Lisäsin tuonne oikeaan palkkiin tuollaisen kyselyn, jolla ajattelin kartoittaa korreloiko fysiikasta pitäminen jonkin ilmastonmuutoskannan kanssa enemmän kuin toisten. Syy tälle kyselylle on luonnollisesti se, että blogspotissa on tuollainen uusi ominaisuus, jota oli pakko kokeilla.
Meinasin kirjoittaa tähän yhdestä työongelmasta, mutta se kiinnostaa suunnilleen noin 0,000001% ihmisistä, jotka kommunikoivat suomen kielellä ja heistäkin vain noin 20% lukee tätä blogia (tai olen heille ainakin tätä mainostanut), mutta älysinpä olla kirjoittamatta. Korvaan kyseisen jutun toisella, joka kertoo saksalaisesta kulttuurista:
Tänään opin saksan tunnilla, että nuohooja on Saksassa ja täällä keski-Euroopassa joissain muissakin maissa jonkinlainen onnen symboli. Kuulemma uskotaan, että tuo onnea jos hiplaa nuohoojan takissa olevia kultanappeja. Nuohoojat eivät kuulemma kavahda, jos niitä menee hiplaamaan. Siis nappeja. Hämmentävä juttu.
Tässä bloggaamisessa on sellainen ongelma, ettei ole enää mitään juteltavaa ihmisten kanssa, kun kirjoittaa kaikki ajatukset ja hauskat jutut tänne. Ihmisten kanssa kun ei oikein voi jutella siitä, että on tänäänkin myöhään töissä, eikä siitä, että on koukussa Wikipediaan. Ainakaan kovin pitkään. Tai montakaan kertaa.
P.S. Kuka tänne asti jaksoi lukea on varmaan sukulainen tai ystävä, joten käytänpä tilaisuutta ja kiitän siitä, että tulitte juhlimaan väitöstäni kesän alussa! Oli hurjan hauskaa, kun niin moni pääsi tulemaan. Äiti kyseli milloin lähetän kiitoskortit ihmisille, mutta karonkasta ei ole tapana sellaisia lähettää ja on ollut tässä kiireitä. Toivottavasti kuitenkin jäi mukava muisto itse juhlasta kaikille.
Dienstag, 30. Oktober 2007
Sonntag, 28. Oktober 2007
Pankkiasioita
Ennen Saksaan muuttoa kuvittelin, että Saksa on byrokraattinen maa ja erityisesti pankkiasiat ovat täällä erityisen vaikeita hoitaa. Osaltaan mielikuva oli oikea. Pankkitilin avaaminen ei onnistunut ilman virallista todistusta Saksassa asumisesta, mutta eipä tuo toisaalta ole kovin kohtuuton vaatimus. Olin kuitenkin edelleen siinä luulossa, että verkkopankkiasiat eivät ainakaan voi olla niin hyvässä jamassa kuin Suomessa.
Puhelinnumeron hankkiminen osoittautui ensimmäiseksi todistukseksi Saksan epäbyrokraattisuudesta. Sopimusta ei voinut tehdä ilman pankkitiliä. Tuolloin en vielä ollut hankkinut pankkitiliä, joten olin aluksi tuohtunut ja ihmettelin mihin sitä tässä tarvitaan. T oli kuitenkin mukanani, joten annoimme hermostuneen suomenkielisen keskustelun jälkeen kaverille T:n pankkikortin. Allekirjoitin pankkikorttia koskevan kohdan. T-mobilen asiakaspalvelijaa ei tuntunut ollenkaan kiinnostavan T:n henkilöllisyystodistus.
Suurempi yllätys odotti kotona, kun olin saanut pankkitilin. Soitin T-mobilen asiakaspalveluun ja sanoin, että terve, täällä se ja se ja minulla on uusi pankkitili. Neiti jutteli sujuvalla englannilla, ei kysellyt mitään muuta kuin pankkitilin numeron ja asia oli sillä selvä. Ei mitään sopimuksia postissa, ei allekirjoituksia. Puhelinlasku laskutetaan suoraan tililtäni joka kuukausi.
Saksassa asiat hoituvatkin siis helpommin, joskin suomalaisittain tuntuu vähän epävarmalta, että mihin kaikkeen joku voisi tilinumeroani käyttää.
Ihan konkreettinen esimerkki Saksan systeemin nerokkuudesta löytyy Unicefin sivuilta (Unicef Suomi, Unicef Saksa). Suomen sivuilla lähetetään yhteystiedot jättäneelle lahjoittajalle jotain papereita allekirjoitettavaksi, kun Saksan sivulla kysytään suoraan pankkitiliä ja homma on sillä selvä. Jälkikäteen tuli kotiin vain lehti ja kirje, jossa kiitettiin lahjoittajaksi ryhtymisestä. Kuinka paljon kynnys lahjoittajaksi ryhtymiseen aleni tämän helpon systeemin takia? 1)
Saksassa tähän mennessä on siis kaikki maksut onnistuneet suoraveloituksella ja verkkopankkia ei ole edes tarvinnut kokeilla. Hyvä Saksa!2)
1) Unicefin lahjoittajaksi ryhdyin, koska olen rikkaampi kuin noin 96 prosenttia maailman ihmisistä (Global Rich List). Olisihan se kiva, jos joku rääpäle saisi koulukirjat niillä pennosilla, jotka muuten vaan lojuisivat pankkitililläni. Vähän kuin olisi sijoittaja. Tuotto voi olla kova, mutta tulokset näkyy vasta 30 vuoden päästä.
2) Mutta missä ne Gelbe Sackit viipyy? Ei oo näkyny.
Puhelinnumeron hankkiminen osoittautui ensimmäiseksi todistukseksi Saksan epäbyrokraattisuudesta. Sopimusta ei voinut tehdä ilman pankkitiliä. Tuolloin en vielä ollut hankkinut pankkitiliä, joten olin aluksi tuohtunut ja ihmettelin mihin sitä tässä tarvitaan. T oli kuitenkin mukanani, joten annoimme hermostuneen suomenkielisen keskustelun jälkeen kaverille T:n pankkikortin. Allekirjoitin pankkikorttia koskevan kohdan. T-mobilen asiakaspalvelijaa ei tuntunut ollenkaan kiinnostavan T:n henkilöllisyystodistus.
Suurempi yllätys odotti kotona, kun olin saanut pankkitilin. Soitin T-mobilen asiakaspalveluun ja sanoin, että terve, täällä se ja se ja minulla on uusi pankkitili. Neiti jutteli sujuvalla englannilla, ei kysellyt mitään muuta kuin pankkitilin numeron ja asia oli sillä selvä. Ei mitään sopimuksia postissa, ei allekirjoituksia. Puhelinlasku laskutetaan suoraan tililtäni joka kuukausi.
Saksassa asiat hoituvatkin siis helpommin, joskin suomalaisittain tuntuu vähän epävarmalta, että mihin kaikkeen joku voisi tilinumeroani käyttää.
Ihan konkreettinen esimerkki Saksan systeemin nerokkuudesta löytyy Unicefin sivuilta (Unicef Suomi, Unicef Saksa). Suomen sivuilla lähetetään yhteystiedot jättäneelle lahjoittajalle jotain papereita allekirjoitettavaksi, kun Saksan sivulla kysytään suoraan pankkitiliä ja homma on sillä selvä. Jälkikäteen tuli kotiin vain lehti ja kirje, jossa kiitettiin lahjoittajaksi ryhtymisestä. Kuinka paljon kynnys lahjoittajaksi ryhtymiseen aleni tämän helpon systeemin takia? 1)
Saksassa tähän mennessä on siis kaikki maksut onnistuneet suoraveloituksella ja verkkopankkia ei ole edes tarvinnut kokeilla. Hyvä Saksa!2)
1) Unicefin lahjoittajaksi ryhdyin, koska olen rikkaampi kuin noin 96 prosenttia maailman ihmisistä (Global Rich List). Olisihan se kiva, jos joku rääpäle saisi koulukirjat niillä pennosilla, jotka muuten vaan lojuisivat pankkitililläni. Vähän kuin olisi sijoittaja. Tuotto voi olla kova, mutta tulokset näkyy vasta 30 vuoden päästä.
2) Mutta missä ne Gelbe Sackit viipyy? Ei oo näkyny.
Freitag, 26. Oktober 2007
Tutkijat ilmastonmuutostilassa
Sain lopultakin luettua Monbiotin Heatin loppuun. Kirjansa alussa Monbiot huomautti, että kysyessään keltä tahansa kadun tallaajalta ilmastonmuutoksen syitä hän sai aina vastaukseksi ihmisten aiheuttamat päästöt. Tutkijoiden mielipide asiasta ei olekaan niin yksiselitteinen. Tutkijoilla tarkoitetaan tässä siis niitä tutkijoita, jotka eivät tutki ilmastonmuutosta vaan mitä tahansa muuta. He eivät Monbiotin kokemusten perusteella ole perillä syistä ja seuraamuksista.
Päätin tehdä toistokokeen ja keskustelin viiden tutkijan ja yhden insinöörin kanssa. Ensimmäinen tutkija yllätti positiivisesti. Hänen mielestään ilmastonmuutos on otettava vakavasti eikä ekosysteemin kanssa pitäisi pelleillä. Hieman yllättävää kyllä, kyseinen henkilö matkustaa vuosittain lentokoneella lomalle joillekin kaukaiselle saarelle ja joka kuukausi Saksan sisällä kahden kaupungin väliä.
Yksi tutkija ei antanut selvää kantaa asiaan, mutta vaikutti siltä, että tämä kollega piti ilmastonmuutosta hieman liioiteltuna. Hän oli kuitenkin hyvin perehtynyt energiateknologioihin ja kertoi muun muassa, että viime aikoina aurinkokennojen tekoon käytettävä energia on saatu aisoihin.
Yksi nuorempi tutkija oli sitä mieltä, että ilmastonmuutoksella halutaan vain tehdä rahaa. Hän haluaisi nähdä tutkimuksia, jotka antavat eriävän mielipiteen ilmastonmuutoksen syille ja vetosi maapallon rajattomaan muutoskykyyn. Muun muassa siihen, että Grönlanti olisi saanut nimensä siitä, että se oli joskus ollut sulaneessa tilassa. (Mitä voinemme epäillä.) Hän myös vetosi siihen, että auringon aktiivisuus aiheuttaisi lämpenemisen ja huomautti, että hiilidioksidi- ja lämpökäyriä tarkastelemalla huomataan, että hiilidoksidi on tullut aina lämpimän kauden jälkeen, ei ennen. Hän väitti, ettei ole vielä päättänyt kantaansa ilmastonmuutoksen suhteen, mutta mitä ilmeisimmin hän kuitenkin oli valinnut sen puolen, ettei nykyinen ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama. Sen sijaan hän oli hyvin huolestunut ihmisten aiheuttamista muista tuhoista.
Eräs vanhempi tutkija oli pitkälti samaa mieltä kuin edellinen, vedoten nimenomaan auringon aktiivisuuteen. Hänkin oli huolissaan metsien hakkuista ja ydinvoimaloiden jätteistä.
Eräs brasilialainen tutkija sen sijaan oli nähnyt Amazonin sademetsän nuorena ja hänellä oli vahva tunne siitä, että maailman nykymenossa ei ole mitään järkeä ja että jos sademetsässä järvet aavikoituu, niin kaikki ei ole hyvin. Samainen kaveri lentää luonnollisesti Brasiliaan lentokoneella vuosittain ja kulkee töihin autolla, mutta kierrättää muovipullot.
Ja sitten se insinööri. Turha varmaan sanoa, että hän oli hyvin tietoinen siitä, ettei muovipullojen kierrätys pelasta maailmaa, jos matkustelee lentokoneella.
Monbiotin lausuma on siis todistettu täysin (suhteellinen virhe noin 50% viiden henkilön otokselle). Tieteilijät ovat ihan pihalla koko aiheesta ja insinöörit ovat tässäkin asiassa tutkijoita viisaampia (suhteellinen virhe 100% yhden henkilön otokselle).
Päätin tehdä toistokokeen ja keskustelin viiden tutkijan ja yhden insinöörin kanssa. Ensimmäinen tutkija yllätti positiivisesti. Hänen mielestään ilmastonmuutos on otettava vakavasti eikä ekosysteemin kanssa pitäisi pelleillä. Hieman yllättävää kyllä, kyseinen henkilö matkustaa vuosittain lentokoneella lomalle joillekin kaukaiselle saarelle ja joka kuukausi Saksan sisällä kahden kaupungin väliä.
Yksi tutkija ei antanut selvää kantaa asiaan, mutta vaikutti siltä, että tämä kollega piti ilmastonmuutosta hieman liioiteltuna. Hän oli kuitenkin hyvin perehtynyt energiateknologioihin ja kertoi muun muassa, että viime aikoina aurinkokennojen tekoon käytettävä energia on saatu aisoihin.
Yksi nuorempi tutkija oli sitä mieltä, että ilmastonmuutoksella halutaan vain tehdä rahaa. Hän haluaisi nähdä tutkimuksia, jotka antavat eriävän mielipiteen ilmastonmuutoksen syille ja vetosi maapallon rajattomaan muutoskykyyn. Muun muassa siihen, että Grönlanti olisi saanut nimensä siitä, että se oli joskus ollut sulaneessa tilassa. (Mitä voinemme epäillä.) Hän myös vetosi siihen, että auringon aktiivisuus aiheuttaisi lämpenemisen ja huomautti, että hiilidioksidi- ja lämpökäyriä tarkastelemalla huomataan, että hiilidoksidi on tullut aina lämpimän kauden jälkeen, ei ennen. Hän väitti, ettei ole vielä päättänyt kantaansa ilmastonmuutoksen suhteen, mutta mitä ilmeisimmin hän kuitenkin oli valinnut sen puolen, ettei nykyinen ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama. Sen sijaan hän oli hyvin huolestunut ihmisten aiheuttamista muista tuhoista.
Eräs vanhempi tutkija oli pitkälti samaa mieltä kuin edellinen, vedoten nimenomaan auringon aktiivisuuteen. Hänkin oli huolissaan metsien hakkuista ja ydinvoimaloiden jätteistä.
Eräs brasilialainen tutkija sen sijaan oli nähnyt Amazonin sademetsän nuorena ja hänellä oli vahva tunne siitä, että maailman nykymenossa ei ole mitään järkeä ja että jos sademetsässä järvet aavikoituu, niin kaikki ei ole hyvin. Samainen kaveri lentää luonnollisesti Brasiliaan lentokoneella vuosittain ja kulkee töihin autolla, mutta kierrättää muovipullot.
Ja sitten se insinööri. Turha varmaan sanoa, että hän oli hyvin tietoinen siitä, ettei muovipullojen kierrätys pelasta maailmaa, jos matkustelee lentokoneella.
Monbiotin lausuma on siis todistettu täysin (suhteellinen virhe noin 50% viiden henkilön otokselle). Tieteilijät ovat ihan pihalla koko aiheesta ja insinöörit ovat tässäkin asiassa tutkijoita viisaampia (suhteellinen virhe 100% yhden henkilön otokselle).
Sonntag, 21. Oktober 2007
Naisfyysikoksi fyysikon paikalle
En ole vielä kertonut taustoja blogin nimestä. 'Valo' viittaa röntgensäteilyyn, jota tuotamme instituutissamme ja käytämme materiaalien tutkimukseen, 'sateenvarjo' viittaa siihen, että Hampurissa tosiaan (kuten yhdessä kommentissa huomautettiin) sataa melko paljon, melkeinpä liian paljon. Se siitä.
Siltä varalta, että joku lukiolainen sattuisi lukemaan tätä blogia, mainostan hieman naisfyysikkoja. Ensinnäkin, naisia hakee Helsingin yliopistoon Fysikaalisten tieteiden laitokselle vähemmän kuin miehiä. Naisia myös valmistuu fyysikoiksi vähemmän kuin miehiä. Viime vuoden aikana tästä asiasta on tehty tutkimusta ja toimiin on ryhdytty muun muassa perustamalla Fyysikkoseuralle oma naisjaosto. Näin kylmiltään homma saattaa vaikuttaa ihan naurettavalta. Mekö naistet muka jotenkin syrjittyjä, miten niin, ei mulla mitään ongelmia ole koskaan ollut! On kuitenkin tunnustettava se tosiasia, että esikuvilla on merkitystä alitajuisesti.
Jo termi naisfyysikko herättää useimmissa naisfyysikoissa jonkinlaista häpeän tunnetta. Ikään kuin olisimme jotenkin huonompia, koska olemme naisfyysikoita. Mutta pois moiset ajatukset! Olen naisfyysikko ja ylpeä siitä!
Nordic network for women in physics järjestää kokouksia vuosittain fyysikkonaisille. Miehetkin saavat osallistua, mutta ovat todellakin vähemmistössä. En voi sanoin kuvailla miten erilainen tunnelma oli naisten kokouksessa verrattuna tavalliseen fysiikan alan kokoukseen. Ei tolkutonta ryyppäämistä. Sen sijaan iloista puheensorinaa, muihin osallistujiin oli helppo luoda kontaktia ja kaikki halusivat jutella kaikille. Ei mitään eroa sillä kuka on professori ja kuka opiskelija. Ja melko suuri osa osallistujista oli raskaana!
Kyseisessä kokouksessa opettelimme muun muassa esitystekniikoita. On tärkeää miten seisot yleisön edessä, on tärkeää miten käytät ääntäsi, miten liikut. Puhujina oli mielenkiintoisia nimiä maailmalta ja muutamia tilastoja naisista esitettiin myös. Italiassa esimerkiksi suuri osa fyysikoista on naisia, koska siellä fyysikoille maksetaan yliopistolla niin huonoa palkkaa, etteivät miehet halua jäädä yliopistolle töihin. Entä millaisia ajatuksia herättää tutkimus, jossa havaittiin, että tutkijatohtorin paikkaa haettaessa sukupuolella on väliä, jos vain yksi kymmenestä hakijasta on nainen? Jos näin on, naista ei todennäköisesti valita, koska arvioitsijat yrittävät jotenkin tasapainottamaan tilanteen, siis valita enemmistöstä. Jos naisia on enemmän, silloin nainen voidaan valita paikkaan.
Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että naisten määrä ei itsestään lisäänny ennen kuin heitä on jo riittävä kriittinen massa ja tuo kriittinen massa on luotava jotenkin. Naisfyysikoiden kokouksissa on päädytty siihen, että kriittisen massan lisääminen onnistuu parhaiten sillä, että peruskoulujen ja lukioiden opettajat kannustavat tyttöjä myös teknisille aloille. Tärkeä askel on kannustaa heitä ottamaan pitkä matematiikka lukiossa. Itse esimerkiksi sain matematiikasta yläasteen päätöstodistukseen yhdeksikön ja mietin kovasti ottaako pitkän vai lyhyen matematiikan. Isä yritti suojella pettymyksiltä ja suositteli lyhyttä, mutta matematiikan opettaja (nainen) sanoi kahden kesken tapahtuneessa juttelutuokiossa, että yhdeksikön oppilas on oikein kelpo pitkään matematiikkaan. Niinpä otin siis pitkän matematiikan ja pienen takeltelun jälkeen sehän alkoikin sujua ihan hyvin. Sen sijaan fysiikan tehtäviä ratkoessani muistan joskus vähän tirauttaneeni kyyneliä, kun tehtävä ei millään meinannut ratketa. Isän kanssa vietimme monia iltoja miettien tehtäviä, joita en millään meinannut osata ratkaista, joten kotiväen avulla on myös suuri merkitys siihen, miten lapsi kokee jonkin oppiaineen, jota oletusarvoisesti pidetään vaikeana. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin fysiikasta M:n.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Tohtorina. Viime viikolla juuri toimin ensimmäistä kertaa arvioijana* lehteen. Ei se fysiikan tuntemus kenenkään päähän siis ole itsestään syntynyt vaan vaatii vain kovasti töitä. Naiset ja miehet pärjää siinä molemmat yhtä lailla ja naisnobelisteja on muitakin kuin Marie Curie. Sitä voi tehdä kokeellisella tai teoreettisella tasolla. Se on vaikeaa, muttei mahdotonta ymmärtää. Älkäätten siis hyljätkö fysiikkaa vaan rakastakaa sitä. Amen.
* Kun tutkimus on valmis, se lähetetään lehteen, jossa lehden editori valitsee tutkimukselle yhden tai useamman vertaisarvioijan, joille tutkimuksen aihepiiri tai menetelmät ovat tuttuja. He lukevat tutkimuksen ja päättävät, onko sen sisältö sopiva lehteen, onko tutkimus hyvin kirjoitettu ja toteutettu ja joko suosittelevat tutkimuksen julkaisemista tai hylkäävät sen. Tämä prosessi on koko tieteellisen toiminnan kulmakivi ja tämän askeleen puuttuessa julkaisutoiminnasta ei julkaistuihin tutkimuksiin voi luottaa (vaikkakin myös vertaisarvioitu julkaisu voi sisältää väärää tietoa).
Siltä varalta, että joku lukiolainen sattuisi lukemaan tätä blogia, mainostan hieman naisfyysikkoja. Ensinnäkin, naisia hakee Helsingin yliopistoon Fysikaalisten tieteiden laitokselle vähemmän kuin miehiä. Naisia myös valmistuu fyysikoiksi vähemmän kuin miehiä. Viime vuoden aikana tästä asiasta on tehty tutkimusta ja toimiin on ryhdytty muun muassa perustamalla Fyysikkoseuralle oma naisjaosto. Näin kylmiltään homma saattaa vaikuttaa ihan naurettavalta. Mekö naistet muka jotenkin syrjittyjä, miten niin, ei mulla mitään ongelmia ole koskaan ollut! On kuitenkin tunnustettava se tosiasia, että esikuvilla on merkitystä alitajuisesti.
Jo termi naisfyysikko herättää useimmissa naisfyysikoissa jonkinlaista häpeän tunnetta. Ikään kuin olisimme jotenkin huonompia, koska olemme naisfyysikoita. Mutta pois moiset ajatukset! Olen naisfyysikko ja ylpeä siitä!
Nordic network for women in physics järjestää kokouksia vuosittain fyysikkonaisille. Miehetkin saavat osallistua, mutta ovat todellakin vähemmistössä. En voi sanoin kuvailla miten erilainen tunnelma oli naisten kokouksessa verrattuna tavalliseen fysiikan alan kokoukseen. Ei tolkutonta ryyppäämistä. Sen sijaan iloista puheensorinaa, muihin osallistujiin oli helppo luoda kontaktia ja kaikki halusivat jutella kaikille. Ei mitään eroa sillä kuka on professori ja kuka opiskelija. Ja melko suuri osa osallistujista oli raskaana!
Kyseisessä kokouksessa opettelimme muun muassa esitystekniikoita. On tärkeää miten seisot yleisön edessä, on tärkeää miten käytät ääntäsi, miten liikut. Puhujina oli mielenkiintoisia nimiä maailmalta ja muutamia tilastoja naisista esitettiin myös. Italiassa esimerkiksi suuri osa fyysikoista on naisia, koska siellä fyysikoille maksetaan yliopistolla niin huonoa palkkaa, etteivät miehet halua jäädä yliopistolle töihin. Entä millaisia ajatuksia herättää tutkimus, jossa havaittiin, että tutkijatohtorin paikkaa haettaessa sukupuolella on väliä, jos vain yksi kymmenestä hakijasta on nainen? Jos näin on, naista ei todennäköisesti valita, koska arvioitsijat yrittävät jotenkin tasapainottamaan tilanteen, siis valita enemmistöstä. Jos naisia on enemmän, silloin nainen voidaan valita paikkaan.
Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että naisten määrä ei itsestään lisäänny ennen kuin heitä on jo riittävä kriittinen massa ja tuo kriittinen massa on luotava jotenkin. Naisfyysikoiden kokouksissa on päädytty siihen, että kriittisen massan lisääminen onnistuu parhaiten sillä, että peruskoulujen ja lukioiden opettajat kannustavat tyttöjä myös teknisille aloille. Tärkeä askel on kannustaa heitä ottamaan pitkä matematiikka lukiossa. Itse esimerkiksi sain matematiikasta yläasteen päätöstodistukseen yhdeksikön ja mietin kovasti ottaako pitkän vai lyhyen matematiikan. Isä yritti suojella pettymyksiltä ja suositteli lyhyttä, mutta matematiikan opettaja (nainen) sanoi kahden kesken tapahtuneessa juttelutuokiossa, että yhdeksikön oppilas on oikein kelpo pitkään matematiikkaan. Niinpä otin siis pitkän matematiikan ja pienen takeltelun jälkeen sehän alkoikin sujua ihan hyvin. Sen sijaan fysiikan tehtäviä ratkoessani muistan joskus vähän tirauttaneeni kyyneliä, kun tehtävä ei millään meinannut ratketa. Isän kanssa vietimme monia iltoja miettien tehtäviä, joita en millään meinannut osata ratkaista, joten kotiväen avulla on myös suuri merkitys siihen, miten lapsi kokee jonkin oppiaineen, jota oletusarvoisesti pidetään vaikeana. Ylioppilaskirjoituksissa kirjoitin fysiikasta M:n.
Ja tässä sitä nyt ollaan. Tohtorina. Viime viikolla juuri toimin ensimmäistä kertaa arvioijana* lehteen. Ei se fysiikan tuntemus kenenkään päähän siis ole itsestään syntynyt vaan vaatii vain kovasti töitä. Naiset ja miehet pärjää siinä molemmat yhtä lailla ja naisnobelisteja on muitakin kuin Marie Curie. Sitä voi tehdä kokeellisella tai teoreettisella tasolla. Se on vaikeaa, muttei mahdotonta ymmärtää. Älkäätten siis hyljätkö fysiikkaa vaan rakastakaa sitä. Amen.
Freitag, 19. Oktober 2007
Tutkijan arkipäivää
Ei ole mikään salaisuus, että tutkimus ei olekaan niin hohdokasta kuin millaisen kuvan mediasta saa tutkimuksesta ja tieteestä. Yleensä tutkimus on halvimman ruuvintoimittajan tai vastaavan metsästämistä tai harmittelua siitä kuinka jotain julkaisua ei ole saatavilla omassa instituutissa eikä missään muuallakaan, vaikka juuri siinä saatettaisiin kertoa ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan.
Yritin saada uutta ilmastointilaitetta vastuussani olevalle laitteelle. Prosessi kesti kaksi kuukautta, yli 6 puhelinsoittoa ja lopuksi kun asiat alkoivat sujua, kaverit asensivat ilmastointilaitteen väärälle laitteelle, joka sijaitsee eri rakennuksessa, mutta jolla on yhtä kirjainta vaille sama nimi kuin omallani. Kaverit olivat tietysti kovin pahoillaan, koska joutuvat tekemään lisätöitä ja koska toisen laitteen kalibraatiomittaukset menivät mahdollisesti pilalle. Olin itsekin pahoillani heidän puolestaan, mutta pysyin kovana ja sanoin, että tänään on ilmastointilaite saatava ja yhtäkkiä varastosta sitten löytyikin juuri sopiva laite, vaikka edellisellä viikolla vakuuteltiin, että kuukausia vielä menee.
Opin tästä episodista sen, että mitään ei saa pyytämättä. Jotta voisin tehdä hyvin työni ja pitää laitteeni huippukunnossa, ei riitä että lähetän sähköpostia jollekin ja odottelen, että asiat menevät omalla painollaan eteenpäin. Saksassa (ja varmaankin muuallakin maailmassa?) asiat eivät vain toimi niin. Parasta palvelua saa, kun menee itse paikalle ja selittää, miksi tarvitsee jotain. Toiseksi paras keino on soittaa puhelimella. Sähköpostikommunikointi toimii moitteettomasti vain siinä tapauksessa, että vastaanottaja on ulkomailla tai nuorehko tai molempia (ja kirjoittaa englantia). Saksan moitteeton puhuminen sen sijaan ei tunnu olevan mikään vaatimus. Henkilökohtainen kommunikointi on kuin onkin sekä hauskaa ja hyödyllistä. Suhteiden luominen on tiedemaailmassa kaiken a ja o. Ei kannata olla hyvää kaveria vain professorin kanssa. Tärkeää on saada myös teknisen henkilökunnan ja toimistoväen sympatiat. Lisäksi henkilökohtainen kommunikointi saa ihmiset kertomaan tietoja, joita ei olisi tullut muuten tietäneeksi. Hauskoja sattumuksiakin voi käydä. Hain signaaligeneraattoria lainaksi hepulta ja kysyin häneltä englanniksi asiaa. Kaveri sanoikin heti, että "vai sinä olet suomalainen?" ja ihmettelin, että mistä hän sen keksi ja sattuikin niin, että hänen vaimonsa on suomalainen. Aksentista pystyi tunnistamaan. Palauttaessani laitetta hän huikkasi suomeksi perään, että "Hei!".
Tästä on tietysti kaksi seuraamusta. Ensinnäkin, päivä meni keveämmin eteenpäin, koska sen sijaan, että olisin nyhrännyt yksin toimistossa tai laitteella, pääsin juttelemaan ihmisen kanssa ja toisekseen, jos joskus minulla on vakavampi elektroniikkaongelma, minun on helpompi mennä pyytämään häneltä apua, kun ollaan kerran jo tuttuja. Eräs kollega kutsui tätä kalasteluksi. Hän tosin käytti termiä isojen pomojen yhteydessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aina on tehtävä hyvä vaikutus riippumatta siitä onko kyseessä iso pomo vai teknikko. Molempien luottamus on yhtä tärkeää ansaita ja ihmisten pomottaminen eli räyhääminen ei tee kuin kaikille pahan mielen.
Mainitsin ilmastointilaiteongelmistani kokeneemmille kollegoille ja heistä R (jonkinlainen epävirallinen pomoni) sanoi osuvasti, että kaukaa voi työpaikkamme näyttää hohdokkaalta, mutta läheltä katsottuna viat paljastuvat. Tosin tässä vaiheessa on sanottava, ettei minulla työtä hakiessani ollut kyllä kovinkaan ruusuista kuvaa kyseisestä paikasta ja itse asiassa olen ollut melko positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin asiat ovat sujuneet.
Yleisesti ottaen kuitenkin asiat, joista itse tietää vähemmän, vaikuttavat aina hienommilta ja vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Tutkijat esimerkiksi yrittävät saada työnsä vaikuttamaan hienommalta kuin se on käyttämällä termejä, jotka ovat tuttuja vain asiaan todella hyvin perehtyneille. Muiden korvissa heidän puheensa kuulostavat siis monimutkaisilta ja hienoilta. Sen sijaan, että sanottaisiin, että kaksi ainetta sekoitettiin keskenään, sanotaankin, että käytettiin kiinteän olomuodon vuorovaikutusta ('solid-phase interaction') materiaalin tekoon. Korvataan siis ikävän yksinkertaisilta kuulostavat sanat eufemismismeilla (hieno sana sekin), jotka eivät aukene ensisilmäyksellä.
Sanakikkailun perimmäinen syy lienee saada rahaa muuten tylsähkölle tutkimusaiheelle, joka saadaan tällä tavoin kuulostamaan tiedeseksikkäämmältä. Koska suurin osa tutkijan ajasta menee kuitenkin näpräämiseen eli ohjelmien kirjoitteluun, laitteiden tilaamiseen ja vastaavaan, itse tutkimusaiheen merkitys vähenee ja jossain vaiheessa voi huomata tutkivansa jotain asiaa vain siksi, että se on mahdollista, ei siksi, että ketään se erityisemmin kiinnostaisi.
Yritin saada uutta ilmastointilaitetta vastuussani olevalle laitteelle. Prosessi kesti kaksi kuukautta, yli 6 puhelinsoittoa ja lopuksi kun asiat alkoivat sujua, kaverit asensivat ilmastointilaitteen väärälle laitteelle, joka sijaitsee eri rakennuksessa, mutta jolla on yhtä kirjainta vaille sama nimi kuin omallani. Kaverit olivat tietysti kovin pahoillaan, koska joutuvat tekemään lisätöitä ja koska toisen laitteen kalibraatiomittaukset menivät mahdollisesti pilalle. Olin itsekin pahoillani heidän puolestaan, mutta pysyin kovana ja sanoin, että tänään on ilmastointilaite saatava ja yhtäkkiä varastosta sitten löytyikin juuri sopiva laite, vaikka edellisellä viikolla vakuuteltiin, että kuukausia vielä menee.
Opin tästä episodista sen, että mitään ei saa pyytämättä. Jotta voisin tehdä hyvin työni ja pitää laitteeni huippukunnossa, ei riitä että lähetän sähköpostia jollekin ja odottelen, että asiat menevät omalla painollaan eteenpäin. Saksassa (ja varmaankin muuallakin maailmassa?) asiat eivät vain toimi niin. Parasta palvelua saa, kun menee itse paikalle ja selittää, miksi tarvitsee jotain. Toiseksi paras keino on soittaa puhelimella. Sähköpostikommunikointi toimii moitteettomasti vain siinä tapauksessa, että vastaanottaja on ulkomailla tai nuorehko tai molempia (ja kirjoittaa englantia). Saksan moitteeton puhuminen sen sijaan ei tunnu olevan mikään vaatimus. Henkilökohtainen kommunikointi on kuin onkin sekä hauskaa ja hyödyllistä. Suhteiden luominen on tiedemaailmassa kaiken a ja o. Ei kannata olla hyvää kaveria vain professorin kanssa. Tärkeää on saada myös teknisen henkilökunnan ja toimistoväen sympatiat. Lisäksi henkilökohtainen kommunikointi saa ihmiset kertomaan tietoja, joita ei olisi tullut muuten tietäneeksi. Hauskoja sattumuksiakin voi käydä. Hain signaaligeneraattoria lainaksi hepulta ja kysyin häneltä englanniksi asiaa. Kaveri sanoikin heti, että "vai sinä olet suomalainen?" ja ihmettelin, että mistä hän sen keksi ja sattuikin niin, että hänen vaimonsa on suomalainen. Aksentista pystyi tunnistamaan. Palauttaessani laitetta hän huikkasi suomeksi perään, että "Hei!".
Tästä on tietysti kaksi seuraamusta. Ensinnäkin, päivä meni keveämmin eteenpäin, koska sen sijaan, että olisin nyhrännyt yksin toimistossa tai laitteella, pääsin juttelemaan ihmisen kanssa ja toisekseen, jos joskus minulla on vakavampi elektroniikkaongelma, minun on helpompi mennä pyytämään häneltä apua, kun ollaan kerran jo tuttuja. Eräs kollega kutsui tätä kalasteluksi. Hän tosin käytti termiä isojen pomojen yhteydessä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aina on tehtävä hyvä vaikutus riippumatta siitä onko kyseessä iso pomo vai teknikko. Molempien luottamus on yhtä tärkeää ansaita ja ihmisten pomottaminen eli räyhääminen ei tee kuin kaikille pahan mielen.
Mainitsin ilmastointilaiteongelmistani kokeneemmille kollegoille ja heistä R (jonkinlainen epävirallinen pomoni) sanoi osuvasti, että kaukaa voi työpaikkamme näyttää hohdokkaalta, mutta läheltä katsottuna viat paljastuvat. Tosin tässä vaiheessa on sanottava, ettei minulla työtä hakiessani ollut kyllä kovinkaan ruusuista kuvaa kyseisestä paikasta ja itse asiassa olen ollut melko positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin asiat ovat sujuneet.
Yleisesti ottaen kuitenkin asiat, joista itse tietää vähemmän, vaikuttavat aina hienommilta ja vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Tutkijat esimerkiksi yrittävät saada työnsä vaikuttamaan hienommalta kuin se on käyttämällä termejä, jotka ovat tuttuja vain asiaan todella hyvin perehtyneille. Muiden korvissa heidän puheensa kuulostavat siis monimutkaisilta ja hienoilta. Sen sijaan, että sanottaisiin, että kaksi ainetta sekoitettiin keskenään, sanotaankin, että käytettiin kiinteän olomuodon vuorovaikutusta ('solid-phase interaction') materiaalin tekoon. Korvataan siis ikävän yksinkertaisilta kuulostavat sanat eufemismismeilla (hieno sana sekin), jotka eivät aukene ensisilmäyksellä.
Sanakikkailun perimmäinen syy lienee saada rahaa muuten tylsähkölle tutkimusaiheelle, joka saadaan tällä tavoin kuulostamaan tiedeseksikkäämmältä. Koska suurin osa tutkijan ajasta menee kuitenkin näpräämiseen eli ohjelmien kirjoitteluun, laitteiden tilaamiseen ja vastaavaan, itse tutkimusaiheen merkitys vähenee ja jossain vaiheessa voi huomata tutkivansa jotain asiaa vain siksi, että se on mahdollista, ei siksi, että ketään se erityisemmin kiinnostaisi.
Dienstag, 16. Oktober 2007
Berliini ja Näsinneula
Muutama viikko sitten kävimme T:n kanssa viikonloppumatkalla Berliinissä. Se olikin paljon hauskempi kuin Hampuri nähtävyyksien kannalta. Turistejakin oli huomattavasti enemmän ja sää oli loistava. Kävimme muun muassa Euroopan korkeimmassa ehjässä televisiotornissa. Näsinneula ei ihan pärjää tässä kisassa, mutta Koneen hissillä sinne saksalaisenkin televisiotornin huipulle pyyhällettiin. Melko kovaa vauhtia mentiin, sillä matka ylös kesti vähemmän aikaa kuin erään paljon matalamman rakennuksen hissillä, jolla joskus menen viidenteen kerrokseen kielikurssille. No, kielikurssihissi onkin erityisen hidas ja puhuu saksaa. Osaan jo siis melkein sanoa saksaksi 'ovi sulkeutuu'. Ohessa vertailun vuoksi kuvat Näsinneulasta ja Berliinin Fehrnsehturmista sekä näkymä jälkimmäisestä. Spree-joki se siinä kiemurtelee. Torniin kannattaa mennä heti aamusta, jos ei halua jonottaa tuntikaupalla sisäänpääsyä. Marco Polon Berliini-opas oli korvaamaton apu nähtävyyksiä etsittäessä.
Saksassa on ollut junalakkoja viime aikoina, mutta jos lakkoa ei satu olemaan niin nyt on jonkinlainen n. 30 euron tarjous kaikkiin junamatkoihin matkan pituudesta riippumatta. Hampurista pääsee noin 1,5 tunnissa Berliiniin. Yötä olimme Charlottenburgissa hotelli Abendsternissä, joka oli sopivan huokea, kun suostui jakamaan vessan toisen huoneen kanssa ja varasi huoneen vasta muutama päivä ennen matkaa. Matkan kokokohta oli ehdottomasti vierailu Schloss Charlottenburgissa, joka oli jonkinlainen kesäpalatsi Preussin kuninkaille ja kuningattarille. Audio-oppaan sai ilmaiseksi, joten palatsin huoneista sai yksityiskohtaista tietoa ilman, että tarvitsi lukea tietoja tylsistä plakaateista.
Hampurissa syö halvimmin Sternchanzella. Berliinissä vastaavantyyppinen, joskin kalliimpi, ravintola-alue sijoittuu Savignyplatzin S-Bahn-aseman läheisyyteen Charlottenburgin kaupunginosaan.
Saksassa on ollut junalakkoja viime aikoina, mutta jos lakkoa ei satu olemaan niin nyt on jonkinlainen n. 30 euron tarjous kaikkiin junamatkoihin matkan pituudesta riippumatta. Hampurista pääsee noin 1,5 tunnissa Berliiniin. Yötä olimme Charlottenburgissa hotelli Abendsternissä, joka oli sopivan huokea, kun suostui jakamaan vessan toisen huoneen kanssa ja varasi huoneen vasta muutama päivä ennen matkaa. Matkan kokokohta oli ehdottomasti vierailu Schloss Charlottenburgissa, joka oli jonkinlainen kesäpalatsi Preussin kuninkaille ja kuningattarille. Audio-oppaan sai ilmaiseksi, joten palatsin huoneista sai yksityiskohtaista tietoa ilman, että tarvitsi lukea tietoja tylsistä plakaateista.
Hampurissa syö halvimmin Sternchanzella. Berliinissä vastaavantyyppinen, joskin kalliimpi, ravintola-alue sijoittuu Savignyplatzin S-Bahn-aseman läheisyyteen Charlottenburgin kaupunginosaan.
Montag, 15. Oktober 2007
Happy Blog action day!
Tämänpäiväisen bloggausteemapäivän kunniaksi ympäristöaiheinen postaus. Sain H:lta ja O:lta lahjaksi Bill Brysonin kirjan Lyhyt historia lähes kaikesta ja luinkin sen lähes yhteen menoon. Viimeksi olen tainnut Viisikoita lukea yhtä suurella innolla ja siitä alkaakin olla kohta melkein parikymmentä vuotta. Saattaa johtua myös internetin puutteesta, mutta joka tapauksessa kyseinen kirja tosiaan kaappasi minut mukaansa ja sai ajattelemaan monia ympäristöasioita hieman eri kantilta kuin aiemmin. Toisin kuin Viisikot, jotka saivat ajattelemaan lähinnä suklaakakkuja.
Bryson kertoo kirjansa lopussa mielenkiintoisia tarinoita ihmisten vaikutuksesta maailmaan. On arvioitu, että ihmisten keksittyä tehokkaita metsästysmenetelmiä Amerikan mantereilla, Euroopassa ja Aasiassa metsästimme sukupuuttoon vähintään kolmanneksen suurista eläinlajeista. Australiassa, jossa eläimet eivät olleet oppineet pelkäämään ihmistä, sukupuuttoon kuoli jopa 95% isokokoisista eläinlajeista. Nämä sukupuutot tapahtuivat siis noin kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Eipä niin kovin kauan aikaa sitten myös dodot tapettiin sukupuuttoon.
Aivan nykyaikaan sijoittui tarina surukerttulien kohtalosta. Yhdysvaltain eteläosissa ei ollut saatu havaintoja kauniista lauluäänestä tunnistettavasta täysin harmittomasta ja hyvin harvinaisesta surukerttulista 1930-luvulla, kun yllättäen kaksi lintuharrastajaa toisistaan riippumatta omilla tahoillaan tekivät havainnon lajin yksilöstä vuonna 1939 parin päivän erotuksella. Kyseessä oli eri linnut, sillä molemmat harrastajat ampuivat näkemänsä linnut, kenties todistukseksi havainnosta. Surukerttuleista on saatu muutama vahvistamaton havainto sen jälkeen, mutta laji on, jos ei kuollut sukupuuttoon, niin vähintäänkin sukupuuton partaalla.
Jotenkin on vaikea ymmärtää, miksi lintuharrastaja haluaisi ampua harvinaiseksi tuntemansa linnun. Sen täytyy olla jossain määrin tietysti ajattelemattomuutta, osaltaan tyhmyyttä ja jos kaksi edellistä kriteeriä eivät täyty, on kyse silkasta välinpitämättömyydestä. Välinpitämättömyydestä tulikin mieleeni muut tiedealalla työskentelevät ihmiset. Eräskin kolleega oli tietävinään, että ilmastonmuutos johtuu auringon aktiivisuudesta, ei suinkaan ihmisten hiilidioksidipäästöistä. Viime Fysiikan päivillä Tallinnassa kuuntelin Sami K. Solangin esitelmän, jossa mahdolliset auringon aktiivisuuden vaikutukset ilmastonmuutokseen kumottiin hyvin vakuuttavasti. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät tietämään asiasta. Ehkä heille muuten tulisi huono omatunto epäekologisesta elämäntavastaan. (Kuten minulla esimerkiksi on!)
Joka tapauksessa, ihmisten päämäärä tuntuu aina olevan päästä eroon asioista, jotka ovat ihmisille haitallisia. Kyseiset lintupolot eivät tietenkään olleet haitallisia, mutta monia muita otuksia ja lintuja on metsästetty, koska ne ovat tehneet tuhoa ihmisten viljelyksille. Bakteereista pyritään eroon antibakteerisilla aineilla. Hyttyset levittää malariaa. Kuka oikeasti on iloinen, että hyttysiä on olemassa? Entä mehiläiset ja muut piikikkäät otukset? Tuholaisista ja rikkaruohoista halutaan eroon kasvimaalla.
Tuholaismyrkyt, rikkaruohomyrkyt ja lannoitteet on kehitetty parantamaan ihmisten mahdollisuuksia saada ruokaa itselleen, muun eläinkunnan kustannuksella. Mutta kuvitellaanpa hetki maailma, joka näistä lähtökohdista olisi täydellinen. Ilman näitä inhottavia otuksia, jotka tekevät elämämme hieman epämukavammaksi. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja. Miltä maailma näyttäisi, jos mehiläiset eivät pölyttäisi kasvejamme? Jos linnut eivät laulaisi? Madot eivät möyhisi multaa? Bakteerit eivät edistäisi ruoansulatustamme? Oikeastaan se, mihin me ihmisinä pyrimme, on tietenkin oman lajimme säilyminen. Teemme sen muiden lajien kustannuksella tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin tuhota omia elinmahdollisuuksiamme ja ylipäätään elämän monimuotoisuutta.
T on lukenut Jared Diamondin kirjaa Collapse, joka kertoo sivilisaatioiden katoamisista ja erityisesti syistä, jotka ovat saaneet aikaan kyseiset romahdukset. Kuulemma siinä käsitellään pohtimaani aihetta suurissa määrin. Ehdin jo lukea sitä muutaman sivun, mutta tällä hetkellä kesken on muun muassa George Monbiotin Heat, joka kertoo miten ihmisten hiilidioksidipäästöjä voitaisiin kehittyneissä maissa vähentää.
Monbiotin kirja on melko ahdistavaa luettavaa ja saa miettimään miten sitä itse voisi vaikuttaa maailmaan. Mitä fyysikot tekevät paremman maailman hyväksi? Materiaalifyysikoiden uskoisi tekevän jotain hyödyllistä. Olemmeko hätätilassa? Al Gore sai puolet vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnosta työstään ilmastonmuutostietouden lisäämiseksi, joten ainakin median ja tiedeyhteisön silmissä asialle olisi tehtävä jotain. Jostain syystä poliitikot eivät ole vielä heränneet radikaaleihin ratkaisuihin. Mutta mitä materiaalifyysikot tutkivat ja erityisesti: mitä heidän pitäisi tutkia? Tutkija voi jossain vaiheessa uraansa itse valita oman tutkimusaiheensa. En ole vielä keksinyt mitä haluaisin post-docvaiheeni aikana tutkia ja tuntuu, että aiheen valinta onkin ehkä tutkimuksen vaikein vaihe. Insipiraatiota olen hakenut muun muassa TED-videoista.
Käykääpä katsomassa muutama video! Happy Blog action day! (En malttanut olla laittamatta tätä verkkoon jo 14. päivä illalla.. saas nähdä onnistunko väärentämään päivämäärän 15. päiväksi.)
Bryson kertoo kirjansa lopussa mielenkiintoisia tarinoita ihmisten vaikutuksesta maailmaan. On arvioitu, että ihmisten keksittyä tehokkaita metsästysmenetelmiä Amerikan mantereilla, Euroopassa ja Aasiassa metsästimme sukupuuttoon vähintään kolmanneksen suurista eläinlajeista. Australiassa, jossa eläimet eivät olleet oppineet pelkäämään ihmistä, sukupuuttoon kuoli jopa 95% isokokoisista eläinlajeista. Nämä sukupuutot tapahtuivat siis noin kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Eipä niin kovin kauan aikaa sitten myös dodot tapettiin sukupuuttoon.
Aivan nykyaikaan sijoittui tarina surukerttulien kohtalosta. Yhdysvaltain eteläosissa ei ollut saatu havaintoja kauniista lauluäänestä tunnistettavasta täysin harmittomasta ja hyvin harvinaisesta surukerttulista 1930-luvulla, kun yllättäen kaksi lintuharrastajaa toisistaan riippumatta omilla tahoillaan tekivät havainnon lajin yksilöstä vuonna 1939 parin päivän erotuksella. Kyseessä oli eri linnut, sillä molemmat harrastajat ampuivat näkemänsä linnut, kenties todistukseksi havainnosta. Surukerttuleista on saatu muutama vahvistamaton havainto sen jälkeen, mutta laji on, jos ei kuollut sukupuuttoon, niin vähintäänkin sukupuuton partaalla.
Jotenkin on vaikea ymmärtää, miksi lintuharrastaja haluaisi ampua harvinaiseksi tuntemansa linnun. Sen täytyy olla jossain määrin tietysti ajattelemattomuutta, osaltaan tyhmyyttä ja jos kaksi edellistä kriteeriä eivät täyty, on kyse silkasta välinpitämättömyydestä. Välinpitämättömyydestä tulikin mieleeni muut tiedealalla työskentelevät ihmiset. Eräskin kolleega oli tietävinään, että ilmastonmuutos johtuu auringon aktiivisuudesta, ei suinkaan ihmisten hiilidioksidipäästöistä. Viime Fysiikan päivillä Tallinnassa kuuntelin Sami K. Solangin esitelmän, jossa mahdolliset auringon aktiivisuuden vaikutukset ilmastonmuutokseen kumottiin hyvin vakuuttavasti. Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät tietämään asiasta. Ehkä heille muuten tulisi huono omatunto epäekologisesta elämäntavastaan. (Kuten minulla esimerkiksi on!)
Joka tapauksessa, ihmisten päämäärä tuntuu aina olevan päästä eroon asioista, jotka ovat ihmisille haitallisia. Kyseiset lintupolot eivät tietenkään olleet haitallisia, mutta monia muita otuksia ja lintuja on metsästetty, koska ne ovat tehneet tuhoa ihmisten viljelyksille. Bakteereista pyritään eroon antibakteerisilla aineilla. Hyttyset levittää malariaa. Kuka oikeasti on iloinen, että hyttysiä on olemassa? Entä mehiläiset ja muut piikikkäät otukset? Tuholaisista ja rikkaruohoista halutaan eroon kasvimaalla.
Tuholaismyrkyt, rikkaruohomyrkyt ja lannoitteet on kehitetty parantamaan ihmisten mahdollisuuksia saada ruokaa itselleen, muun eläinkunnan kustannuksella. Mutta kuvitellaanpa hetki maailma, joka näistä lähtökohdista olisi täydellinen. Ilman näitä inhottavia otuksia, jotka tekevät elämämme hieman epämukavammaksi. Jossain vaiheessa tulee vastaan raja. Miltä maailma näyttäisi, jos mehiläiset eivät pölyttäisi kasvejamme? Jos linnut eivät laulaisi? Madot eivät möyhisi multaa? Bakteerit eivät edistäisi ruoansulatustamme? Oikeastaan se, mihin me ihmisinä pyrimme, on tietenkin oman lajimme säilyminen. Teemme sen muiden lajien kustannuksella tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin tuhota omia elinmahdollisuuksiamme ja ylipäätään elämän monimuotoisuutta.
T on lukenut Jared Diamondin kirjaa Collapse, joka kertoo sivilisaatioiden katoamisista ja erityisesti syistä, jotka ovat saaneet aikaan kyseiset romahdukset. Kuulemma siinä käsitellään pohtimaani aihetta suurissa määrin. Ehdin jo lukea sitä muutaman sivun, mutta tällä hetkellä kesken on muun muassa George Monbiotin Heat, joka kertoo miten ihmisten hiilidioksidipäästöjä voitaisiin kehittyneissä maissa vähentää.
Monbiotin kirja on melko ahdistavaa luettavaa ja saa miettimään miten sitä itse voisi vaikuttaa maailmaan. Mitä fyysikot tekevät paremman maailman hyväksi? Materiaalifyysikoiden uskoisi tekevän jotain hyödyllistä. Olemmeko hätätilassa? Al Gore sai puolet vuoden 2007 Nobelin rauhanpalkinnosta työstään ilmastonmuutostietouden lisäämiseksi, joten ainakin median ja tiedeyhteisön silmissä asialle olisi tehtävä jotain. Jostain syystä poliitikot eivät ole vielä heränneet radikaaleihin ratkaisuihin. Mutta mitä materiaalifyysikot tutkivat ja erityisesti: mitä heidän pitäisi tutkia? Tutkija voi jossain vaiheessa uraansa itse valita oman tutkimusaiheensa. En ole vielä keksinyt mitä haluaisin post-docvaiheeni aikana tutkia ja tuntuu, että aiheen valinta onkin ehkä tutkimuksen vaikein vaihe. Insipiraatiota olen hakenut muun muassa TED-videoista.
Käykääpä katsomassa muutama video! Happy Blog action day! (En malttanut olla laittamatta tätä verkkoon jo 14. päivä illalla.. saas nähdä onnistunko väärentämään päivämäärän 15. päiväksi.)
Abonnieren
Posts (Atom)
