssijoiden ominaisuuksia. Toinen on tasalaatuisempi ja toinen toisella tapaa parempi, molemmat jollain tavalla huonoja. Kumman he ottaisivat. Lopulta he kertovat ratkaisunsa: toinen poika pääsee jatkoon. Kaikki muut on otettu mukaan Popstars-tanssikaartiin paitsi Shorty. Shorty seisoo yksin lavalla ja katsoo tuomaristoon päin. Hänen kätensä tärisevät, hän on murtuneen näköinen. Hän ei voi uskoa, että kaiken tämän jälkeen hän ei päässytkään mukaan.
Siinä vaiheessa tuomariston jäsen tulee lavalle itkien myötätunnosta ja halaa Shortya. Nuoren miehen kasvot ovat kääntyneet irvistykseen, kyyneleet valuvat pitkin postia. Shorty näyttää siltä kuin olisi juuri nähnyt äitinsä jäävän auton alle, hänen sydäntään puristaa luja koura. Tuomariston jäsen kääntää vastahakoisen Shortyn katsomoon päin ja pyytää katsojia taputtamaan. Sitten hän sanoo: "Katso Shorty, tässä on sinun aplodisi, sillä sinut on otettu mukaan tanssiryhmään".
Shorty kaatuu voimattomana lattiaan, tärisee kauttaaltaan ja itkee.
Millainen on uskonnollinen kokemus? Onko se sellainen, että sielu tuntuu pakahtuvan? Vai tuntuuko se siltä, että maailmankaikkeus on sisälläni, vai kenties siltä, että olen pieni piste maailmankaikkeudessa? Erottuuko uskonnollinen kokemus muista hämmästyttävistä tunnekohtauksista sillä, että se tapahtuu ympäristössä, jossa ensimmäinen selittävä tekijä on jumala?
Oli miten oli, voimakkaita tunnekokemuksia on helppo luoda kaikkensa antaneille ihmisille, kuten yllä olevasta esimerkistä näkyy. Nyt kun vertasin jo viihdeohjelmaa uskonnolliseen herätykseen, vienpä tämän vielä astetta pidemmälle ja sanon, että sama pätee yliopisto-opiskeluun. Monet opiskelijat kamppailevat tietojensa rajamailla aina vain eteenpäin, kunnes ovat niin lopussa, että pienikin kipinä voi sytyttää ja polttaa heidät tuhkaksi. Tällöin tuomaristossa onkin ohjaaja, assistentti tai läheinen, jonka huolimattomat sanat voivat satuttaa haavoittuvaista sielua enemmän kuin oli tarkoitus.
Opiskelija kaatuu maahan, tärisee ja itkee, muttei ilosta vaan pettymyksestä, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Kaksikymmentäyksi vuotta opiskelua on nyt takanapäin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, sitten täytettyäni kuusi vuotta, kukaan ei arvioi minua säännöllisin väliajoin, en joudu pinnistelemään pärjätäkseni seuraavassa karsinnassa, enkä joudu pänttäämään uutta asiaa päähäni joka päivä vain kuullakseni joltain, että aina löytyy parannettavaa. Prosessin aikana koko sen merkitys pääsi katoamaan. Taivalsin eteenpäin sokeana pienin askelin välierästä toiseen.
Lopussa oli finaali, jota jännitin kovasti. Vihdoin se oli tullut: päivä, jota olin pelännyt monta vuotta. En ollut ikinä uskonut pääseväni tähän asti. Kaikki siihen mennessä oppimani oli kuitenkin valmistanut minua tuohon päivään. Finaalia edeltävänä iltana muutuin turraksi. Jännitys katosi. Havaittavissa oli vain lievää aaltoilua mahanpohjassa. Itse päivä meni omituisen rauhallisessa mielentilassa.
Mutta finaalipa ei ollutkaan kilpailun huipennus! Viisaamman sanojen mukaan olin suorittanut tieteen ajokortin. Se oli yhden aikakauden loppu mutta samalla odottamaton alku suurelle seikkailulle tiedemaailmassa.
Lennähdän kesäiselle nurmelle selälleni, katson pilvenhattaroita taivaanrannassa ja nauran sydämeni pohjasta.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen