On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.
Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.
Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.
Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.
Sonntag, 9. August 2009
Samstag, 25. Juli 2009
Panzerwagen II - kuinka sukulaismies sai auton Hampurista
(Jatkoa osalle I)
Isäni kirjoittaa:
Kiinnostus
Kun sukulaismies E sai tietää, että suunnittelimme taas lomareissua Eurooppaan, hänen autokuumeensa suuntautui saksalaiseen käytettynä tuotuun. Pienen suostuttelun jälkeen E myöntyi Hampurin autotarjontaan. Aluksi E sommitteli, että osto kävisi helposti, kun auto olisi vain jostain sieltä päin, siis noin 500:n kilometrin säteeltä. Täytyy myöntää, että itseänikin toki kiinnosti auton osto taas tälläkin kertaa.
Matkustimme porukalla laivakyydillä alkumatkan Helsingistä Travemündeen ja heti, kun puhelin löysi verkon lähestyessämme Saksan rannikkoa, kilahti tekstiviesti: "MB C200 CDI vuosimalli 00 kilometrit 232000 jne... siinä toisella puolella jokkee tiiäthän sinä, varaa ja osta kotiinpäin tullessa."
Kyseisenä kesäkuun 28. päivän sunnuntai-iltana tarkistin auton tiedot ja myyjän sijainnin netistä tyttären & T:n asunnolla. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kyselin tarkemmin missä auto olisi nähtävänä. Nyt selvisi, että auton myynnissä oli avustajana Olaf, joka kertoi, että auto olisi nähtävänä osoitteessa Wexstrasse 42, eli hyvin lähellä kuuluisaa "Planten un Blomen" -puistoa, tosin saisimme nähdä kärryn vasta maanantai-iltana kello 19.30.
Osto
Ostimme maanantaina porukalla Gruppenkarten ja kävimme tutustumassa Planten un Blomeniin. "Kotiuduimme" sieltä iltapäivällä ja sitten urheasti illalla lähdimme koko perheen voimin auto-ostoksille.
Tökötimme hieman ennen puoli kahdeksaa Wexstrasse 42:n kohdalla koko perhe, kunnes meitä jo kaukaa tervehti rennon oloinen mies. Sitten marssimme kiltisti hänen perässään eräälle sisäpihalle. Siellä meitä odotteli herttainen Bärbel, auton omistaja. Tutkiskelimme autoa ja papereita noin 15 minuuttia ja pyysimme Olafilta voisimmeko ajaa pikku kierroksen. Olaf sanoi, että meidän on hänen mielestään pakko kokeilla tätä ihanaa autoa. Hän väitti myös, että emme tarvitse navia, koska hän tuntee kaupungin erittäin hyvin. Kävimme Olafin kanssa ajamassa kymmenen minuutin kierroksen.
Tultuamme koeajolta, ihmettelin ääneen sitten myyjille, että kuinkas auton huollot loppuvat kirjan mukaan 174 000 kilometrin kieppeillä. Bärbel vakuutteli, että autoa on kyllä huollettu, mutta ei merkkiliikkeessä, kun se on hurjan kallista. Selitys tuntui uskottavalta. Löytyi sitten muutama huoltolaskukin. Ajattelin mielessäni, että niin tai näin, kai tämmöinen vehje menee ilman huoltojakin 50 000.
Hintapyyntö oli netissä 3900, mutta myyjä sanoi myyvänsä sen halvemmallakin. Soitin E:lle, että syntyykö kauppa. E pyysi kysymään myyjältä josko auto lähtisi 3500:llä. Bärbel olisi myynytkin, mutta Olaf sanoi, että ei. Sitten päästiin sopuun, että hinta olisi 3700. Bärbel soitti sitten (ehkä olemassa olevalle) kilpailevalle ostajalle, että ei tarvitse tulla.
Lähdimme porukalla tallustelemaan kohden lähellä olvan pubin terassia tekemään kauppakirjaa. Bärbel kysyi minulta, että mitenkäs se maksu, onko teillä rahaa. Kerroin, että minulla on rahat taskussa, jolloin hän oli huolestuneen näköinen ja tokaisi, että kuinka sinä uskallat liikkua semmoinen summa mukanasi. Hieman minua hymyilytti. Ajattelin vielä tyttären vitsiä, kun olimme lähdössä autoa ostamaan. Hän ehdotti, että kaupantekovaiheessa laitamme kaikki karting-pipot päähämme, niin että vain silmät jäävät näkyviin.
Sitten rustasimme kauppakirjan. Bärbel täytti Autoscoutista printtaamansa kauppakirjapohjan tunnollisesti. Paperiin tuli sitten paljon kaikenlaista turhaa lööperiä, mutta ajattelin, että se ei haittaa. Kun maksu oli suorittettu lähdimme sitten vain ajelemaan mesellä kotiin päin. Ei sen kummempaa.
Rekisteröinti
Aamuvarhaisella tiistaiaamuna hurautin mesellä osoitteeseen Flensburgstarsse 1 Pinneberg, eli paikalliseen rekisteröintitoimistoon. Toimiston henkilökunta opasti minua, että ota autoon ensin kilpisepältä vakuutus, jonka jälkeen he antavat autoon vientiasiakirjat ja rekisterikilven numeron. Kilpiseppä tekee sitten uudet vientirekisterikilvet. Helpolta tuntui vaikka monet autontuontiasiantuntijat ovat väittäneet, että edessä olisi ollut isompikin rekisreröintirumba. Mielestäni mitään vaikeutta ei ollut, toiminta oli erittäin nopeaa ja tehokasta. Tässä vaiheessa viranomainen myös tarkisti auton valmistenumeron, meiltä se oli jäänyt tekemättä. Punapäisillä vientikilvillä vein sitten auton odottelemaan Suomeen lähtöä.
Lomamatka
Huristelimme M:n volvolla ympäri Europpaa noin suunnilleen reittiä Hampuri-Pirna-Tsekki- Hallstatt- Alsace- Freiburg-Stuttgart-Hampuri. Näimme Stuttgartissa mersumuseossa maailman ensimmäisen auton. Jostain syystä kertaakaan matkan aikana en ollut huolestunut, että E:n uudelle autolle olisi tehty jotain tuhoa Hampurissa, vaikka se oli vain kadunvarteen pysäköitynä.
Suomeen
Hampurista lähdimme kahdella autolla kohti Ruotsia. Eipä aikaakaan kun olimme saapuneet huonojen tapojen ja huonon ruuan Pohjolaan. Tosin jo Puttgardenin lautalla tutustuimme paikallisiin tapoihin, kun pöydässämme ruokaillut ruotsalaismies puhutteli tarjoilijaa kuuluvasti sanomalla: "Du!" halutessaan laskun. Ei puhettakaan mistään "Bitte zahlen" tyyppisestä käytösetiketistä.
Hämmästyksen aihe oli ruotsalaisten moottoriteiden kunto. Ei uria, ei tietöitä, ei mitään, miten se on mahdollista. Koko väli Malmöstä Tukholmaan leveää sileää baanaa. Ainoa vastoinkäyminen kävi poikettuamme Grännassa. Oli pieni aukko sivistyksessä, kun jouduin parkkipaikalla ottamaan mäkilähdön. Koko touhu meni aivan häneksi, enkä muistanut tuossa tilanteessa käyttää retorisia kiertoilmaisuja vaan kiroilin törkeästi. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Mersun typerällä seisontajarrulla ei käsivalintaisen laatikon kanssa pysty kunnolla ylämäkeen lähtemään. Automaatillahan ei moista tarvi, joten siinä kohtaa oli ajotaidossa puutteita.
Vietimme illan perinteisesti Markarydissä: Ekebacken hotell & konferens. En mötesplats i Markaryd med trivsamt boende, uderbar natur. Siellä kävimme katsomassa arvoituksellisia vanhoja hautakumpuja ja riimukirjoituksia (kuten viime kerralla!).
Tukholmassa olimme yötä Värtanilla Ariadnessa. Siellä on myös sauna, jonka löylyihin nuoret ranskalaistytöt yrittivät tunkea mukaan. Eräs päättäväinen gentlemanni ohjasi heidät naisten puolelle. Hotellin pihalla oli varoituskyltti: Tyhjennä autosi itse. Nyt olin huolestunut asiakkaani puolesta.
Seuraavana päivänä purjehdimme päivälaivalla Turkuun.
Tuontiopas II
Kaiken kaikkiaan, auto kannattaakin ostaa Saksassa yksityisomistajalta. Ei tarvi maksaa paikallista arvonlisäveroa ja hinta voi muutenkin olla halvempi. Rekisteröinti on myös helpompi kuin liikkeestä ostettuna.
1.Osto
Myyjän kanssa tehdään kauppakirja. Myyjän kuuluu antaa uudelle omistajalle nämä kaksi asiakirjaa: Fahrzeugschein ja Fahrzeugbrief.
2. Rekisteröinti
Voit ajella myyjän kilvillä ja vakuutuksella kfz-zulassungstelle -nimiseen paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vai mikä se lieneekään. Toimiston pihalla tai läheisyydessä on kilpisepän paja. Hanki ensin vakuutus kilpisepältä, esimerkiksi 15 päivää vientirekisteröintiä varten. Sitten vakuutuslappu, passi, kauppakirja, Fahrzeugbrief ja Fahrzeugschein ja vanhat kilvet mukanasi konttorille ja homma etenee. Virkailijat neuvovat mielellään. Lopulta saat virkailijalta rekisteritunnuksen ja kilpiseppä pyöräyttää koneestaan punapäiset vientikilvet.
Ei tietenkään haittaa, jos auton asiapapereiden mukana tulee se kuuluisa vaatimuksenmukaisuustodistus. Silloin on ainakin varmaa, että rekisteröintikatsastus Suomessa sujuu ongelmitta. Rekisteröintikatsastuksen pitäisi kyllä onnistua jos Fahrzeugbriefissä, kohdassa EG-typgenehmigung unter Nr on jotain tämmöistä el*93/81*0034*16. Yleensä vaatimuksenmukaisuustodistus on auton asiakirjojen mukana kunhan kaikki paikat ja lokerot kaivelee. Eli saksaksihan tuo haluttu asiakirja on tietenkin nimeltään: EWG-Ubereinstimmungsbescheinikung tai englanniksi COC. Sen saa kyllä vielä Suomestakin, jos tarve tulee. Voi vaan olla aika hintava lappu.
Vakuutus ja kilvet 131€
Rekisteröintikulut 42€
Isäni kirjoittaa:
Kiinnostus
Kun sukulaismies E sai tietää, että suunnittelimme taas lomareissua Eurooppaan, hänen autokuumeensa suuntautui saksalaiseen käytettynä tuotuun. Pienen suostuttelun jälkeen E myöntyi Hampurin autotarjontaan. Aluksi E sommitteli, että osto kävisi helposti, kun auto olisi vain jostain sieltä päin, siis noin 500:n kilometrin säteeltä. Täytyy myöntää, että itseänikin toki kiinnosti auton osto taas tälläkin kertaa.
Matkustimme porukalla laivakyydillä alkumatkan Helsingistä Travemündeen ja heti, kun puhelin löysi verkon lähestyessämme Saksan rannikkoa, kilahti tekstiviesti: "MB C200 CDI vuosimalli 00 kilometrit 232000 jne... siinä toisella puolella jokkee tiiäthän sinä, varaa ja osta kotiinpäin tullessa."
Kyseisenä kesäkuun 28. päivän sunnuntai-iltana tarkistin auton tiedot ja myyjän sijainnin netistä tyttären & T:n asunnolla. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kyselin tarkemmin missä auto olisi nähtävänä. Nyt selvisi, että auton myynnissä oli avustajana Olaf, joka kertoi, että auto olisi nähtävänä osoitteessa Wexstrasse 42, eli hyvin lähellä kuuluisaa "Planten un Blomen" -puistoa, tosin saisimme nähdä kärryn vasta maanantai-iltana kello 19.30.
Osto
Ostimme maanantaina porukalla Gruppenkarten ja kävimme tutustumassa Planten un Blomeniin. "Kotiuduimme" sieltä iltapäivällä ja sitten urheasti illalla lähdimme koko perheen voimin auto-ostoksille.
Tökötimme hieman ennen puoli kahdeksaa Wexstrasse 42:n kohdalla koko perhe, kunnes meitä jo kaukaa tervehti rennon oloinen mies. Sitten marssimme kiltisti hänen perässään eräälle sisäpihalle. Siellä meitä odotteli herttainen Bärbel, auton omistaja. Tutkiskelimme autoa ja papereita noin 15 minuuttia ja pyysimme Olafilta voisimmeko ajaa pikku kierroksen. Olaf sanoi, että meidän on hänen mielestään pakko kokeilla tätä ihanaa autoa. Hän väitti myös, että emme tarvitse navia, koska hän tuntee kaupungin erittäin hyvin. Kävimme Olafin kanssa ajamassa kymmenen minuutin kierroksen.
Tultuamme koeajolta, ihmettelin ääneen sitten myyjille, että kuinkas auton huollot loppuvat kirjan mukaan 174 000 kilometrin kieppeillä. Bärbel vakuutteli, että autoa on kyllä huollettu, mutta ei merkkiliikkeessä, kun se on hurjan kallista. Selitys tuntui uskottavalta. Löytyi sitten muutama huoltolaskukin. Ajattelin mielessäni, että niin tai näin, kai tämmöinen vehje menee ilman huoltojakin 50 000.
Hintapyyntö oli netissä 3900, mutta myyjä sanoi myyvänsä sen halvemmallakin. Soitin E:lle, että syntyykö kauppa. E pyysi kysymään myyjältä josko auto lähtisi 3500:llä. Bärbel olisi myynytkin, mutta Olaf sanoi, että ei. Sitten päästiin sopuun, että hinta olisi 3700. Bärbel soitti sitten (ehkä olemassa olevalle) kilpailevalle ostajalle, että ei tarvitse tulla.
Lähdimme porukalla tallustelemaan kohden lähellä olvan pubin terassia tekemään kauppakirjaa. Bärbel kysyi minulta, että mitenkäs se maksu, onko teillä rahaa. Kerroin, että minulla on rahat taskussa, jolloin hän oli huolestuneen näköinen ja tokaisi, että kuinka sinä uskallat liikkua semmoinen summa mukanasi. Hieman minua hymyilytti. Ajattelin vielä tyttären vitsiä, kun olimme lähdössä autoa ostamaan. Hän ehdotti, että kaupantekovaiheessa laitamme kaikki karting-pipot päähämme, niin että vain silmät jäävät näkyviin.
Sitten rustasimme kauppakirjan. Bärbel täytti Autoscoutista printtaamansa kauppakirjapohjan tunnollisesti. Paperiin tuli sitten paljon kaikenlaista turhaa lööperiä, mutta ajattelin, että se ei haittaa. Kun maksu oli suorittettu lähdimme sitten vain ajelemaan mesellä kotiin päin. Ei sen kummempaa.
Rekisteröinti
Aamuvarhaisella tiistaiaamuna hurautin mesellä osoitteeseen Flensburgstarsse 1 Pinneberg, eli paikalliseen rekisteröintitoimistoon. Toimiston henkilökunta opasti minua, että ota autoon ensin kilpisepältä vakuutus, jonka jälkeen he antavat autoon vientiasiakirjat ja rekisterikilven numeron. Kilpiseppä tekee sitten uudet vientirekisterikilvet. Helpolta tuntui vaikka monet autontuontiasiantuntijat ovat väittäneet, että edessä olisi ollut isompikin rekisreröintirumba. Mielestäni mitään vaikeutta ei ollut, toiminta oli erittäin nopeaa ja tehokasta. Tässä vaiheessa viranomainen myös tarkisti auton valmistenumeron, meiltä se oli jäänyt tekemättä. Punapäisillä vientikilvillä vein sitten auton odottelemaan Suomeen lähtöä.
Lomamatka
Huristelimme M:n volvolla ympäri Europpaa noin suunnilleen reittiä Hampuri-Pirna-Tsekki- Hallstatt- Alsace- Freiburg-Stuttgart-Hampuri. Näimme Stuttgartissa mersumuseossa maailman ensimmäisen auton. Jostain syystä kertaakaan matkan aikana en ollut huolestunut, että E:n uudelle autolle olisi tehty jotain tuhoa Hampurissa, vaikka se oli vain kadunvarteen pysäköitynä.
Suomeen
Hampurista lähdimme kahdella autolla kohti Ruotsia. Eipä aikaakaan kun olimme saapuneet huonojen tapojen ja huonon ruuan Pohjolaan. Tosin jo Puttgardenin lautalla tutustuimme paikallisiin tapoihin, kun pöydässämme ruokaillut ruotsalaismies puhutteli tarjoilijaa kuuluvasti sanomalla: "Du!" halutessaan laskun. Ei puhettakaan mistään "Bitte zahlen" tyyppisestä käytösetiketistä.
Hämmästyksen aihe oli ruotsalaisten moottoriteiden kunto. Ei uria, ei tietöitä, ei mitään, miten se on mahdollista. Koko väli Malmöstä Tukholmaan leveää sileää baanaa. Ainoa vastoinkäyminen kävi poikettuamme Grännassa. Oli pieni aukko sivistyksessä, kun jouduin parkkipaikalla ottamaan mäkilähdön. Koko touhu meni aivan häneksi, enkä muistanut tuossa tilanteessa käyttää retorisia kiertoilmaisuja vaan kiroilin törkeästi. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Mersun typerällä seisontajarrulla ei käsivalintaisen laatikon kanssa pysty kunnolla ylämäkeen lähtemään. Automaatillahan ei moista tarvi, joten siinä kohtaa oli ajotaidossa puutteita.
Vietimme illan perinteisesti Markarydissä: Ekebacken hotell & konferens. En mötesplats i Markaryd med trivsamt boende, uderbar natur. Siellä kävimme katsomassa arvoituksellisia vanhoja hautakumpuja ja riimukirjoituksia (kuten viime kerralla!).
Tukholmassa olimme yötä Värtanilla Ariadnessa. Siellä on myös sauna, jonka löylyihin nuoret ranskalaistytöt yrittivät tunkea mukaan. Eräs päättäväinen gentlemanni ohjasi heidät naisten puolelle. Hotellin pihalla oli varoituskyltti: Tyhjennä autosi itse. Nyt olin huolestunut asiakkaani puolesta.
Seuraavana päivänä purjehdimme päivälaivalla Turkuun.
Tuontiopas II
Kaiken kaikkiaan, auto kannattaakin ostaa Saksassa yksityisomistajalta. Ei tarvi maksaa paikallista arvonlisäveroa ja hinta voi muutenkin olla halvempi. Rekisteröinti on myös helpompi kuin liikkeestä ostettuna.
1.Osto
Myyjän kanssa tehdään kauppakirja. Myyjän kuuluu antaa uudelle omistajalle nämä kaksi asiakirjaa: Fahrzeugschein ja Fahrzeugbrief.
2. Rekisteröinti
Voit ajella myyjän kilvillä ja vakuutuksella kfz-zulassungstelle -nimiseen paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vai mikä se lieneekään. Toimiston pihalla tai läheisyydessä on kilpisepän paja. Hanki ensin vakuutus kilpisepältä, esimerkiksi 15 päivää vientirekisteröintiä varten. Sitten vakuutuslappu, passi, kauppakirja, Fahrzeugbrief ja Fahrzeugschein ja vanhat kilvet mukanasi konttorille ja homma etenee. Virkailijat neuvovat mielellään. Lopulta saat virkailijalta rekisteritunnuksen ja kilpiseppä pyöräyttää koneestaan punapäiset vientikilvet.
Ei tietenkään haittaa, jos auton asiapapereiden mukana tulee se kuuluisa vaatimuksenmukaisuustodistus. Silloin on ainakin varmaa, että rekisteröintikatsastus Suomessa sujuu ongelmitta. Rekisteröintikatsastuksen pitäisi kyllä onnistua jos Fahrzeugbriefissä, kohdassa EG-typgenehmigung unter Nr on jotain tämmöistä el*93/81*0034*16. Yleensä vaatimuksenmukaisuustodistus on auton asiakirjojen mukana kunhan kaikki paikat ja lokerot kaivelee. Eli saksaksihan tuo haluttu asiakirja on tietenkin nimeltään: EWG-Ubereinstimmungsbescheinikung tai englanniksi COC. Sen saa kyllä vielä Suomestakin, jos tarve tulee. Voi vaan olla aika hintava lappu.
Vakuutus ja kilvet 131€
Rekisteröintikulut 42€
Sonntag, 19. Juli 2009
Kasvaminen
Sain palautetta, että blogia luettaisiin kyllä koko ajan, mutta uusia postauksia ei tule tarpeeksi usein. Olen ajatellut kaikenlaista tiedepolitiikasta ja wikipediasta aina ärsyttäviin kollegoihin, mutta kaiken kirjoittaminen blogiin kävisi tiukan työpäivän päätteeksi vähän rasittavaksi, joten olen pitänyt ajatukset nupissani ja sitten autuaasti unohtanut.
Olen viime aikoina miettinyt millaista oli olla lapsi. Lähipiirissä on nyt jonkin verran pienokaisia. Aluksi tuumin, että vauvojen hoito näyttää aika raskaalta. Sitten vietimme grillaustapahtumaa noin viisivuotiaiden seurassa ja sen ajan, kun viisivuotias poika ei tunkenut päätään äitinsä tisseihin (jokin miehinen vaisto?!), hän keksi joko kavuta auton katolle tai kastella vesiletkulla myös grillaamassa mukana olleen tytön. Silloin tajusin, että vauvat ovat ilmeisesti helppo juttu ja oikeastaan aika hauskoja ja harmittomia vaikkakin kuolaavia veikkoja.
Muistin, millaista oli olla lapsi. Ei se ole yhtään helppoa. Koko ajan saa olla peloissaan, että vanhemmille käy jotain ja joutuu heitteille. Toisaalta koulussa on vaikeita tehtäviä ja pitää muistaa ulkoa kaikki maailman joet. Kyllä se vaan niin on, että vaikeudet kasvattavat. Vähitellen sitä oppii ottamaan asiat rennosti eikä tarvitse etsiä niitä kuuluisia rajoja.
Seuraavalla kerralla tulee postaus isäni toiselta autonostoreissulta mehukkaiden kuvien kera, joten jääkää linjoille!
Olen viime aikoina miettinyt millaista oli olla lapsi. Lähipiirissä on nyt jonkin verran pienokaisia. Aluksi tuumin, että vauvojen hoito näyttää aika raskaalta. Sitten vietimme grillaustapahtumaa noin viisivuotiaiden seurassa ja sen ajan, kun viisivuotias poika ei tunkenut päätään äitinsä tisseihin (jokin miehinen vaisto?!), hän keksi joko kavuta auton katolle tai kastella vesiletkulla myös grillaamassa mukana olleen tytön. Silloin tajusin, että vauvat ovat ilmeisesti helppo juttu ja oikeastaan aika hauskoja ja harmittomia vaikkakin kuolaavia veikkoja.
Muistin, millaista oli olla lapsi. Ei se ole yhtään helppoa. Koko ajan saa olla peloissaan, että vanhemmille käy jotain ja joutuu heitteille. Toisaalta koulussa on vaikeita tehtäviä ja pitää muistaa ulkoa kaikki maailman joet. Kyllä se vaan niin on, että vaikeudet kasvattavat. Vähitellen sitä oppii ottamaan asiat rennosti eikä tarvitse etsiä niitä kuuluisia rajoja.
Seuraavalla kerralla tulee postaus isäni toiselta autonostoreissulta mehukkaiden kuvien kera, joten jääkää linjoille!
Samstag, 4. Juli 2009
Vaikka pedaalia purren eteenpäin, sano
Olen lukenut tähän mennessä noin 500 sivua Täällä pohjan tähden alla -kirjasta. On se vaan hyvä. Sitten asiaan.
Vuonna 2002 ostin Nishiki-merkkisen polkupyörän Suomesta. Olen ajellut sillä lähinnä työmatkoja ja nyt mittarissa on noin 8000 kilometriä. En ole jaksanut putsata sitä kovin usein, eli ihme on, että noinkin kauan kesti ilman sen kummempaa kuin jarrupalojen vaihtoa. Ketju alkoi pomppimaan pari viikkoa sitten rattailta ja jonkin aikaa vaihteiden vaihtaminenkin on ollut vähän vaikeaa. Siispä ei muuta kuin pyöräkorjaamolle. Siellä sanottiin, että ketjut ja takapakka pitää vaihtaa. Kustannusarvio noin 80 - 90 euroa ja yli viikko menisi ennen kuin sen saisi korjautettua. Ostin sitten pelkän uuden ketjun ja takapakan. Kotiin tullessa aloin pestä pyörää. Pestessä huomasin, että keskiölaakerissa on älyttömästi välystä eli kammet lonksuivat suorastaan.
Postin siis kammet ja T:n avulla sain irti itse laakerinkin. Sitten vaihdoimme T:n kanssa takapakan, se kävikin melko nopeasti. Eilen marssin sitten ostamaan uuden Innenlagerin. Yhteensä osat kustansivat noin 50 euroa korjaamosta. Toisin kuin monilla keskustelupalstoilla väitettiin, takapakka ei ole paljon ketjuja kalliimpi osa. Mieluummin vaihdan ketjut kerran kahdeksassa vuodessa kuin joka vuosi, vaikka se takapakka jotenkin vähemmän sillä tavalla kuluisi. Halvemmalla ei olisi nettikaupastakaan saanut, lähetyskustannuksethan tulevat vielä päälle. Vielä samana iltana noin tunnissa olin vaihtanut uuden keskiölaakerin, pistänyt polkimet paikoilleen, laittanut uuden ketjun ja lopulta takaisin takapyörän. Ja kun se vielä rullasi kauniisti testiajossa, olin äärettömän tyytyväinen itseeni. Vaihteetkin vaihtuivat niin helposti. Etuvaihtajaa pitää vielä tosin vähän säätää. Korjaukseen ja puhdistukseen meni siis kaikkinensa kenties noin neljä tuntia, en yhtään osaa arvioida. Tätä onnistumisen tunnetta ei kyllä mahda saada, jos vie fillarinsa viikoksi korjaamoon.
Jos nyt joku innostui korjaamaan pyöränsä itse, muistuttaisin että tähän lopulta melko yksinkertaiseen tehtävään tarvittiin neljää erikoisavainta tai työkalua. Ne kannattaakin lainata joltain pyörähullulta kaverilta, koska eihän niitä tarvitse kuin kerran kahdeksassa vuodessa suunnilleen.
Loppukevennyksenä Hampuri-tietoutta. Näin kesähelteillä tekee mieli jääpaloja tai jäämurskaa kenties? Altonassa on pankkiautomaatin näköinen vehje kadulla ja sieltä saa kyseistä vilvoiketta. Kerran näimme, kun joku heppu piteli muovipussia automaatin suuaukolla ja toden totta, siihen tipahteli automaatista jääpaloja. On ne saksalaiset kyllä vänkää jengiä!
Tänä vuonna tulee taas vähän enemmän kilometrejä mittariin.
Vuonna 2002 ostin Nishiki-merkkisen polkupyörän Suomesta. Olen ajellut sillä lähinnä työmatkoja ja nyt mittarissa on noin 8000 kilometriä. En ole jaksanut putsata sitä kovin usein, eli ihme on, että noinkin kauan kesti ilman sen kummempaa kuin jarrupalojen vaihtoa. Ketju alkoi pomppimaan pari viikkoa sitten rattailta ja jonkin aikaa vaihteiden vaihtaminenkin on ollut vähän vaikeaa. Siispä ei muuta kuin pyöräkorjaamolle. Siellä sanottiin, että ketjut ja takapakka pitää vaihtaa. Kustannusarvio noin 80 - 90 euroa ja yli viikko menisi ennen kuin sen saisi korjautettua. Ostin sitten pelkän uuden ketjun ja takapakan. Kotiin tullessa aloin pestä pyörää. Pestessä huomasin, että keskiölaakerissa on älyttömästi välystä eli kammet lonksuivat suorastaan.
Postin siis kammet ja T:n avulla sain irti itse laakerinkin. Sitten vaihdoimme T:n kanssa takapakan, se kävikin melko nopeasti. Eilen marssin sitten ostamaan uuden Innenlagerin. Yhteensä osat kustansivat noin 50 euroa korjaamosta. Toisin kuin monilla keskustelupalstoilla väitettiin, takapakka ei ole paljon ketjuja kalliimpi osa. Mieluummin vaihdan ketjut kerran kahdeksassa vuodessa kuin joka vuosi, vaikka se takapakka jotenkin vähemmän sillä tavalla kuluisi. Halvemmalla ei olisi nettikaupastakaan saanut, lähetyskustannuksethan tulevat vielä päälle. Vielä samana iltana noin tunnissa olin vaihtanut uuden keskiölaakerin, pistänyt polkimet paikoilleen, laittanut uuden ketjun ja lopulta takaisin takapyörän. Ja kun se vielä rullasi kauniisti testiajossa, olin äärettömän tyytyväinen itseeni. Vaihteetkin vaihtuivat niin helposti. Etuvaihtajaa pitää vielä tosin vähän säätää. Korjaukseen ja puhdistukseen meni siis kaikkinensa kenties noin neljä tuntia, en yhtään osaa arvioida. Tätä onnistumisen tunnetta ei kyllä mahda saada, jos vie fillarinsa viikoksi korjaamoon.
Jos nyt joku innostui korjaamaan pyöränsä itse, muistuttaisin että tähän lopulta melko yksinkertaiseen tehtävään tarvittiin neljää erikoisavainta tai työkalua. Ne kannattaakin lainata joltain pyörähullulta kaverilta, koska eihän niitä tarvitse kuin kerran kahdeksassa vuodessa suunnilleen.
Loppukevennyksenä Hampuri-tietoutta. Näin kesähelteillä tekee mieli jääpaloja tai jäämurskaa kenties? Altonassa on pankkiautomaatin näköinen vehje kadulla ja sieltä saa kyseistä vilvoiketta. Kerran näimme, kun joku heppu piteli muovipussia automaatin suuaukolla ja toden totta, siihen tipahteli automaatista jääpaloja. On ne saksalaiset kyllä vänkää jengiä!
| Vuosi | Matka vuodessa (km) | Yhteensä (km) |
| 2002 | 310 | 310 |
| 2003 | 553 | 863 |
| 2004 | 656 | 1519 |
| 2005 | 1388 | 2907 |
| 2006 | 1300 | 4207 (unohtui merkitä, arvioitu jälkikäteen) |
| 2007 | 1498 | 5705 |
| 2008 | 1623 | 7328 |
Tänä vuonna tulee taas vähän enemmän kilometrejä mittariin.
Montag, 1. Juni 2009
Täällä hehkulamppujen alla
Aloitin eilen lukemaan Linnan "Täällä pohjantäden alla" -kirjaa. Onhan se melkoinen järkäle. Saa nähdä pääsenkö tällä kertaa loppuun asti. Huomasin ensimmäisiä sivuja jo lukiessa, että oma kieleni on köyhää ja väritöntä.
EU ja monet maat ympäri maapalloa haluavat kieltää tai ovat jo kieltäneet hehkulamput. Se sattuikin sopivasti, sillä juuri eräs fyysikkoryhmä on keksinyt tavan saada hehkulampusta todella energiatehokkaan. He muuttavat hehkulampun volframilangan pinnan rakennetta laser-pulssilla. Kestääköhän nämä muunnellut yhtä hyvin kuin perinteiset lamput? Olen aina ollut kova energiansäästölamppujen vastustaja, koska ne ovat ongelmajätettä. Vanha kunnon hehkulamppu uudella langalla on mielestäni parempi keksintö kuin valoteholtaan ajan myötä heikkenevät, väriltään omituiset ja elohopeaa sisältävät "energiansäästölamput", joita muuten englanniksi kutsutaan hieman kuvaavammin nimellä compact fluorescent lamp. Onkohan hehkulamppujen kieltoinnostus saanut alkunsa elohopeateollisuuden lobbauksesta?
Elohopean hinta Yhdysvalloissa oli korkeimmillaan 1960-luvulla, jopa 2500 dollaria per pullo. Yksi pullo painaa 34,5 kg. Vuoteen 1998 mennessä hinta oli laskenut noin 140 dollariin per pullo.[lähde] Vuonna 2004 elohopean hinta kuitenkin kohosi nopeasti ja vuonna 2005 saavutti maksimiarvon 850 dollaria.[lähde] Sittemmin hinta on hieman laskenut, mutta tämän hetkistä hintaa ei ole suoraan saatavilla.
Vuonna 2001 elohopeaa meni elohopealamppuihin 10,7 tonnia Yhdysvalloissa. Se vastaa 43 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 elohopean kulutus lampuissa oli vähentynyt 10,1 tonniin,[lähde] mutta elohopean hinta alkoi rajusti kasvaa. Jos käytämme vuoden 2005 huippuhintaa, lamppujen elohopea maksoi tuolloin 250 miljoonaa dollaria. Nämä kaikki laskelmat koskevat pelkästään Yhdysvaltoja. Sittemmin kulutus on huomattavasti noussut, kun hehkulamppujen käytön kieltoa on kaavailtu ja esimerkiksi LCD-näyttöjen taustavaloina käytetään / käytettiin myös yleensä elohopeaa sisältäviä lamppuja.[lähde]
Kannattaako energiansäästölampuista sitten huolestua? Onko muutama tonni elohopeaa paljon vai vähän?
Suurin elohopeasaastuttaja on kullan louhinta kehittymättömissä louhintalaitoksissa kehitysmaissa. Niistä nousee ilmaan noin tuhat tonnia elohopeaa vuosittain. Elohopean hinta onkin siis noussut samaa tahtia kullan hinnan kanssa.[lähde] Pitäisiköhän kullan käyttöä rajoittaa? Sen ekologiset vaikutukset kun näyttävät olevan aika karmaisevat eikä se pelkästään saastuta elohopean takia vaan sen louhinta myös kuluttaa arvokasta luonnonvaraamme, makeaa vettä. Suuri kultaryntäys (1849) kuulostaa jotenkin mystiseltä ja jännittävältä seikkailulta, mutta itse asiassa Kalifornian jokien ja San Fransiscon lahden arvioidaan sisältävän sen johdosta noin 7600 tonnia elohopeaa. Noin kahdeksalla prosentilla amerikkalaisista naisista hedelmällisessä iässä on niin paljon elohopeaa kehossaan, että sen katsotaan aiheuttava neurologisten vaurioiden riskin kehittyvälle vauvalle.[lähde]
Mitäköhän niille käytetyille hehkulampuille pitäisi tehdä. Voisiko niistä erottaa lasin ja metallin erikseen? Eikö niitä voisi kierrättää jotenkin? Entä ruotsalaiset, jotka kielsivät tänään 1.6.2009 elohopean käytön kuluttajatuotteissa? Mitä valaisimia siellä käytetään sitten, kun hehkulamput kielletään EU:ssa? Ehkä ensimmäiset laser-käsitellyt hehkulamput tulevatkin myyntiin länsinaapurissa.
EU ja monet maat ympäri maapalloa haluavat kieltää tai ovat jo kieltäneet hehkulamput. Se sattuikin sopivasti, sillä juuri eräs fyysikkoryhmä on keksinyt tavan saada hehkulampusta todella energiatehokkaan. He muuttavat hehkulampun volframilangan pinnan rakennetta laser-pulssilla. Kestääköhän nämä muunnellut yhtä hyvin kuin perinteiset lamput? Olen aina ollut kova energiansäästölamppujen vastustaja, koska ne ovat ongelmajätettä. Vanha kunnon hehkulamppu uudella langalla on mielestäni parempi keksintö kuin valoteholtaan ajan myötä heikkenevät, väriltään omituiset ja elohopeaa sisältävät "energiansäästölamput", joita muuten englanniksi kutsutaan hieman kuvaavammin nimellä compact fluorescent lamp. Onkohan hehkulamppujen kieltoinnostus saanut alkunsa elohopeateollisuuden lobbauksesta?
Elohopean hinta Yhdysvalloissa oli korkeimmillaan 1960-luvulla, jopa 2500 dollaria per pullo. Yksi pullo painaa 34,5 kg. Vuoteen 1998 mennessä hinta oli laskenut noin 140 dollariin per pullo.[lähde] Vuonna 2004 elohopean hinta kuitenkin kohosi nopeasti ja vuonna 2005 saavutti maksimiarvon 850 dollaria.[lähde] Sittemmin hinta on hieman laskenut, mutta tämän hetkistä hintaa ei ole suoraan saatavilla.
Vuonna 2001 elohopeaa meni elohopealamppuihin 10,7 tonnia Yhdysvalloissa. Se vastaa 43 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 elohopean kulutus lampuissa oli vähentynyt 10,1 tonniin,[lähde] mutta elohopean hinta alkoi rajusti kasvaa. Jos käytämme vuoden 2005 huippuhintaa, lamppujen elohopea maksoi tuolloin 250 miljoonaa dollaria. Nämä kaikki laskelmat koskevat pelkästään Yhdysvaltoja. Sittemmin kulutus on huomattavasti noussut, kun hehkulamppujen käytön kieltoa on kaavailtu ja esimerkiksi LCD-näyttöjen taustavaloina käytetään / käytettiin myös yleensä elohopeaa sisältäviä lamppuja.[lähde]
Kannattaako energiansäästölampuista sitten huolestua? Onko muutama tonni elohopeaa paljon vai vähän?
Suurin elohopeasaastuttaja on kullan louhinta kehittymättömissä louhintalaitoksissa kehitysmaissa. Niistä nousee ilmaan noin tuhat tonnia elohopeaa vuosittain. Elohopean hinta onkin siis noussut samaa tahtia kullan hinnan kanssa.[lähde] Pitäisiköhän kullan käyttöä rajoittaa? Sen ekologiset vaikutukset kun näyttävät olevan aika karmaisevat eikä se pelkästään saastuta elohopean takia vaan sen louhinta myös kuluttaa arvokasta luonnonvaraamme, makeaa vettä. Suuri kultaryntäys (1849) kuulostaa jotenkin mystiseltä ja jännittävältä seikkailulta, mutta itse asiassa Kalifornian jokien ja San Fransiscon lahden arvioidaan sisältävän sen johdosta noin 7600 tonnia elohopeaa. Noin kahdeksalla prosentilla amerikkalaisista naisista hedelmällisessä iässä on niin paljon elohopeaa kehossaan, että sen katsotaan aiheuttava neurologisten vaurioiden riskin kehittyvälle vauvalle.[lähde]
Mitäköhän niille käytetyille hehkulampuille pitäisi tehdä. Voisiko niistä erottaa lasin ja metallin erikseen? Eikö niitä voisi kierrättää jotenkin? Entä ruotsalaiset, jotka kielsivät tänään 1.6.2009 elohopean käytön kuluttajatuotteissa? Mitä valaisimia siellä käytetään sitten, kun hehkulamput kielletään EU:ssa? Ehkä ensimmäiset laser-käsitellyt hehkulamput tulevatkin myyntiin länsinaapurissa.
Sonntag, 24. Mai 2009
Työnhakijat ja yhden kaupungin haave
Terve terve. Hommahan on nyt se, että kahden tutkijan taloudessa on jatkuva työnhaku päällä. Saan luultavasti vuoden jatkoa sopimukseeni eli pysyn postdoc-tutkijana vielä ensi vuoden elokuuhun asti samassa paikassa. T:n sopimus sen sijaan on loppumassa ja hänelle pitäisi löytää töitä, mieluiten Hampurista.
Tämä ei ole mikään pieni ongelma tutkimusmaailmassa, sillä ainakin fysiikan alalla yleensä kaikki fyysikkonaiset tapaavat ennemmin tai myöhemmin opintojensa aikana fyysikkomiehen, jonka kanssa he menevät naimisiin tai vakiintuvat parisuhteeseen. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta työpaikan löytäminen samasta kaupungista saattaa muodostua ongelmaksi. Tuntemamme ranskalaispariskunta saattaa joutua vaihtamaan maisemaa, koska nainen ei löytänyt Hampurista kivaa työpaikkaa. Eräs saksalaispariskunta sen sijaan pääsi usean vuoden eron jälkeen vihdoin samaan kaupunkiin töihin (ja heidän työhuoneidensa ovet ovat samalla käytävällä vastakkain ja he käyvät yhdessä lounaalla). Tuntemillamme suomalaispariskunnilla on käynyt usein tuuri ja vuoden tai parin viiveellä pariskunta on saatu sijoitettua samaan kaupunkiin töihin.
Me T:n kanssa emme näe toisiamme työpäivän aikana yleensä muutoin kuin sattumalta, koska emme ole samassa työpaikassa, vaikka työpaikkamme ovatkin aika lähekkäin. Ihmiset joskus ihmettelevät, miten pariskunta voi olla samassa työpaikassa töissä. Minulle se ainakin on helppoa. Töissä en ajattele vapaa-aikaa ja kumppanini on minulle silloin puhtaasti työkaveri. Silti en voisi kuvitellakaan tekeväni kaikkea yhdessä kumppanini kanssa (viitaten aiemmin mainitsemaani saksalaispariskuntaan). Emme vain ole sellaisia ihmisiä. Itse ainakin tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja useanlaista sosiaalista ympäristöä elämääni.
Irtauduin vähän alkuperäisestä aiheesta.. Mutta huoli saman kaupungin ongelmasta kytee taustalla. Pitääkö jossain vaiheessa toisen ryhtyä työttömäksi tai vaihtaa alalle, jolta saa töitä mistä tahansa kaupungista?
Parisuhteista tuli mieleeni, että länsimaisen median antama romanttinen normikuva parisuhteesta on aika kieroutunut. Se antaa nuorille paineita olla yltiöromanttisia ja seksikkäitä. Joillekin hekumallisuus on olennainen osa parisuhdetta, mutta elämä voi olla myös pohdiskelevaa, kuplivaa ja iloista, eikä sen tarvitse olla jatkuvaa toisen palvontaa, irstailua tai romanttisia kynttiläillallisia, jotka ennemmin tai myöhemmin käyvät puuduttaviksi.
Tämä ei ole mikään pieni ongelma tutkimusmaailmassa, sillä ainakin fysiikan alalla yleensä kaikki fyysikkonaiset tapaavat ennemmin tai myöhemmin opintojensa aikana fyysikkomiehen, jonka kanssa he menevät naimisiin tai vakiintuvat parisuhteeseen. Tämähän ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta työpaikan löytäminen samasta kaupungista saattaa muodostua ongelmaksi. Tuntemamme ranskalaispariskunta saattaa joutua vaihtamaan maisemaa, koska nainen ei löytänyt Hampurista kivaa työpaikkaa. Eräs saksalaispariskunta sen sijaan pääsi usean vuoden eron jälkeen vihdoin samaan kaupunkiin töihin (ja heidän työhuoneidensa ovet ovat samalla käytävällä vastakkain ja he käyvät yhdessä lounaalla). Tuntemillamme suomalaispariskunnilla on käynyt usein tuuri ja vuoden tai parin viiveellä pariskunta on saatu sijoitettua samaan kaupunkiin töihin.
Me T:n kanssa emme näe toisiamme työpäivän aikana yleensä muutoin kuin sattumalta, koska emme ole samassa työpaikassa, vaikka työpaikkamme ovatkin aika lähekkäin. Ihmiset joskus ihmettelevät, miten pariskunta voi olla samassa työpaikassa töissä. Minulle se ainakin on helppoa. Töissä en ajattele vapaa-aikaa ja kumppanini on minulle silloin puhtaasti työkaveri. Silti en voisi kuvitellakaan tekeväni kaikkea yhdessä kumppanini kanssa (viitaten aiemmin mainitsemaani saksalaispariskuntaan). Emme vain ole sellaisia ihmisiä. Itse ainakin tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa ja useanlaista sosiaalista ympäristöä elämääni.
Irtauduin vähän alkuperäisestä aiheesta.. Mutta huoli saman kaupungin ongelmasta kytee taustalla. Pitääkö jossain vaiheessa toisen ryhtyä työttömäksi tai vaihtaa alalle, jolta saa töitä mistä tahansa kaupungista?
Parisuhteista tuli mieleeni, että länsimaisen median antama romanttinen normikuva parisuhteesta on aika kieroutunut. Se antaa nuorille paineita olla yltiöromanttisia ja seksikkäitä. Joillekin hekumallisuus on olennainen osa parisuhdetta, mutta elämä voi olla myös pohdiskelevaa, kuplivaa ja iloista, eikä sen tarvitse olla jatkuvaa toisen palvontaa, irstailua tai romanttisia kynttiläillallisia, jotka ennemmin tai myöhemmin käyvät puuduttaviksi.
Sonntag, 17. Mai 2009
Hyvä tutkimustapa ja maalaisjärki
Saatuani herätyksen tutkimuksen etiikan pohtimiseen ja hyvään tutkimustapaan yleisemminkin olen tilannut amazon.com:sta ja amazon.de:stä muutaman kirjan luettavaksi. Tällä hetkellä luen sekaisin kolmea kirjaa: E. Bright Wilson, Jr.: An introduction to scientific research (50-luvulla kirjoitettu ilmeisen suosittu kirja, joka hämmästyttää tuomalla esiin niitä samoja asioita, jotka yhä edelleen ovat ongelmia), Adil E. Shamoo ja David B. Resnik: Responsible conduct of research (biotieteiden eettisistä ongelmista, paljon käytännöllisiä eettisiä harjoituskysymyksiä), ja Marcel C. LaFollette: Stealing into print &mdash Fraud, plagiarism and misconduct in scientific publishing (editorin näkökulma tuo esiin melko häpeilemättömiä väärennös- ja kopiointitapauksia). Tänään laitoin tilaukseen myös kirjan On being a scientist.
Tilasin kirjat vasta katsottuani niistä otteita Google booksista. Tämä Googlen palvelu on myös siitä hieno, että siinä on linkkejä kirjojen arvosteluihin, joista oppii yleensä aika paljon itse kirjan kirjoittajasta. Ei kannata esimerkiksi ehkä ostaa tutkimusetiikan kirjaa, jonka kirjoittaja noin muuten on ansioitunut Loch Nessin hirviön tutkijana.
LaFolletten kirjasta olen oppinut jo sen, että tieteelliset väärinkäytökset eivät tosiaankaan ole mikään uusi ongelma. Tämä herättää kysymyksen, miksi tutkijakoululaisille ja ylipäätään fysiikan yliopisto-opiskelijoille ei ole pakollista tieteen etiikan ja hyvän tutkimustavan kurssia. Hyvä tutkimustapa pyritään tällä hetkellä ikään kuin opettamaan harjoitustöiden kylkiäisenä. Mielestäni se ei riitä. Kyse on vähän samasta, kun pyykkiä pesuun laitettaessa joku sanoisi, että kun peset valkoisia pyykkejä, käytä tuota vihreää pyykinpesuainetta ja värillisiä pestessä käytä tuota lilaa ainetta, yhtään tarkemmin erittelemättä miksi. Kun taustat eivät ole tiedossa, myöskään ohjeiden tarkoitus ja sisältö eivät välity. Hetki kun joku kertoo, että valkopyykin pesuaine valkaisee pyykkiä, sääntö onkin paljon helpompi muistaa ja sitä tottelee automaattisesti ja tarpeen mukaan soveltaen.
Samalla tavoin laboratoriotöitä tekevät opiskelijat saavat ohjeet, miten tietty tutkimus tulee tehdä, mutta heille ei selitetä kunnolla ohjeiden taustoja eikä erityisesti sitä miten tutkimusta yleisesti ottaen tulee tehdä. He saattavat suorittaa laboratoriotyöt moitteettomasti virheanalyysit tehden, koska laboratoriotyömonisteessa niin käsketään ja muuten työtä ei hyväksytä, mutta ensimmäisen "oikean" tutkimusongelman edessä he ovat niin keskittyneitä esimerkiksi tietoteknisiin vaikeuksiin, että he eivät tule ajatelleeksi virhearvioita, systemaattisia virheitä, toistomittauksia jne. Jos he ovat niin onnekkaita, että heillä on hyvä ohjaaja, he saavat tietenkin palautetta, jossa virhearvioit vaaditaan ja kaikki on hyvin, mutta kaikki ohjaajat eivät ole hyviä ja peruskursseilla vielä samalla viivalla olleet opiskelijat ovatkin lopputyötä tehdessään yhtäkkiä eriarvoisessa asemassa. Se, mitä he oppivat tai eivät opi omalta ohjaajaltaan he myös opettavat seuraavalle sukupolvelle ja näin erilaisten tutkimustapojen ketju on valmis. Toiset tarkistavat ja tarkistavat tuloksiaan viimeiseen asti tehden erilaisia virhearvioita ja uusintamittauksia, ja toiset julkaisevat heti ensimmäisen mittaustuloksen ilman virhetarkasteluja.
Löyhästi edelliseen liittyen olin viime viikon lopulla Berliinissä kokouksessa, joka oli erikoisalamme ensimmäinen kokoontuminen. Koska olen vastuussa laitteesta, jolla on tehty melko suuri osa alamme tutkimuksesta viimeisen 20 vuoden aikana, huomasin tuntevani melkein kaikki osallistujat jos en näöltä niin ainakin nimeltä. Pidin 30 minuutin puheen kokouksessa neljäntenä puhujana kahden vanhan konkarin ja yhden professorin jälkeen. Olin vähän hermostunut, kun tajusin tilanteen. Viime kerralla muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa, jossa tosin en tuntenut melkein ketään muista osallistujista, menin aivan totaalisen lukkoon ja sain hädin tuskin puhuttua jotain. Tällä kertaa puhe meni ihan hyvin, vaikkeikaan loistavasti.
Minulla on suuri halu auttaa opiskelijoita ja kertoa heille tutkimuksesta. Auttaa heitä löytämään oma tiensä. Kun tajusin, että minut oli laitettu heti noiden kolmen suuren miehen jälkeen puhumaan, ymmärsin, että minun menestykseni on täysin riippuvainen siitä, kuka minua on valmis auttamaan. Konferensin järjestäjä on minulle tuttu monesta yhteydestä ja hän on samanlainen ihminen siinä mielessä, että hän halusi antaa minulle mahdollisuuden näyttää osaamistani tällaisessa paikassa. Hän haluaa, että menestyn. Samalla tavoin — olen näin jälkeen päin varma — myös ohjaajani Helsingin yliopistossa, pisti minut aina mukaan mahdollisimman moneen projektiin, koska hän varmaankin arveli siitä olevan minulle myöhemmin hyötyä. Ja olihan siitä. Eräs toinen professori jutteli aina filosofisia meidän nuorten kanssa ja kannusti meitä vaatimatta mitään vastineeksi. Mieleeni tulee myös eräs ruotsalainen professori, joka lohdutti minua tuon karmaisevan epäonnistuneen puheeni jälkeen ja kertoi yleisiä opetusmenetelmiään, joilla pyrkii vähentämään opiskelijoidensa puhekammoa. (Loppupäivän odotellessamme lentojamme vietimme syöden taateleita Strasbourgissa ja keskustellen sushista. Se oli ehkä yksi omituisimmista päivistäni.) Kaikki nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan ylöspäin nuoria ihmisiä. Heidän tavoitteena ei ole pönkittää omaa paremmuuttaan vaan he kannustavat muita omiin huippusuorituksiinsa. Pienikin positiivinen yksityinen huomio, jonka kokenut tutkija antaa opiskelijalle, voi olla kullan arvoinen ja pysyä muistoissa iäti. Se kannustaa ja luo uskoa omiin kykyihin.
Äh. Minulle tuli pala kurkkuun, kun mietin, miten ystävällisiä kaikki ihmiset ovat. Isi, äiti, T:n vanhemmat, ystävät, sukulaiset, työtoverit, satunnaiset tuttavuudet. Enkä koskaan ehdi olemaan heille yhtä avulias, vaikka vannon, että ajattelen heitä lämmöllä usein ja mietin, miten voisin heitä ilahduttaa. Useammin kuin arvaattekaan! Harmittaa, kun aika ja resurssit ovat niin rajalliset ja maailma on niin iso.
Tilasin kirjat vasta katsottuani niistä otteita Google booksista. Tämä Googlen palvelu on myös siitä hieno, että siinä on linkkejä kirjojen arvosteluihin, joista oppii yleensä aika paljon itse kirjan kirjoittajasta. Ei kannata esimerkiksi ehkä ostaa tutkimusetiikan kirjaa, jonka kirjoittaja noin muuten on ansioitunut Loch Nessin hirviön tutkijana.
LaFolletten kirjasta olen oppinut jo sen, että tieteelliset väärinkäytökset eivät tosiaankaan ole mikään uusi ongelma. Tämä herättää kysymyksen, miksi tutkijakoululaisille ja ylipäätään fysiikan yliopisto-opiskelijoille ei ole pakollista tieteen etiikan ja hyvän tutkimustavan kurssia. Hyvä tutkimustapa pyritään tällä hetkellä ikään kuin opettamaan harjoitustöiden kylkiäisenä. Mielestäni se ei riitä. Kyse on vähän samasta, kun pyykkiä pesuun laitettaessa joku sanoisi, että kun peset valkoisia pyykkejä, käytä tuota vihreää pyykinpesuainetta ja värillisiä pestessä käytä tuota lilaa ainetta, yhtään tarkemmin erittelemättä miksi. Kun taustat eivät ole tiedossa, myöskään ohjeiden tarkoitus ja sisältö eivät välity. Hetki kun joku kertoo, että valkopyykin pesuaine valkaisee pyykkiä, sääntö onkin paljon helpompi muistaa ja sitä tottelee automaattisesti ja tarpeen mukaan soveltaen.
Samalla tavoin laboratoriotöitä tekevät opiskelijat saavat ohjeet, miten tietty tutkimus tulee tehdä, mutta heille ei selitetä kunnolla ohjeiden taustoja eikä erityisesti sitä miten tutkimusta yleisesti ottaen tulee tehdä. He saattavat suorittaa laboratoriotyöt moitteettomasti virheanalyysit tehden, koska laboratoriotyömonisteessa niin käsketään ja muuten työtä ei hyväksytä, mutta ensimmäisen "oikean" tutkimusongelman edessä he ovat niin keskittyneitä esimerkiksi tietoteknisiin vaikeuksiin, että he eivät tule ajatelleeksi virhearvioita, systemaattisia virheitä, toistomittauksia jne. Jos he ovat niin onnekkaita, että heillä on hyvä ohjaaja, he saavat tietenkin palautetta, jossa virhearvioit vaaditaan ja kaikki on hyvin, mutta kaikki ohjaajat eivät ole hyviä ja peruskursseilla vielä samalla viivalla olleet opiskelijat ovatkin lopputyötä tehdessään yhtäkkiä eriarvoisessa asemassa. Se, mitä he oppivat tai eivät opi omalta ohjaajaltaan he myös opettavat seuraavalle sukupolvelle ja näin erilaisten tutkimustapojen ketju on valmis. Toiset tarkistavat ja tarkistavat tuloksiaan viimeiseen asti tehden erilaisia virhearvioita ja uusintamittauksia, ja toiset julkaisevat heti ensimmäisen mittaustuloksen ilman virhetarkasteluja.
Löyhästi edelliseen liittyen olin viime viikon lopulla Berliinissä kokouksessa, joka oli erikoisalamme ensimmäinen kokoontuminen. Koska olen vastuussa laitteesta, jolla on tehty melko suuri osa alamme tutkimuksesta viimeisen 20 vuoden aikana, huomasin tuntevani melkein kaikki osallistujat jos en näöltä niin ainakin nimeltä. Pidin 30 minuutin puheen kokouksessa neljäntenä puhujana kahden vanhan konkarin ja yhden professorin jälkeen. Olin vähän hermostunut, kun tajusin tilanteen. Viime kerralla muutama vuosi sitten samankaltaisessa tilanteessa, jossa tosin en tuntenut melkein ketään muista osallistujista, menin aivan totaalisen lukkoon ja sain hädin tuskin puhuttua jotain. Tällä kertaa puhe meni ihan hyvin, vaikkeikaan loistavasti.
Minulla on suuri halu auttaa opiskelijoita ja kertoa heille tutkimuksesta. Auttaa heitä löytämään oma tiensä. Kun tajusin, että minut oli laitettu heti noiden kolmen suuren miehen jälkeen puhumaan, ymmärsin, että minun menestykseni on täysin riippuvainen siitä, kuka minua on valmis auttamaan. Konferensin järjestäjä on minulle tuttu monesta yhteydestä ja hän on samanlainen ihminen siinä mielessä, että hän halusi antaa minulle mahdollisuuden näyttää osaamistani tällaisessa paikassa. Hän haluaa, että menestyn. Samalla tavoin — olen näin jälkeen päin varma — myös ohjaajani Helsingin yliopistossa, pisti minut aina mukaan mahdollisimman moneen projektiin, koska hän varmaankin arveli siitä olevan minulle myöhemmin hyötyä. Ja olihan siitä. Eräs toinen professori jutteli aina filosofisia meidän nuorten kanssa ja kannusti meitä vaatimatta mitään vastineeksi. Mieleeni tulee myös eräs ruotsalainen professori, joka lohdutti minua tuon karmaisevan epäonnistuneen puheeni jälkeen ja kertoi yleisiä opetusmenetelmiään, joilla pyrkii vähentämään opiskelijoidensa puhekammoa. (Loppupäivän odotellessamme lentojamme vietimme syöden taateleita Strasbourgissa ja keskustellen sushista. Se oli ehkä yksi omituisimmista päivistäni.) Kaikki nämä ihmiset ovat valmiita auttamaan ylöspäin nuoria ihmisiä. Heidän tavoitteena ei ole pönkittää omaa paremmuuttaan vaan he kannustavat muita omiin huippusuorituksiinsa. Pienikin positiivinen yksityinen huomio, jonka kokenut tutkija antaa opiskelijalle, voi olla kullan arvoinen ja pysyä muistoissa iäti. Se kannustaa ja luo uskoa omiin kykyihin.
Äh. Minulle tuli pala kurkkuun, kun mietin, miten ystävällisiä kaikki ihmiset ovat. Isi, äiti, T:n vanhemmat, ystävät, sukulaiset, työtoverit, satunnaiset tuttavuudet. Enkä koskaan ehdi olemaan heille yhtä avulias, vaikka vannon, että ajattelen heitä lämmöllä usein ja mietin, miten voisin heitä ilahduttaa. Useammin kuin arvaattekaan! Harmittaa, kun aika ja resurssit ovat niin rajalliset ja maailma on niin iso.
Abonnieren
Posts (Atom)
