Freitag, 28. August 2009

Zürichiin ja takaisin

Suomenlahden tällä puolella asumisessa on se hyvä puoli, että voi nousta aamulla junaan ja löytää itsensä illalla Sveitsistä. Se on mukava tapa matkustaa, jos tykkää istua yhdeksän tuntia yhtä soittoa. T koki keväällä vaikeuksia Deutsche Bahnin kanssa ja varmaankin jonkinlaisena hyvityksenä nämä tarjosivat hänelle ilmaislippua kanssamatkustajalle Saksan sisäisillä meno-paluumatkoilla. Päätimme hyödyntää lipun siis maksimiinsa asti ja matkustimme Saksan ja Sveitsin rajalle viime viikonloppuna.

Saavuimme torstai-iltana Konstanziin Saksan rajalle. "Oliko se se kaupunki, jossa oli satamassa se amatsoni?" kysyi isäni, kun lähetin viestin Konstanzista. Kyllä, satamassa on jättimäinen amatsonipatsas. Konstanzin vanhassa kaupungissa on paljon vanhoja taloja, koska sitä ei toisessa maailmansodassa pommitettu. Oikealla olevan kuvan talo on rakennettu 1294.



Konstanzin amatsoni


Konstanzista matkasimme lautalla Bodenjärven toiselle puolelle Friedrichshafeniin. Siellä kävimme Zeppelin-museossa, joka oli varsin mielenkiintoinen. On hämmästyttävää, että ilmalaivalla pääsi noin viidessä päivässä Friedrichshafenista esimerkiksi Tokioon. Sitä tarina ei kerro, kuinka monta päivää kestää päästä itse Friedrichshafenin pikkuruiseen kylään Saksan ja Sveitsin rajalle. Harmillista kyllä, luksuriöösi ilmalaivaliikenne lopetettiin lähes alkuunsa johtuen muutamasta tuhoisasta onnettomuudesta.

Friedrichshafenin satama-alue on miellyttävä ja sen varrella on paljon ravintoloita ja kahviloita. Moderni kirjasto upealla järvinäkymällä oli myös melkoinen nähtävyys. Suomalaisiin törmää aina silloin, kun sitä ei odota. Tälläkin kertaa menimme istumaan rantaravintolaan ja heti istahdettuamme tajusimme, että viereinen seurue oli suomalainen. Edessämme tiivistyi suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välinen ero.

Friedrichshafenista palasimme Konstanziin, mistä jatkoimme junalla Zürichiin. Ja nyt opin senkin, että se ei ole Sveitsin pääkaupunki (kuten ei myöskään Basel). Matkailu on niin opettavaista. Meille ei selvinnyt missä raja Saksan ja Sveitsin välillä kulki, sillä mitään rajamuodollisuuksia ei ollut mennessä eikä tullessa. Zürich on oikein kiva kaupunki, joskin Hampurin tapaan se on kiva paikka elää, muttei juurikaan tarjoa suuria turistinähtävyyksiä. Rento oleskelu ystävien seurassa oli kuitenkin tarpeeksi viihdyttävää.

Zürichin joukkoliikennesysteemiä oli ylistetty maasta taivaaseen Wikitravelissa, mutta itse koimme hieman hankalaksi, kun matkalippua ei voinut ostaa kortilla eikä setelirahalla vaan piti olla kolikoita. Lisäksi päivän matkalipun ostaminen uusista digitaalinäyttöisistä koneista, jotka huolivat myös korttimaksun, vaati noin kymmenen näytön painallusta, joten kyllä siinä voi joiltakin usko loppua.

Tuttavapariskunnan majapaikkaa katsomaan matkustimme pieneen Bruggin kaupunkiin, joka on vallan ihastuttava. Bruggissa on roomalaiskaupungin rauniot ja kaunis luostarikirkko, joita kannattaa käydä katselemassa, jos sinne päin eksyy. Ehkä hieman yllättäen tässä sievässä pikkukaupungissa on myös muutama räkälä ja bordelli.

Kruisailimme sveitsiläisessä maalaismaisemassa Alfa Romeon kyydissä ja kävimme muun muassa katsomassa sveitsiläistä ydinvoimalaa, joka oli maisemoitu niin ovelasti, ettei se meinannut näkyä tielle. Kuulemma se näkyy kuitenkin tosi hyvin Saksaan, joka on joen toisella puolella. Sveitsin ylpeys Paul Scherrer Institut nähtiin myös.

Sveitsissä puhutaan sveitsinsaksaa ja varmaan se on jotain kaukaista sukua saksalle vähän kuin eesti suomelle. Ei siitä mitään ymmärtänyt. Se kuulostaa oikein huvittavalta ja ymmärrän hyvin, miksi saksalaiset vitsailevat joskus etelän murteista. Kirjoitettuna se on kuitenkin samanlaista kuin saksa, joten hyvin siellä silti pärjäsi. Sveitsiläiset olivat eteläsaksalaisten tapaan erittäin ystävällisiä ja tuntemattomatkin saattoivat ryhtyä iloisesti juttusille raitiovaunussa. Hampurissa tuntemattomille ei jutella niin leppoisasti ja kevein perustein. Ehkä siinä on siis perää, että pohjoissaksalaiset ovat eteläistä jäyhempää porukkaa, vaikka he suomalaisisesta näkökulmasta vaikuttavat ihan ystävällisiltä ja mukavilta.

Dienstag, 11. August 2009

Ensimmäinen luento

Jokainen meistä on ollut joskus oppilas. Usein opiskelusta jää mieleen kaikki ne huonot opettajat eikä opiskelun jälkeen kaikille tule mahdollisuutta toimia itse opettajana ja saada siten kokemusta opettamisesta.

Tänään pidin elämäni ensimmäisen luennon. Luennoin kesäopiskelijoille tutkimusalastani, jota olen harrastellut jo kohta kymmenen vuotta. Koska minulle on opetettu, että jokaisen puheen tai luennon täytyy olla hyvä, muutenhan se on vain kuulijoiden ajan tuhlaamista, päätin tehdä siitä niin hyvän kuin pystyin. Vietin siis pari viikkoa kyseistä luentoa valmistellessa ja suunnittelin etukäteen missä kohtaa kysyn opiskelijoilta kysymyksiä saadakseni aikaan vuorovaikutusta ja pitääkseni heidän mielenkiintonsa ylhäällä.

Tässä kohtaa varmaankin jokainen joskus jotain opettanut tietää mitä tapahtui.

Saavuin siis kello yhdeksän aamulla innostuneena ja huonosti nukutun yön jälkeen pitämään puolitoistatuntista luentoani, johon olin valmistanut demonstraation ja yrittänyt keksiä pedagogisesti hyvän juonen. Paikalle saapui alle puolet opiskelijoista ja näistäkin suurimmalla osalla oli selvästi vaikeuksia pysyä hereillä jo ennen kuin aloitin luennon.

Vaikka etenin koko alan tärkeimmät kohdat läpi niin nopeasti kuin pystyin, ei minulle jäänytkään lopussa aikaa käydä läpi demonstraatiota, jota olin valmistellut arviolta kolmisen tuntia asennellen ja testaillen ohjelmia. Muuten luento meni kuitenkin mielestäni aika hyvin, vaikka se oli ehkä turhan tiivis ja kattava.

Jälkikäteen huonetoverini, joka oli tullut muuten vain kuuntelemaan, kertoi takapenkkiläisten vaihdelleen paperilappuja keskenään. Ihan kuin koulussa.

Jos ei ole koskaan tosissaan halunnut opettaa ja antaa oppimisen elämystä toiselle ihmiselle, ei oikein voi ymmärtää sitä pettymystä, mikä liittyy siihen, kun tajuaa, että kuulijoita ei asia kerta kaikkiaan kiinnosta. Opiskelijat kaiketi luulevat, että opettaminen on helppoa ja riittää, että he kuuntelevat. Ei se riitä. Opiskelijan on tahdottava oppia. Miksi mennä kesäkouluun, jos ei oikeasti halua oppia? Onhan niitä muunkinlaisia kesäleirejä, eikä niissä tarvitse opiskella synkrotronisäteilyasioita.

Onneksi paikalla oli sentään muutama opiskelija, jotka osallistuivat opetukseen ja tuntuivat oppivan jopa jotain. Kyllä niiden parin takia kannattaa sitten kuitenkin ponnistella. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin vähän karvas maku. Melko epäkiitollista hommaa tuo opettaminen, loppujen lopuksi.

Eräs professori opetti kerran meille opiskelijoille, että jokaisesta puheesta pitää yrittää löytää jotain mielenkiintoista. Itse olen aina noudattanut tätä neuvoa ja vaikka aihe olisi täysin vieras, yritän silti aina oppia siitä jotain uutta. Kaikilla ei ole tätä taitoa. Mielikuvitusta, luovuutta ja insipiraatiota ei valitettavasti voi ihmiselle opettaa. Ainakaan enää tässä iässä. Sori vaan.

Sonntag, 9. August 2009

Improvisoitua helletoimintaa

On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.

Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.

Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.

Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.

Samstag, 25. Juli 2009

Panzerwagen II - kuinka sukulaismies sai auton Hampurista

(Jatkoa osalle I)

Isäni kirjoittaa:

Kiinnostus

Kun sukulaismies E sai tietää, että suunnittelimme taas lomareissua Eurooppaan, hänen autokuumeensa suuntautui saksalaiseen käytettynä tuotuun. Pienen suostuttelun jälkeen E myöntyi Hampurin autotarjontaan. Aluksi E sommitteli, että osto kävisi helposti, kun auto olisi vain jostain sieltä päin, siis noin 500:n kilometrin säteeltä. Täytyy myöntää, että itseänikin toki kiinnosti auton osto taas tälläkin kertaa.

Matkustimme porukalla laivakyydillä alkumatkan Helsingistä Travemündeen ja heti, kun puhelin löysi verkon lähestyessämme Saksan rannikkoa, kilahti tekstiviesti: "MB C200 CDI vuosimalli 00 kilometrit 232000 jne... siinä toisella puolella jokkee tiiäthän sinä, varaa ja osta kotiinpäin tullessa."

Kyseisenä kesäkuun 28. päivän sunnuntai-iltana tarkistin auton tiedot ja myyjän sijainnin netistä tyttären & T:n asunnolla. Soitin ilmoituksessa annettuun numeroon ja kyselin tarkemmin missä auto olisi nähtävänä. Nyt selvisi, että auton myynnissä oli avustajana Olaf, joka kertoi, että auto olisi nähtävänä osoitteessa Wexstrasse 42, eli hyvin lähellä kuuluisaa "Planten un Blomen" -puistoa, tosin saisimme nähdä kärryn vasta maanantai-iltana kello 19.30.

Osto

Ostimme maanantaina porukalla Gruppenkarten ja kävimme tutustumassa Planten un Blomeniin. "Kotiuduimme" sieltä iltapäivällä ja sitten urheasti illalla lähdimme koko perheen voimin auto-ostoksille.

Tökötimme hieman ennen puoli kahdeksaa Wexstrasse 42:n kohdalla koko perhe, kunnes meitä jo kaukaa tervehti rennon oloinen mies. Sitten marssimme kiltisti hänen perässään eräälle sisäpihalle. Siellä meitä odotteli herttainen Bärbel, auton omistaja. Tutkiskelimme autoa ja papereita noin 15 minuuttia ja pyysimme Olafilta voisimmeko ajaa pikku kierroksen. Olaf sanoi, että meidän on hänen mielestään pakko kokeilla tätä ihanaa autoa. Hän väitti myös, että emme tarvitse navia, koska hän tuntee kaupungin erittäin hyvin. Kävimme Olafin kanssa ajamassa kymmenen minuutin kierroksen.

Tultuamme koeajolta, ihmettelin ääneen sitten myyjille, että kuinkas auton huollot loppuvat kirjan mukaan 174 000 kilometrin kieppeillä. Bärbel vakuutteli, että autoa on kyllä huollettu, mutta ei merkkiliikkeessä, kun se on hurjan kallista. Selitys tuntui uskottavalta. Löytyi sitten muutama huoltolaskukin. Ajattelin mielessäni, että niin tai näin, kai tämmöinen vehje menee ilman huoltojakin 50 000.

Hintapyyntö oli netissä 3900, mutta myyjä sanoi myyvänsä sen halvemmallakin. Soitin E:lle, että syntyykö kauppa. E pyysi kysymään myyjältä josko auto lähtisi 3500:llä. Bärbel olisi myynytkin, mutta Olaf sanoi, että ei. Sitten päästiin sopuun, että hinta olisi 3700. Bärbel soitti sitten (ehkä olemassa olevalle) kilpailevalle ostajalle, että ei tarvitse tulla.


Lähdimme porukalla tallustelemaan kohden lähellä olvan pubin terassia tekemään kauppakirjaa. Bärbel kysyi minulta, että mitenkäs se maksu, onko teillä rahaa. Kerroin, että minulla on rahat taskussa, jolloin hän oli huolestuneen näköinen ja tokaisi, että kuinka sinä uskallat liikkua semmoinen summa mukanasi. Hieman minua hymyilytti. Ajattelin vielä tyttären vitsiä, kun olimme lähdössä autoa ostamaan. Hän ehdotti, että kaupantekovaiheessa laitamme kaikki karting-pipot päähämme, niin että vain silmät jäävät näkyviin.

Sitten rustasimme kauppakirjan. Bärbel täytti Autoscoutista printtaamansa kauppakirjapohjan tunnollisesti. Paperiin tuli sitten paljon kaikenlaista turhaa lööperiä, mutta ajattelin, että se ei haittaa. Kun maksu oli suorittettu lähdimme sitten vain ajelemaan mesellä kotiin päin. Ei sen kummempaa.

Rekisteröinti


Aamuvarhaisella tiistaiaamuna hurautin mesellä osoitteeseen Flensburgstarsse 1 Pinneberg, eli paikalliseen rekisteröintitoimistoon. Toimiston henkilökunta opasti minua, että ota autoon ensin kilpisepältä vakuutus, jonka jälkeen he antavat autoon vientiasiakirjat ja rekisterikilven numeron. Kilpiseppä tekee sitten uudet vientirekisterikilvet. Helpolta tuntui vaikka monet autontuontiasiantuntijat ovat väittäneet, että edessä olisi ollut isompikin rekisreröintirumba. Mielestäni mitään vaikeutta ei ollut, toiminta oli erittäin nopeaa ja tehokasta. Tässä vaiheessa viranomainen myös tarkisti auton valmistenumeron, meiltä se oli jäänyt tekemättä. Punapäisillä vientikilvillä vein sitten auton odottelemaan Suomeen lähtöä.

Lomamatka

Huristelimme M:n volvolla ympäri Europpaa noin suunnilleen reittiä Hampuri-Pirna-Tsekki- Hallstatt- Alsace- Freiburg-Stuttgart-Hampuri. Näimme Stuttgartissa mersumuseossa maailman ensimmäisen auton. Jostain syystä kertaakaan matkan aikana en ollut huolestunut, että E:n uudelle autolle olisi tehty jotain tuhoa Hampurissa, vaikka se oli vain kadunvarteen pysäköitynä.

Suomeen

Hampurista lähdimme kahdella autolla kohti Ruotsia. Eipä aikaakaan kun olimme saapuneet huonojen tapojen ja huonon ruuan Pohjolaan. Tosin jo Puttgardenin lautalla tutustuimme paikallisiin tapoihin, kun pöydässämme ruokaillut ruotsalaismies puhutteli tarjoilijaa kuuluvasti sanomalla: "Du!" halutessaan laskun. Ei puhettakaan mistään "Bitte zahlen" tyyppisestä käytösetiketistä.

Hämmästyksen aihe oli ruotsalaisten moottoriteiden kunto. Ei uria, ei tietöitä, ei mitään, miten se on mahdollista. Koko väli Malmöstä Tukholmaan leveää sileää baanaa. Ainoa vastoinkäyminen kävi poikettuamme Grännassa. Oli pieni aukko sivistyksessä, kun jouduin parkkipaikalla ottamaan mäkilähdön. Koko touhu meni aivan häneksi, enkä muistanut tuossa tilanteessa käyttää retorisia kiertoilmaisuja vaan kiroilin törkeästi. Onneksi kukaan ei ollut kuulemassa. Mersun typerällä seisontajarrulla ei käsivalintaisen laatikon kanssa pysty kunnolla ylämäkeen lähtemään. Automaatillahan ei moista tarvi, joten siinä kohtaa oli ajotaidossa puutteita.

Vietimme illan perinteisesti Markarydissä: Ekebacken hotell & konferens. En mötesplats i Markaryd med trivsamt boende, uderbar natur. Siellä kävimme katsomassa arvoituksellisia vanhoja hautakumpuja ja riimukirjoituksia (kuten viime kerralla!).

Tukholmassa olimme yötä Värtanilla Ariadnessa. Siellä on myös sauna, jonka löylyihin nuoret ranskalaistytöt yrittivät tunkea mukaan. Eräs päättäväinen gentlemanni ohjasi heidät naisten puolelle. Hotellin pihalla oli varoituskyltti: Tyhjennä autosi itse. Nyt olin huolestunut asiakkaani puolesta.

Seuraavana päivänä purjehdimme päivälaivalla Turkuun.



Tuontiopas II

Kaiken kaikkiaan, auto kannattaakin ostaa Saksassa yksityisomistajalta. Ei tarvi maksaa paikallista arvonlisäveroa ja hinta voi muutenkin olla halvempi. Rekisteröinti on myös helpompi kuin liikkeestä ostettuna.

1.Osto

Myyjän kanssa tehdään kauppakirja. Myyjän kuuluu antaa uudelle omistajalle nämä kaksi asiakirjaa: Fahrzeugschein ja Fahrzeugbrief.

2. Rekisteröinti

Voit ajella myyjän kilvillä ja vakuutuksella kfz-zulassungstelle -nimiseen paikalliseen rekisteröintitoimistoon, vai mikä se lieneekään. Toimiston pihalla tai läheisyydessä on kilpisepän paja. Hanki ensin vakuutus kilpisepältä, esimerkiksi 15 päivää vientirekisteröintiä varten. Sitten vakuutuslappu, passi, kauppakirja, Fahrzeugbrief ja Fahrzeugschein ja vanhat kilvet mukanasi konttorille ja homma etenee. Virkailijat neuvovat mielellään. Lopulta saat virkailijalta rekisteritunnuksen ja kilpiseppä pyöräyttää koneestaan punapäiset vientikilvet.

Ei tietenkään haittaa, jos auton asiapapereiden mukana tulee se kuuluisa vaatimuksenmukaisuustodistus. Silloin on ainakin varmaa, että rekisteröintikatsastus Suomessa sujuu ongelmitta. Rekisteröintikatsastuksen pitäisi kyllä onnistua jos Fahrzeugbriefissä, kohdassa EG-typgenehmigung unter Nr on jotain tämmöistä el*93/81*0034*16. Yleensä vaatimuksenmukaisuustodistus on auton asiakirjojen mukana kunhan kaikki paikat ja lokerot kaivelee. Eli saksaksihan tuo haluttu asiakirja on tietenkin nimeltään: EWG-Ubereinstimmungsbescheinikung tai englanniksi COC. Sen saa kyllä vielä Suomestakin, jos tarve tulee. Voi vaan olla aika hintava lappu.

Vakuutus ja kilvet 131€
Rekisteröintikulut 42€

Sonntag, 19. Juli 2009

Kasvaminen

Sain palautetta, että blogia luettaisiin kyllä koko ajan, mutta uusia postauksia ei tule tarpeeksi usein. Olen ajatellut kaikenlaista tiedepolitiikasta ja wikipediasta aina ärsyttäviin kollegoihin, mutta kaiken kirjoittaminen blogiin kävisi tiukan työpäivän päätteeksi vähän rasittavaksi, joten olen pitänyt ajatukset nupissani ja sitten autuaasti unohtanut.

Olen viime aikoina miettinyt millaista oli olla lapsi. Lähipiirissä on nyt jonkin verran pienokaisia. Aluksi tuumin, että vauvojen hoito näyttää aika raskaalta. Sitten vietimme grillaustapahtumaa noin viisivuotiaiden seurassa ja sen ajan, kun viisivuotias poika ei tunkenut päätään äitinsä tisseihin (jokin miehinen vaisto?!), hän keksi joko kavuta auton katolle tai kastella vesiletkulla myös grillaamassa mukana olleen tytön. Silloin tajusin, että vauvat ovat ilmeisesti helppo juttu ja oikeastaan aika hauskoja ja harmittomia vaikkakin kuolaavia veikkoja.

Muistin, millaista oli olla lapsi. Ei se ole yhtään helppoa. Koko ajan saa olla peloissaan, että vanhemmille käy jotain ja joutuu heitteille. Toisaalta koulussa on vaikeita tehtäviä ja pitää muistaa ulkoa kaikki maailman joet. Kyllä se vaan niin on, että vaikeudet kasvattavat. Vähitellen sitä oppii ottamaan asiat rennosti eikä tarvitse etsiä niitä kuuluisia rajoja.

Seuraavalla kerralla tulee postaus isäni toiselta autonostoreissulta mehukkaiden kuvien kera, joten jääkää linjoille!

Samstag, 4. Juli 2009

Vaikka pedaalia purren eteenpäin, sano

Olen lukenut tähän mennessä noin 500 sivua Täällä pohjan tähden alla -kirjasta. On se vaan hyvä. Sitten asiaan.

Vuonna 2002 ostin Nishiki-merkkisen polkupyörän Suomesta. Olen ajellut sillä lähinnä työmatkoja ja nyt mittarissa on noin 8000 kilometriä. En ole jaksanut putsata sitä kovin usein, eli ihme on, että noinkin kauan kesti ilman sen kummempaa kuin jarrupalojen vaihtoa. Ketju alkoi pomppimaan pari viikkoa sitten rattailta ja jonkin aikaa vaihteiden vaihtaminenkin on ollut vähän vaikeaa. Siispä ei muuta kuin pyöräkorjaamolle. Siellä sanottiin, että ketjut ja takapakka pitää vaihtaa. Kustannusarvio noin 80 - 90 euroa ja yli viikko menisi ennen kuin sen saisi korjautettua. Ostin sitten pelkän uuden ketjun ja takapakan. Kotiin tullessa aloin pestä pyörää. Pestessä huomasin, että keskiölaakerissa on älyttömästi välystä eli kammet lonksuivat suorastaan.

Postin siis kammet ja T:n avulla sain irti itse laakerinkin. Sitten vaihdoimme T:n kanssa takapakan, se kävikin melko nopeasti. Eilen marssin sitten ostamaan uuden Innenlagerin. Yhteensä osat kustansivat noin 50 euroa korjaamosta. Toisin kuin monilla keskustelupalstoilla väitettiin, takapakka ei ole paljon ketjuja kalliimpi osa. Mieluummin vaihdan ketjut kerran kahdeksassa vuodessa kuin joka vuosi, vaikka se takapakka jotenkin vähemmän sillä tavalla kuluisi. Halvemmalla ei olisi nettikaupastakaan saanut, lähetyskustannuksethan tulevat vielä päälle. Vielä samana iltana noin tunnissa olin vaihtanut uuden keskiölaakerin, pistänyt polkimet paikoilleen, laittanut uuden ketjun ja lopulta takaisin takapyörän. Ja kun se vielä rullasi kauniisti testiajossa, olin äärettömän tyytyväinen itseeni. Vaihteetkin vaihtuivat niin helposti. Etuvaihtajaa pitää vielä tosin vähän säätää. Korjaukseen ja puhdistukseen meni siis kaikkinensa kenties noin neljä tuntia, en yhtään osaa arvioida. Tätä onnistumisen tunnetta ei kyllä mahda saada, jos vie fillarinsa viikoksi korjaamoon.

Jos nyt joku innostui korjaamaan pyöränsä itse, muistuttaisin että tähän lopulta melko yksinkertaiseen tehtävään tarvittiin neljää erikoisavainta tai työkalua. Ne kannattaakin lainata joltain pyörähullulta kaverilta, koska eihän niitä tarvitse kuin kerran kahdeksassa vuodessa suunnilleen.

Loppukevennyksenä Hampuri-tietoutta. Näin kesähelteillä tekee mieli jääpaloja tai jäämurskaa kenties? Altonassa on pankkiautomaatin näköinen vehje kadulla ja sieltä saa kyseistä vilvoiketta. Kerran näimme, kun joku heppu piteli muovipussia automaatin suuaukolla ja toden totta, siihen tipahteli automaatista jääpaloja. On ne saksalaiset kyllä vänkää jengiä!










VuosiMatka vuodessa (km)Yhteensä (km)
2002310310
2003553863
20046561519
200513882907
200613004207 (unohtui merkitä, arvioitu jälkikäteen)
200714985705
200816237328

Tänä vuonna tulee taas vähän enemmän kilometrejä mittariin.

Montag, 1. Juni 2009

Täällä hehkulamppujen alla

Aloitin eilen lukemaan Linnan "Täällä pohjantäden alla" -kirjaa. Onhan se melkoinen järkäle. Saa nähdä pääsenkö tällä kertaa loppuun asti. Huomasin ensimmäisiä sivuja jo lukiessa, että oma kieleni on köyhää ja väritöntä.

EU ja monet maat ympäri maapalloa haluavat kieltää tai ovat jo kieltäneet hehkulamput. Se sattuikin sopivasti, sillä juuri eräs fyysikkoryhmä on keksinyt tavan saada hehkulampusta todella energiatehokkaan. He muuttavat hehkulampun volframilangan pinnan rakennetta laser-pulssilla. Kestääköhän nämä muunnellut yhtä hyvin kuin perinteiset lamput? Olen aina ollut kova energiansäästölamppujen vastustaja, koska ne ovat ongelmajätettä. Vanha kunnon hehkulamppu uudella langalla on mielestäni parempi keksintö kuin valoteholtaan ajan myötä heikkenevät, väriltään omituiset ja elohopeaa sisältävät "energiansäästölamput", joita muuten englanniksi kutsutaan hieman kuvaavammin nimellä compact fluorescent lamp. Onkohan hehkulamppujen kieltoinnostus saanut alkunsa elohopeateollisuuden lobbauksesta?

Elohopean hinta Yhdysvalloissa oli korkeimmillaan 1960-luvulla, jopa 2500 dollaria per pullo. Yksi pullo painaa 34,5 kg. Vuoteen 1998 mennessä hinta oli laskenut noin 140 dollariin per pullo.[lähde] Vuonna 2004 elohopean hinta kuitenkin kohosi nopeasti ja vuonna 2005 saavutti maksimiarvon 850 dollaria.[lähde] Sittemmin hinta on hieman laskenut, mutta tämän hetkistä hintaa ei ole suoraan saatavilla.

Vuonna 2001 elohopeaa meni elohopealamppuihin 10,7 tonnia Yhdysvalloissa. Se vastaa 43 miljoonaa dollaria. Vuonna 2004 elohopean kulutus lampuissa oli vähentynyt 10,1 tonniin,[lähde] mutta elohopean hinta alkoi rajusti kasvaa. Jos käytämme vuoden 2005 huippuhintaa, lamppujen elohopea maksoi tuolloin 250 miljoonaa dollaria. Nämä kaikki laskelmat koskevat pelkästään Yhdysvaltoja. Sittemmin kulutus on huomattavasti noussut, kun hehkulamppujen käytön kieltoa on kaavailtu ja esimerkiksi LCD-näyttöjen taustavaloina käytetään / käytettiin myös yleensä elohopeaa sisältäviä lamppuja.[lähde]

Kannattaako energiansäästölampuista sitten huolestua? Onko muutama tonni elohopeaa paljon vai vähän?

Suurin elohopeasaastuttaja on kullan louhinta kehittymättömissä louhintalaitoksissa kehitysmaissa. Niistä nousee ilmaan noin tuhat tonnia elohopeaa vuosittain. Elohopean hinta onkin siis noussut samaa tahtia kullan hinnan kanssa.[lähde] Pitäisiköhän kullan käyttöä rajoittaa? Sen ekologiset vaikutukset kun näyttävät olevan aika karmaisevat eikä se pelkästään saastuta elohopean takia vaan sen louhinta myös kuluttaa arvokasta luonnonvaraamme, makeaa vettä. Suuri kultaryntäys (1849) kuulostaa jotenkin mystiseltä ja jännittävältä seikkailulta, mutta itse asiassa Kalifornian jokien ja San Fransiscon lahden arvioidaan sisältävän sen johdosta noin 7600 tonnia elohopeaa. Noin kahdeksalla prosentilla amerikkalaisista naisista hedelmällisessä iässä on niin paljon elohopeaa kehossaan, että sen katsotaan aiheuttava neurologisten vaurioiden riskin kehittyvälle vauvalle.[lähde]

Mitäköhän niille käytetyille hehkulampuille pitäisi tehdä. Voisiko niistä erottaa lasin ja metallin erikseen? Eikö niitä voisi kierrättää jotenkin? Entä ruotsalaiset, jotka kielsivät tänään 1.6.2009 elohopean käytön kuluttajatuotteissa? Mitä valaisimia siellä käytetään sitten, kun hehkulamput kielletään EU:ssa? Ehkä ensimmäiset laser-käsitellyt hehkulamput tulevatkin myyntiin länsinaapurissa.