Happy Blog action day!

Tämänpäiväisen bloggausteemapäivän kunniaksi ympäristöaiheinen postaus. Sain H:lta ja O:lta lahjaksi Bill Brysonin kirjan Lyhyt historia lähes kaikesta ja luinkin sen lähes yhteen menoon. Viimeksi olen tainnut Viisikoita lukea yhtä suurella innolla ja siitä alkaakin olla kohta melkein parikymmentä vuotta. Saattaa johtua myös internetin puutteesta, mutta joka tapauksessa kyseinen kirja tosiaan kaappasi minut mukaansa ja sai ajattelemaan monia ympäristöasioita hieman eri kantilta kuin aiemmin. Toisin kuin Viisikot, jotka saivat ajattelemaan lähinnä suklaakakkuja.

Bryson kertoo kirjansa lopussa mielenkiintoisia tarinoita ihmisten vaikutuksesta maailmaan. On arvioitu, että ihmisten keksittyä tehokkaita metsästysmenetelmiä Amerikan mantereilla, Euroopassa ja Aasiassa metsästimme sukupuuttoon vähintään kolmanneksen suurista eläinlajeista. Australiassa, jossa eläimet eivät olleet oppineet pelkäämään ihmistä, sukupuuttoon kuoli jopa 95% isokokoisista eläinlajeista. Nämä sukupuutot tapahtuivat siis noin kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Eipä niin kovin kauan aikaa sitten myös dodot tapettiin sukupuuttoon.

Aivan nykyaikaan sijoittui tarina surukerttulien kohtalosta. Yhdysvaltain eteläosissa ei ollut saatu havaintoja kauniista lauluäänestä tunnistettavasta täysin harmittomasta ja hyvin harvinaisesta surukerttulista 1930-luvulla, kun yllättäen kaksi lintuharrastajaa toisistaan riippumatta omilla tahoillaan tekivät havainnon lajin yksilöstä vuonna 1939 parin päivän erotuksella. Kyseessä oli eri linnut, sillä molemmat harrastajat ampuivat näkemänsä linnut, kenties todistukseksi havainnosta. Surukerttuleista on saatu muutama vahvistamaton havainto sen jälkeen, mutta laji on, jos ei kuollut sukupuuttoon, niin vähintäänkin sukupuuton partaalla.

Jotenkin on vaikea ymmärtää, miksi lintuharrastaja haluaisi ampua harvinaiseksi tuntemansa linnun. Sen täytyy olla jossain määrin tietysti ajattelemattomuutta, osaltaan tyhmyyttä ja jos kaksi edellistä kriteeriä eivät täyty, on kyse silkasta välinpitämättömyydestä. Välinpitämättömyydestä tulikin mieleeni muut tiedealalla työskentelevät ihmiset. Eräskin kolleega oli tietävinään, että ilmastonmuutos johtuu auringon aktiivisuudesta, ei suinkaan ihmisten hiilidioksidipäästöistä. Viime Fysiikan päivillä Tallinnassa kuuntelin Sami K. Solangin esitelmän, jossa mahdolliset auringon aktiivisuuden vaikutukset ilmastonmuutokseen kumottiin hyvin vakuuttavasti. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät tietämään asiasta. Ehkä heille muuten tulisi huono omatunto epäekologisesta elämäntavastaan. (Kuten minulla esimerkiksi on!)

Joka tapauksessa, ihmisten päämäärä tuntuu aina olevan päästä eroon asioista, jotka ovat ihmisille haitallisia. Kyseiset lintupolot eivät tietenkään olleet haitallisia, mutta monia muita otuksia ja lintuja on metsästetty, koska ne ovat tehneet tuhoa ihmisten viljelyksille. Bakteereista pyritään eroon antibakteerisilla aineilla. Hyttyset levittää malariaa. Kuka oikeasti on iloinen, että hyttysiä on olemassa? Entä mehiläiset ja muut piikikkäät otukset? Tuholaisista ja rikkaruohoista halutaan eroon kasvimaalla.

Tuholaismyrkyt, rikkaruohomyrkyt ja lannoitteet on kehitetty parantamaan ihmisten mahdollisuuksia saada ruokaa itselleen, muun eläinkunnan kustannuksella. Mutta kuvitellaanpa hetki maailma, joka näistä lähtökohdista olisi täydellinen. Ilman näitä inhottavia otuksia, jotka tekevät elämämme hieman epämukavammaksi. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja. Miltä maailma näyttäisi, jos mehiläiset eivät pölyttäisi kasvejamme? Jos linnut eivät laulaisi? Madot eivät möyhisi multaa? Bakteerit eivät edistäisi ruoansulatustamme? Oikeastaan se, mihin me ihmisinä pyrimme, on tietenkin oman lajimme säilyminen. Teemme sen muiden lajien kustannuksella tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin tuhota omia elinmahdollisuuksiamme ja ylipäätään elämän monimuotoisuutta.

T on lukenut Jared Diamondin kirjaa Collapse, joka kertoo sivilisaatioiden katoamisista ja erityisesti syistä, jotka ovat saaneet aikaan kyseiset romahdukset. Kuulemma siinä käsitellään pohtimaani aihetta suurissa määrin. Ehdin jo lukea sitä muutaman sivun, mutta tällä hetkellä kesken on muun muassa George Monbiotin Heat, joka kertoo miten ihmisten hiilidioksidipäästöjä voitaisiin kehittyneissä maissa vähentää.

Monbiotin kirja on melko ahdistavaa luettavaa ja saa miettimään miten sitä itse voisi vaikuttaa maailmaan. Mitä fyysikot tekevät paremman maailman hyväksi? Materiaalifyysikoiden uskoisi tekevän jotain hyödyllistä. Olemmeko hätätilassa? Al Gore sai puolet vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnosta työstään ilmastonmuutostietouden lisäämiseksi, joten ainakin median ja tiedeyhteisön silmissä asialle olisi tehtävä jotain. Jostain syystä poliitikot eivät ole vielä heränneet radikaaleihin ratkaisuihin. Mutta mitä materiaalifyysikot tutkivat ja erityisesti: mitä heidän pitäisi tutkia? Tutkija voi jossain vaiheessa uraansa itse valita oman tutkimusaiheensa. En ole vielä keksinyt mitä haluaisin post-docvaiheeni aikana tutkia ja tuntuu, että aiheen valinta onkin ehkä tutkimuksen vaikein vaihe. Insipiraatiota olen hakenut muun muassa TED-videoista.

Käykääpä katsomassa muutama video! Happy Blog action day! (En malttanut olla laittamatta tätä verkkoon jo 14. päivä illalla.. saas nähdä onnistunko väärentämään päivämäärän 15. päiväksi.)