Lähetin tänään kirjeen Kiinan pääministerille. En siksi, että olisimme hyviä tuttuja, vaan siksi, että Kiina ei edelleenkään anna ihmisten ajatella vapaasti. Toissapäivänä Kiinan viranomaiset tuomitsivat kiinalaisen ihmisoikeustaistelijan, nimeltään Hu Jia, vankeuteen kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Lähetin hänen vuokseen pikavetoomuksen.
Kiina on minulle ongelmallinen tapaus. Kiina on niin iso, ettei suomalainen voi sitä käsittää. Voi olla, etteivät niin isossa maassa kaikki voi toteuttaa itseään, olla individualisteja. Tavallaan siis ymmärrän hallituksen tarpeen kontrolloida kansaa. Jotenkinhan se on pidettävä järjestyksessä. Jos joku ryppyilee, hänet on pistettävä ruotuun. Kiina ei yhtä ihmistä kaipaa. Sama argumentti käy toisaalta myös toisin päin: Mitä se haittaa, jos yksi ihminen ajattelee eri tavalla?
Tiedän monia ihmisiä, joita pikavetoomusten lähettäminen ei juurikaan houkuttele. Miksi kenenkään kannattaisi viettää aikaansa raapustellen kirjeitä Kiinan tai Irakin tai jonkin hassun maan pääministerille tai presidentille?
Minä lähetän kirjeitä seuraavasta syystä. Kuvittelen itseni johonkin omituiseen maahan, jossa ei ole naiselle sallittua esimerkiksi opiskella yliopistossa. Ihan vain periaatteesta olen tietenkin osallistunut mielenosoitukseen, joka vaati lisää oikeuksia naisille. Minut otettiin kiinni ja jouduin vankilaan vailla toiveita reilusta oikeudenkäynnistä, sillä mielipiteen ilmaiseminen tässä kummallisessa maassa on rikos, vaikkei sille olekaan rikosnimikettä. Muutamia viikkoja myöhemmin postinkantaja tuo muutamia kirjeitä jonkin johtajan sihteerille, joka uskollisena avaa ja järjestää ne siistiin pinoon johtajan luettavaksi. Johtaja huomaa, että muutamassa niistä vaaditaan minun ja muutaman muun mielipidevangin vapauttamista. Päivä päivältä kirjeitä alkaa tulla kuitenkin enemmän ja enemmän. Vain viikkoa myöhemmin postinkantaja kiroaa selkänsä pian katkeavan postisäkin kantamisesta ja johtaja ei suostu enää edes katsomaan kirjeitä. Hän tietää, mitä niissä on. Niissä kaikissa kirjoitetaan, että minut pitäisi välittömästi vapauttaa. Johtaja kertoo asiasta alaisilleen ärtyneenä ja jotenkin tieto kulkeutuu korviini, kenties jonkun näsäviisaan vartijan kertomana. En ole saanut puhua läheisilleni enkä asianajajalleni viikkoihin, joten tieto saa minut niin iloiseksi, että purskahdan kyyneliin. Joku ulkopuolella taistelee puolestani.
Yhden pikavetoomuskirjeen kirjoittamiseen kuluva aika ei ole minulta pois. Minä vain annan sen eteenpäin. Miksi 10 minuuttia minun elämästäni olisivat arvokkaampia kuin 10 vuotta jonkun toisen elämästä?
Olen ollut viime päivinä vähän synkällä tuulella. Totesimme T:n kanssa, että saatan saada huonoja viboja maailmanloppua käsittelevän tietokirjallisuuden lukemisesta. Äiti toi mukanaan viime viikonloppuna Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa luettavaksi ja sehän meni minulta kahdessa illassa eli ennätysajassa. Jared Diamondin Collapse sen sijaan on edelleen kesken. Lääkäri saattaisi siis määrätä iloisempaa lukemistoa lääkitykseksi surulliseen fiilikseen. Ensiavuksi kelpasi kuitenkin ilta uusien ihmisten seurassa. T sai viime viikolla työtoveriltaan kutsun lautapeli-iltaan ja niinpä tänään pelasimme yhdessä T:n puolalaisen työtoverin ja tämän saksalaisen tyttöystävän kanssa Niagaraa, Samuraita ja puolalaisversiota Settlers of Catanista. Maailman kärsimykset unohtuivat moneksi tunniksi!
Lisäys 6.4.2008. Hun tuore kirjoitus Washington Postissa Hu Jia & Teng Biao: The real China and the Olympics.
Posts mit dem Label Jared Diamond werden angezeigt. Alle Posts anzeigen
Posts mit dem Label Jared Diamond werden angezeigt. Alle Posts anzeigen
Samstag, 5. April 2008
Montag, 15. Oktober 2007
Happy Blog action day!
Tämänpäiväisen bloggausteemapäivän kunniaksi ympäristöaiheinen postaus. Sain H:lta ja O:lta lahjaksi Bill Brysonin kirjan Lyhyt historia lähes kaikesta ja luinkin sen lähes yhteen menoon. Viimeksi olen tainnut Viisikoita lukea yhtä suurella innolla ja siitä alkaakin olla kohta melkein parikymmentä vuotta. Saattaa johtua myös internetin puutteesta, mutta joka tapauksessa kyseinen kirja tosiaan kaappasi minut mukaansa ja sai ajattelemaan monia ympäristöasioita hieman eri kantilta kuin aiemmin. Toisin kuin Viisikot, jotka saivat ajattelemaan lähinnä suklaakakkuja.
Bryson kertoo kirjansa lopussa mielenkiintoisia tarinoita ihmisten vaikutuksesta maailmaan. On arvioitu, että ihmisten keksittyä tehokkaita metsästysmenetelmiä Amerikan mantereilla, Euroopassa ja Aasiassa metsästimme sukupuuttoon vähintään kolmanneksen suurista eläinlajeista. Australiassa, jossa eläimet eivät olleet oppineet pelkäämään ihmistä, sukupuuttoon kuoli jopa 95% isokokoisista eläinlajeista. Nämä sukupuutot tapahtuivat siis noin kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Eipä niin kovin kauan aikaa sitten myös dodot tapettiin sukupuuttoon.
Aivan nykyaikaan sijoittui tarina surukerttulien kohtalosta. Yhdysvaltain eteläosissa ei ollut saatu havaintoja kauniista lauluäänestä tunnistettavasta täysin harmittomasta ja hyvin harvinaisesta surukerttulista 1930-luvulla, kun yllättäen kaksi lintuharrastajaa toisistaan riippumatta omilla tahoillaan tekivät havainnon lajin yksilöstä vuonna 1939 parin päivän erotuksella. Kyseessä oli eri linnut, sillä molemmat harrastajat ampuivat näkemänsä linnut, kenties todistukseksi havainnosta. Surukerttuleista on saatu muutama vahvistamaton havainto sen jälkeen, mutta laji on, jos ei kuollut sukupuuttoon, niin vähintäänkin sukupuuton partaalla.
Jotenkin on vaikea ymmärtää, miksi lintuharrastaja haluaisi ampua harvinaiseksi tuntemansa linnun. Sen täytyy olla jossain määrin tietysti ajattelemattomuutta, osaltaan tyhmyyttä ja jos kaksi edellistä kriteeriä eivät täyty, on kyse silkasta välinpitämättömyydestä. Välinpitämättömyydestä tulikin mieleeni muut tiedealalla työskentelevät ihmiset. Eräskin kolleega oli tietävinään, että ilmastonmuutos johtuu auringon aktiivisuudesta, ei suinkaan ihmisten hiilidioksidipäästöistä. Viime Fysiikan päivillä Tallinnassa kuuntelin Sami K. Solangin esitelmän, jossa mahdolliset auringon aktiivisuuden vaikutukset ilmastonmuutokseen kumottiin hyvin vakuuttavasti. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät tietämään asiasta. Ehkä heille muuten tulisi huono omatunto epäekologisesta elämäntavastaan. (Kuten minulla esimerkiksi on!)
Joka tapauksessa, ihmisten päämäärä tuntuu aina olevan päästä eroon asioista, jotka ovat ihmisille haitallisia. Kyseiset lintupolot eivät tietenkään olleet haitallisia, mutta monia muita otuksia ja lintuja on metsästetty, koska ne ovat tehneet tuhoa ihmisten viljelyksille. Bakteereista pyritään eroon antibakteerisilla aineilla. Hyttyset levittää malariaa. Kuka oikeasti on iloinen, että hyttysiä on olemassa? Entä mehiläiset ja muut piikikkäät otukset? Tuholaisista ja rikkaruohoista halutaan eroon kasvimaalla.
Tuholaismyrkyt, rikkaruohomyrkyt ja lannoitteet on kehitetty parantamaan ihmisten mahdollisuuksia saada ruokaa itselleen, muun eläinkunnan kustannuksella. Mutta kuvitellaanpa hetki maailma, joka näistä lähtökohdista olisi täydellinen. Ilman näitä inhottavia otuksia, jotka tekevät elämämme hieman epämukavammaksi. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja. Miltä maailma näyttäisi, jos mehiläiset eivät pölyttäisi kasvejamme? Jos linnut eivät laulaisi? Madot eivät möyhisi multaa? Bakteerit eivät edistäisi ruoansulatustamme? Oikeastaan se, mihin me ihmisinä pyrimme, on tietenkin oman lajimme säilyminen. Teemme sen muiden lajien kustannuksella tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin tuhota omia elinmahdollisuuksiamme ja ylipäätään elämän monimuotoisuutta.
T on lukenut Jared Diamondin kirjaa Collapse, joka kertoo sivilisaatioiden katoamisista ja erityisesti syistä, jotka ovat saaneet aikaan kyseiset romahdukset. Kuulemma siinä käsitellään pohtimaani aihetta suurissa määrin. Ehdin jo lukea sitä muutaman sivun, mutta tällä hetkellä kesken on muun muassa George Monbiotin Heat, joka kertoo miten ihmisten hiilidioksidipäästöjä voitaisiin kehittyneissä maissa vähentää.
Monbiotin kirja on melko ahdistavaa luettavaa ja saa miettimään miten sitä itse voisi vaikuttaa maailmaan. Mitä fyysikot tekevät paremman maailman hyväksi? Materiaalifyysikoiden uskoisi tekevän jotain hyödyllistä. Olemmeko hätätilassa? Al Gore sai puolet vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnosta työstään ilmastonmuutostietouden lisäämiseksi, joten ainakin median ja tiedeyhteisön silmissä asialle olisi tehtävä jotain. Jostain syystä poliitikot eivät ole vielä heränneet radikaaleihin ratkaisuihin. Mutta mitä materiaalifyysikot tutkivat ja erityisesti: mitä heidän pitäisi tutkia? Tutkija voi jossain vaiheessa uraansa itse valita oman tutkimusaiheensa. En ole vielä keksinyt mitä haluaisin post-docvaiheeni aikana tutkia ja tuntuu, että aiheen valinta onkin ehkä tutkimuksen vaikein vaihe. Insipiraatiota olen hakenut muun muassa TED-videoista.
Käykääpä katsomassa muutama video! Happy Blog action day! (En malttanut olla laittamatta tätä verkkoon jo 14. päivä illalla.. saas nähdä onnistunko väärentämään päivämäärän 15. päiväksi.)
Bryson kertoo kirjansa lopussa mielenkiintoisia tarinoita ihmisten vaikutuksesta maailmaan. On arvioitu, että ihmisten keksittyä tehokkaita metsästysmenetelmiä Amerikan mantereilla, Euroopassa ja Aasiassa metsästimme sukupuuttoon vähintään kolmanneksen suurista eläinlajeista. Australiassa, jossa eläimet eivät olleet oppineet pelkäämään ihmistä, sukupuuttoon kuoli jopa 95% isokokoisista eläinlajeista. Nämä sukupuutot tapahtuivat siis noin kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Eipä niin kovin kauan aikaa sitten myös dodot tapettiin sukupuuttoon.
Aivan nykyaikaan sijoittui tarina surukerttulien kohtalosta. Yhdysvaltain eteläosissa ei ollut saatu havaintoja kauniista lauluäänestä tunnistettavasta täysin harmittomasta ja hyvin harvinaisesta surukerttulista 1930-luvulla, kun yllättäen kaksi lintuharrastajaa toisistaan riippumatta omilla tahoillaan tekivät havainnon lajin yksilöstä vuonna 1939 parin päivän erotuksella. Kyseessä oli eri linnut, sillä molemmat harrastajat ampuivat näkemänsä linnut, kenties todistukseksi havainnosta. Surukerttuleista on saatu muutama vahvistamaton havainto sen jälkeen, mutta laji on, jos ei kuollut sukupuuttoon, niin vähintäänkin sukupuuton partaalla.
Jotenkin on vaikea ymmärtää, miksi lintuharrastaja haluaisi ampua harvinaiseksi tuntemansa linnun. Sen täytyy olla jossain määrin tietysti ajattelemattomuutta, osaltaan tyhmyyttä ja jos kaksi edellistä kriteeriä eivät täyty, on kyse silkasta välinpitämättömyydestä. Välinpitämättömyydestä tulikin mieleeni muut tiedealalla työskentelevät ihmiset. Eräskin kolleega oli tietävinään, että ilmastonmuutos johtuu auringon aktiivisuudesta, ei suinkaan ihmisten hiilidioksidipäästöistä. Viime Fysiikan päivillä Tallinnassa kuuntelin Sami K. Solangin esitelmän, jossa mahdolliset auringon aktiivisuuden vaikutukset ilmastonmuutokseen kumottiin hyvin vakuuttavasti. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät tietämään asiasta. Ehkä heille muuten tulisi huono omatunto epäekologisesta elämäntavastaan. (Kuten minulla esimerkiksi on!)
Joka tapauksessa, ihmisten päämäärä tuntuu aina olevan päästä eroon asioista, jotka ovat ihmisille haitallisia. Kyseiset lintupolot eivät tietenkään olleet haitallisia, mutta monia muita otuksia ja lintuja on metsästetty, koska ne ovat tehneet tuhoa ihmisten viljelyksille. Bakteereista pyritään eroon antibakteerisilla aineilla. Hyttyset levittää malariaa. Kuka oikeasti on iloinen, että hyttysiä on olemassa? Entä mehiläiset ja muut piikikkäät otukset? Tuholaisista ja rikkaruohoista halutaan eroon kasvimaalla.
Tuholaismyrkyt, rikkaruohomyrkyt ja lannoitteet on kehitetty parantamaan ihmisten mahdollisuuksia saada ruokaa itselleen, muun eläinkunnan kustannuksella. Mutta kuvitellaanpa hetki maailma, joka näistä lähtökohdista olisi täydellinen. Ilman näitä inhottavia otuksia, jotka tekevät elämämme hieman epämukavammaksi. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja. Miltä maailma näyttäisi, jos mehiläiset eivät pölyttäisi kasvejamme? Jos linnut eivät laulaisi? Madot eivät möyhisi multaa? Bakteerit eivät edistäisi ruoansulatustamme? Oikeastaan se, mihin me ihmisinä pyrimme, on tietenkin oman lajimme säilyminen. Teemme sen muiden lajien kustannuksella tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin tuhota omia elinmahdollisuuksiamme ja ylipäätään elämän monimuotoisuutta.
T on lukenut Jared Diamondin kirjaa Collapse, joka kertoo sivilisaatioiden katoamisista ja erityisesti syistä, jotka ovat saaneet aikaan kyseiset romahdukset. Kuulemma siinä käsitellään pohtimaani aihetta suurissa määrin. Ehdin jo lukea sitä muutaman sivun, mutta tällä hetkellä kesken on muun muassa George Monbiotin Heat, joka kertoo miten ihmisten hiilidioksidipäästöjä voitaisiin kehittyneissä maissa vähentää.
Monbiotin kirja on melko ahdistavaa luettavaa ja saa miettimään miten sitä itse voisi vaikuttaa maailmaan. Mitä fyysikot tekevät paremman maailman hyväksi? Materiaalifyysikoiden uskoisi tekevän jotain hyödyllistä. Olemmeko hätätilassa? Al Gore sai puolet vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnosta työstään ilmastonmuutostietouden lisäämiseksi, joten ainakin median ja tiedeyhteisön silmissä asialle olisi tehtävä jotain. Jostain syystä poliitikot eivät ole vielä heränneet radikaaleihin ratkaisuihin. Mutta mitä materiaalifyysikot tutkivat ja erityisesti: mitä heidän pitäisi tutkia? Tutkija voi jossain vaiheessa uraansa itse valita oman tutkimusaiheensa. En ole vielä keksinyt mitä haluaisin post-docvaiheeni aikana tutkia ja tuntuu, että aiheen valinta onkin ehkä tutkimuksen vaikein vaihe. Insipiraatiota olen hakenut muun muassa TED-videoista.
Käykääpä katsomassa muutama video! Happy Blog action day! (En malttanut olla laittamatta tätä verkkoon jo 14. päivä illalla.. saas nähdä onnistunko väärentämään päivämäärän 15. päiväksi.)
Abonnieren
Posts (Atom)
