Vain pisara meressä

Lähetin tänään kirjeen Kiinan pääministerille. En siksi, että olisimme hyviä tuttuja, vaan siksi, että Kiina ei edelleenkään anna ihmisten ajatella vapaasti. Toissapäivänä Kiinan viranomaiset tuomitsivat kiinalaisen ihmisoikeustaistelijan, nimeltään Hu Jia, vankeuteen kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Lähetin hänen vuokseen pikavetoomuksen.

Kiina on minulle ongelmallinen tapaus. Kiina on niin iso, ettei suomalainen voi sitä käsittää. Voi olla, etteivät niin isossa maassa kaikki voi toteuttaa itseään, olla individualisteja. Tavallaan siis ymmärrän hallituksen tarpeen kontrolloida kansaa. Jotenkinhan se on pidettävä järjestyksessä. Jos joku ryppyilee, hänet on pistettävä ruotuun. Kiina ei yhtä ihmistä kaipaa. Sama argumentti käy toisaalta myös toisin päin: Mitä se haittaa, jos yksi ihminen ajattelee eri tavalla?

Tiedän monia ihmisiä, joita pikavetoomusten lähettäminen ei juurikaan houkuttele. Miksi kenenkään kannattaisi viettää aikaansa raapustellen kirjeitä Kiinan tai Irakin tai jonkin hassun maan pääministerille tai presidentille?

Minä lähetän kirjeitä seuraavasta syystä. Kuvittelen itseni johonkin omituiseen maahan, jossa ei ole naiselle sallittua esimerkiksi opiskella yliopistossa. Ihan vain periaatteesta olen tietenkin osallistunut mielenosoitukseen, joka vaati lisää oikeuksia naisille. Minut otettiin kiinni ja jouduin vankilaan vailla toiveita reilusta oikeudenkäynnistä, sillä mielipiteen ilmaiseminen tässä kummallisessa maassa on rikos, vaikkei sille olekaan rikosnimikettä. Muutamia viikkoja myöhemmin postinkantaja tuo muutamia kirjeitä jonkin johtajan sihteerille, joka uskollisena avaa ja järjestää ne siistiin pinoon johtajan luettavaksi. Johtaja huomaa, että muutamassa niistä vaaditaan minun ja muutaman muun mielipidevangin vapauttamista. Päivä päivältä kirjeitä alkaa tulla kuitenkin enemmän ja enemmän. Vain viikkoa myöhemmin postinkantaja kiroaa selkänsä pian katkeavan postisäkin kantamisesta ja johtaja ei suostu enää edes katsomaan kirjeitä. Hän tietää, mitä niissä on. Niissä kaikissa kirjoitetaan, että minut pitäisi välittömästi vapauttaa. Johtaja kertoo asiasta alaisilleen ärtyneenä ja jotenkin tieto kulkeutuu korviini, kenties jonkun näsäviisaan vartijan kertomana. En ole saanut puhua läheisilleni enkä asianajajalleni viikkoihin, joten tieto saa minut niin iloiseksi, että purskahdan kyyneliin. Joku ulkopuolella taistelee puolestani.

Yhden pikavetoomuskirjeen kirjoittamiseen kuluva aika ei ole minulta pois. Minä vain annan sen eteenpäin. Miksi 10 minuuttia minun elämästäni olisivat arvokkaampia kuin 10 vuotta jonkun toisen elämästä?

Olen ollut viime päivinä vähän synkällä tuulella. Totesimme T:n kanssa, että saatan saada huonoja viboja maailmanloppua käsittelevän tietokirjallisuuden lukemisesta. Äiti toi mukanaan viime viikonloppuna Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luettavaksi ja sehän meni minulta kahdessa illassa eli ennätysajassa. Jared Diamondin Collapse sen sijaan on edelleen kesken. Lääkäri saattaisi siis määrätä iloisempaa lukemistoa lääkitykseksi surulliseen fiilikseen. Ensiavuksi kelpasi kuitenkin ilta uusien ihmisten seurassa. T sai viime viikolla työtoveriltaan kutsun lautapeli-iltaan ja niinpä tänään pelasimme yhdessä T:n puolalaisen työtoverin ja tämän saksalaisen tyttöystävän kanssa Niagaraa, Samuraita ja puolalaisversiota Settlers of Catanista. Maailman kärsimykset unohtuivat moneksi tunniksi!

Lisäys 6.4.2008. Hun tuore kirjoitus Washington Postissa Hu Jia & Teng Biao: The real China and the Olympics.