All a man can betray is his conscience. -Joseph Conrad
Tieteen voi nähdä sen ulkopuolelta jonkinlaisena suurena ja kauniina järjestelmänä, joka pyrkii selvittämään luonnon perimmäisiä salaisuuksia ja siinä sivussa pelastaa maailman.
Yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät eroavat kuitenkin toisistaan yhtä paljon kuin ihmisyksilöt noin yleensäkin. Materiaalitutkimus on ruohonjuuritasolla tyypillisesti melko rumaa. Monimutkaisia kokeita suoritetaan äärimmäisen kalliilla laitteilla näytteistä, joista on olemassa vain yksittäiskappaleet. Toistomittauksia ei suoriteta, koska tulos saattaisi muuttua näytteestä toiseen. Tietenkään kaikissa tutkimusryhmissä ei toimita näin.
Ei voi kuin ihmetellä miten suuri merkitys on tutkimusryhmällä nuoren tutkijan kehitykseen. Jonkun opiskelijan ohjaaja haluaa selittää virherajat pois, koska "täydellisessä mittauksessa ei ole virheitä" ja toisessa ryhmässä taas tehdään toistomittauksia eri mittalaitteilla rutiininomaisesti, jotta ollaan varmoja tuloksista.
Olen siis ollut onnekas, että olen saanut toteuttaa entisessä tutkimusryhmässäni mieltymystäni virherajoihin ja toisinaan jopa toistanut mittauksia. Näin jälkeenpäin mietittynä olisi kenties pitänyt tehdä useampia toistomittauksia, mutta omaksuin tällaisen tieteenteon tyylin ja sen minkä nuorena oppii siitä ei vanhana opikaan niin vain pois.
Ei siis ole mitään yleispätevää tieteenteon oppikirjaa, jota kaikki tietelijät noudattaisivat orjallisesti vaan toisten mielestä virheitä ei ole olemassa eivätkä he vaivaudu laskemaan virhearvoita ja toiset taas raportoivat ne hyvin tarkasti. On selvää, että virhearviot laskeva tieteentekijä julkaisee hitaammin ja laadukkaammin kuin kukasta toiseen liihoitteleva tieteen supermies, jonka julkaisu saattaa olla ensimmäinen aiheesta, mutta jonka tulokset ovat vain jotain sinne päin. Julkaisujen määrä on yksi rahoituksen kriteeri, joten supertiedemies puristaa julkaisuja ulos omasta ja muiden selkänahasta kovalla tahdilla. Vaikka supertutkija ei suoranaisesti väärentäisi tuloksia julkaisuihinsa, kiireessä monia mutkia oiotaan ja se voi johtaa tulosten tulkitsemiseen oman mielikuvan mukaisesti tai muutoin epärehelliseen toimintaan, kuten kilpailevien tutkimusryhmien julkaisujen arvioimisen tahalliseen viivästyttämiseen, mikä on tieteellisesti ja moraalisesti arveluttavaa.
Minulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä yhteistyötä yhden tällaisen superjulkaisijan kanssa. Kysyin millaisia näytteitä hän halusi mitata. Hän ehdotti, että mitataan vaikka sitä tai tätä, ei mitään väliä, kunhan käytetään tiettyä mittausmenetelmää.
Tämä ei ole se tyyli, jolla itse haluan tehdä tiedettä. En halua mitata sitä tai tätä, mitä kaapista nyt sattuu löytymään. Haluan tutkia näytteitä, joilla on jokin muukin merkitys kuin julkaisulistan kasvattaminen. Haluan olla osa sitä tiedettä, joka pelastaa maailman. Nollatutkimus ei täytä kriteereitäni.
Herra Supertutkija ei voi ymmärtää tällaista. Hän haluaa tehdä mahdollisimman paljon julkaisuja ja mainostaa aina vain omia tutkimuksiaan. Se saa minut kysymään, onko hän todella tiedemies vaiko sittenkin bisnesmies? Tiede on tiedon jakamista tasapuolisesti siten, että lopulta totuus löytyy jostain sieltä välistä, kun bisnes taasen on tiedon myymistä. Siinä, missä tiedemies pohdiskelee ja epäröi, antaa bisnesmies nopeita ja selkeitä vastauksia monimutkaisiin ongelmiin.
Yritysmaailmassa asiat esitellään itselle edullisessa valossa, joskus suorastaan valheellisesti. Se erottaa tieteen bisneksestä. Kun tieteestä tulee valheellista, se ei enää ole tiedettä.
Conradia mukaillen: All a scientist can betray is his science.
Keine Kommentare:
Kommentar veröffentlichen