Katkeroituneet tutkijat ja seuraamukset

Assistentti havaitsee -blogin pitäjä kirjoitti yhdessä postauksessaan yliopistomaailman aliarvostajista ja luettelonsa viimeisessä kohdassa mainitsi katkeroituneen tutkijan. Olen tavannut täällä ollessani monta onnellista tutkijaa, mutta myös pari katkeroitunutta. He eivät kuitenkaan ole katkeroituneet itse tutkimusmaailmaan, vaan instituuttiimme. Mikä heistä tekee erityisen vaarallisia itselleen ja muille, on tapa, jolla he tuovat ajatuksensa esille. He kertovat mittalaitteidemme käyttäjille, kuinka heidän mielestään instituuttimme on huono ja sen työntekijät laiskoja ja osaamattomia.

Millaisia seurauksia tällä on? Ensinnäkin, ihmiset muistavat aina mehukkaat jutut paremmin kuin tylsän tasaisen hyvän osaamisen. Instituutin maine laskee, sen työnhakuilmoituksiin ei enää hae parhaat ihmiset ja vähitellen se muuttuu kyseenalaisen maineensa veroiseksi. Tästä syystä omaa instituuttiaan ei pitäisi koskaan vähätellä kuin korkeintaan työkavereiden seurassa kännissä.

Kerron käytännön esimerkin. Kuulin tämän kollegalta, joten kyseessä on melko rikkinäinen puhelin -kertomus, mutta suurin piirtein näin se hänen mukaansa meni: Muutama vuosi sitten DESY päätti rakentaa lineaarikiihdyttimen, jonka päähän tulisi ensimmäinen eurooppalainen vapaaelektronilaser. Alkuosaa olisi käytetty hiukkastutkimuksiin ja loppuosaa fotonitutkimuksiin. Ja kuinka kävi? Joku DESYn ulkopuolinen yksittäinen elämäänsä kyllästynyt tutkija oli kirjoittanut johonkin saksalaiseen lehteen jutun siitä, kuinka DESYssä ei keksitä mitään uutta vaan toistetaan vain vanhaa. Kaikki huippututkimus ja uudet löydöt oli jutun mukaan kuulemma tehty aina CERNissä tai vastaavassa ja DESY vain toisti tutkimukset tarkemmin. Tämähän ei tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, mutta julkinen mielikuva DESYstä oli muuttunut.

Uuteen kiihdyttimeen ei annettu viralliselta tasolta suostumusta kuin vapaaelektronilaserosalle, joten hiukkasfyysikot eivät saaneet uutta kiihdytintä ja HERAn sulkeuduttua heinäkuussa ennalta päätetyn aikataulun mukaan, hiukkasfysiikan kokeellinen tutkimus loppui DESYn alueella.

En sano, että tämä yksittäinen kirjoitus olisi syypää negatiiviseen päätökseen, mutta katkeroituneen tutkijan on kuitenkin hyvä miettiä motiivejaan, kun hän julkisesti kertoo omista rajoittuneista kokemuksistaan. Loppujen lopuksi, jokainen tutkija itse määrittää sen, miten hyvää tutkimusta laitoksessa tehdään. Ei se koskaan ole koelaitteista tai rahasta kiinni ollut. Hyvä tutkija saa aikaan loistavaa tiedettä laitteista riippumatta. Sehän nähtiin jo Neuvostoliitossa.

P.S. Jouduin editoimaan kirjoitusta paljon heti sen julkaisun jälkeen, koska se antoi lukijalle epämiellyttävän olon yhtiön salaisuuksien levittämisestä. Toivottavasti tämä on nyt korjaantunut. Kirjoituksen tarkoitus ei ole kertoa yhtiösalaisuuksia ja jos jollekin vielä jää sellainen mielikuva, niin poistan ne kohdat välittömästi.

Tutkijan arkipäivää

Ei ole mikään salaisuus, että tutkimus ei olekaan niin hohdokasta kuin millaisen kuvan mediasta saa tutkimuksesta ja tieteestä. Yleensä tutkimus on halvimman ruuvintoimittajan tai vastaavan metsästämistä tai harmittelua siitä kuinka jotain julkaisua ei ole saatavilla omassa instituutissa eikä missään muuallakaan, vaikka juuri siinä saatettaisiin kertoa ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan.

Yritin saada uutta ilmastointilaitetta vastuussani olevalle laitteelle. Prosessi kesti kaksi kuukautta, yli 6 puhelinsoittoa ja lopuksi kun asiat alkoivat sujua, kaverit asensivat ilmastointilaitteen väärälle laitteelle, joka sijaitsee eri rakennuksessa, mutta jolla on yhtä kirjainta vaille sama nimi kuin omallani. Kaverit olivat tietysti kovin pahoillaan, koska joutuvat tekemään lisätöitä ja koska toisen laitteen kalibraatiomittaukset menivät mahdollisesti pilalle. Olin itsekin pahoillani heidän puolestaan, mutta pysyin kovana ja sanoin, että tänään on ilmastointilaite saatava ja yhtäkkiä varastosta sitten löytyikin juuri sopiva laite, vaikka edellisellä viikolla vakuuteltiin, että kuukausia vielä menee.

Opin tästä episodista sen, että mitään ei saa pyytämättä. Jotta voisin tehdä hyvin työni ja pitää laitteeni huippukunnossa, ei riitä että lähetän sähköpostia jollekin ja odottelen, että asiat menevät omalla painollaan eteenpäin. Saksassa (ja varmaankin muuallakin maailmassa?) asiat eivät vain toimi niin. Parasta palvelua saa, kun menee itse paikalle ja selittää, miksi tarvitsee jotain. Toiseksi paras keino on soittaa puhelimella. Sähköpostikommunikointi toimii moitteettomasti vain siinä tapauksessa, että vastaanottaja on ulkomailla tai nuorehko tai molempia (ja kirjoittaa englantia). Saksan moitteeton puhuminen sen sijaan ei tunnu olevan mikään vaatimus. Henkilökohtainen kommunikointi on kuin onkin sekä hauskaa ja hyödyllistä. Suhteiden luominen on tiedemaailmassa kaiken a ja o. Ei kannata olla hyvää kaveria vain professorin kanssa. Tärkeää on saada myös teknisen henkilökunnan ja toimistoväen sympatiat. Lisäksi henkilökohtainen kommunikointi saa ihmiset kertomaan tietoja, joita ei olisi tullut muuten tietäneeksi. Hauskoja sattumuksiakin voi käydä. Hain signaaligeneraattoria lainaksi hepulta ja kysyin häneltä englanniksi asiaa. Kaveri sanoikin heti, että "vai sinä olet suomalainen?" ja ihmettelin, että mistä hän sen keksi ja sattuikin niin, että hänen vaimonsa on suomalainen. Aksentista pystyi tunnistamaan. Palauttaessani laitetta hän huikkasi suomeksi perään, että "Hei!".

Tästä on tietysti kaksi seuraamusta. Ensinnäkin, päivä meni keveämmin eteenpäin, koska sen sijaan, että olisin nyhrännyt yksin toimistossa tai laitteella, pääsin juttelemaan ihmisen kanssa ja toisekseen, jos joskus minulla on vakavampi elektroniikkaongelma, minun on helpompi mennä pyytämään häneltä apua, kun ollaan kerran jo tuttuja. Eräs kollega kutsui tätä kalasteluksi. Hän tosin käytti termiä isojen pomojen yhteydessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aina on tehtävä hyvä vaikutus riippumatta siitä onko kyseessä iso pomo vai teknikko. Molempien luottamus on yhtä tärkeää ansaita ja ihmisten pomottaminen eli räyhääminen ei tee kuin kaikille pahan mielen.

Mainitsin ilmastointilaiteongelmistani kokeneemmille kollegoille ja heistä R (jonkinlainen epävirallinen pomoni) sanoi osuvasti, että kaukaa voi työpaikkamme näyttää hohdokkaalta, mutta läheltä katsottuna viat paljastuvat. Tosin tässä vaiheessa on sanottava, ettei minulla työtä hakiessani ollut kyllä kovinkaan ruusuista kuvaa kyseisestä paikasta ja itse asiassa olen ollut melko positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin asiat ovat sujuneet.

Yleisesti ottaen kuitenkin asiat, joista itse tietää vähemmän, vaikuttavat aina hienommilta ja vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Tutkijat esimerkiksi yrittävät saada työnsä vaikuttamaan hienommalta kuin se on käyttämällä termejä, jotka ovat tuttuja vain asiaan todella hyvin perehtyneille. Muiden korvissa heidän puheensa kuulostavat siis monimutkaisilta ja hienoilta. Sen sijaan, että sanottaisiin, että kaksi ainetta sekoitettiin keskenään, sanotaankin, että käytettiin kiinteän olomuodon vuorovaikutusta ('solid-phase interaction') materiaalin tekoon. Korvataan siis ikävän yksinkertaisilta kuulostavat sanat eufemismismeilla (hieno sana sekin), jotka eivät aukene ensisilmäyksellä.

Sanakikkailun perimmäinen syy lienee saada rahaa muuten tylsähkölle tutkimusaiheelle, joka saadaan tällä tavoin kuulostamaan tiedeseksikkäämmältä. Koska suurin osa tutkijan ajasta menee kuitenkin näpräämiseen eli ohjelmien kirjoitteluun, laitteiden tilaamiseen ja vastaavaan, itse tutkimusaiheen merkitys vähenee ja jossain vaiheessa voi huomata tutkivansa jotain asiaa vain siksi, että se on mahdollista, ei siksi, että ketään se erityisemmin kiinnostaisi.