Oxfordiin

Alamme suurin, viikon kestävä konferenssi alkaa Oxfordissa noin viikon päästä. En ole aiemmin käynytkään Englannissa. Ainoa huono puoli tässä on se, että joutuu vaihtamaan rahaa ihan kuin menisi jonnekin kehitysmaahan. Eivätkö ne englantilaisetkin voisi käyttää euroa niin kuin kunnon ihmiset?

Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.

Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.

Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.

Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.