Fyysikkojen kevätretki Berliiniin

Tulipahan käväistyä Berliinissä viime viikolla Saksan fyysikkoseuran (Deutsche Physikalische Gesellschaft) 72. kevätkokouksessa. Osanottajia oli noin 5000, kokouspaikka oli Berliinin tekninen yliopisto ja kokous kesti maanantaista perjantaihin. Abstraktikirjan puhelinluettelomainen koko kuvassa puhukoon puolestaan.

Majoituimme melko mukavasti keskustassa hyvin edullisessa Apartmenthaus am Potsdamer Platz -hostellissa, jonka meille ja muutamalle koululuokalle järjestämä aamiainen oli oikein maittava. Ainoa huono puoli paikassa oli se, että se oli melko kaukana S-Bahn ja U-Bahn asemista, joten jouduimme matkustamaan pari pysäkinväliä bussilla. Muuten oikein hyvä.

Itse konferenssi oli tietenkin niin iso, ettei ihan kaikkea ehtinyt käydä kuuntelemassa. Yleistajuisista luennoista kävin kuuntelemassa vain kaksi. Ensimmäinen oli James Hudspethin "How hearing happens", jossa kerrottiin miten ne karvat siellä korvassa vahvistavat kuultua signaalia. Omituisin tieto, minkä siinä puheessa vastaanotin oli, että itse asiassa korvat myös lähettävät ääntä hiljaisuudessa ihan niin kuin elektroniset vahvistimet joskus alkavat "kiertää". Omituinen juttu!

Toinen mielenkiintoinen yleisöluento oli Hartmut Graßlin "Die Debatte um den Klimawandel – Wissenschaftliche Fakten und Handlungsnotwendigkeiten" (der Klimawandel = ilmastonmuutos). Graßl on toiminut muun muassa Max-Planck Institut für Meteorologien johtajana Hampurissa. Hän kertoi kuinka vuonna 1987 hän ja muutama muu olivat kirjoittaneet lehtisen ihmisten aiheuttaman globaalin ilmastonmuutoksen vaaroista. Saksan fysikaalinen seura ja Saksan meteorologinen seura aikoivat julkaista lehtisen. Poliitikot ottivat kirjoittajat puhutteluun ja meinasivat estää lehtisen julkaisemisen, mutta myöhemmin se julkaistiin silti. Puheen anti oli kuitenkin aika vähäinen, jos tuntee edes joitain perusasioita ilmastonmuutoksesta. Muistiinpanoihin kirjoitin vain "tammien kasvunopeus on kaksinkertaistunut viimeisten 40 - 50 vuoden aikana Saksassa" ja "merenpinta nousee 3 mm vuodessa tällä hetkellä".

Berliinin tekninen yliopisto oli ihan ok konferenssipaikka, joskin päärakennuksen on suunnitellut joku arkkitehti, joka on selvästi ottanut vaikutteita Helsingin Merihaasta ja Pasilasta. (Ohessa kuva ulkoa ja sisältä.) Ruokalarakennus sen sijaan oli uusi ja hieno. Saksalaisissa yliopistoissa käydään syömässä Mensassa, joka siis tarkoittaa ruokalaa eikä sitä äö-ryhmittymää.

Tällainen suuri kokous on hyvä tapa saada selville, mitä maassa tällä hetkellä tutkitaan. Suurimman osan viikosta istuin kemian laitoksen tiloissa kuuntelemassa luentoja polymeereistä. Esimerkkinä nanokokoluokan kultajohdot, joita voidaan valmistaa blokkikopolymeerien avulla. Blokkikopolymeerit ovat yhteen liitettyjä polymeeriketjuja, jotka eivät sekoitu. Koska blokkikopolymeerin eri osat eivät sekoitu, ne pyrkivät eroon toisistaan ja muodostavat esimerkiksi sylinterirakenteita. Kun tällaiseen systeemiin diffuntoituu kulta-atomeita, ne kerääntyvät vain toiseen polymeeriin ja tällä tavoin saadaan siis periaatteessa nanojohtoja kullasta. Näin siis teoriassa, mutta käytännössä tuskin kuulemme asiasta enää tämän jälkeen.

Mielenkiintoista oli myös, että jotkut olivat kehittäneet lyijytitaanioksidikeraamia polymeerin sekaan sekoittamalla sensoreita, joilla voidaan mitata lämpötilaa tai painetta. Tutkijoiden erkaantumisen todellisuudesta kertonee se, että he tosiaan haluavat kehittää iholle laitettavia sensoreita, jotka sisältävät lyijyä. En voi kuin kuvitella ongelmajätetarran laitteen kylkeen. Varmaan hyvä markkinointikikka.

Ylipäätään ihmiset tutkivat liian monimutkaisia nanomateriaaleja. Eräs professori Helsingin yliopiston kemian laitokselta piti kerran esitelmän, jossa mainitsi, että ennen vanhaan tietokoneet sisälsivät vain muutamaa alkuainetta, mutta uusimmissa malleissa niitä on jopa viitisen kymmentä. Siinähän ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta mitäs sitten tehdään, kun kone pitää romuttaa? Kaikkien pitäisi jo materiaaleja tutkiessaan miettiä kannattaako tutkia ainetta, jota ei voi laittaa suoraan roskiin.

Saksan fyysikkoseuran kevätkokous on yli kymmenen kertaa suomalaista vastaavaa isompi ja isoin Euroopassa. Näkemäni perusteella materiaalitutkimus on molemmissa maissa samantyyppistä. Harvemmin tosin Suomen fyysikkoseuran kokouksissa juhlitaan nobelisteja. Tällä kertaa Saksan fyysikkoseuran kokouksessa tehtiin historiaa, kun pidettiin juhlaseremonia edellisvuonna kemian ja fysiikan Nobel-palkinnot saaneiden saksalaisten herrojen Gerhard Ertl ja Peter Grünbergin kunniaksi.

Aiheeseen liittyykin hyvin kemian laitoksen luentosalin koristukset. Löytyyhän sieltä yksi suomalainenkin..


[Edit: 3.3.2008 klo 23:30 Kielenhuoltoa]