Itselleen valehteleminen

Tutkijoilta on voitava odottaa täydellistä rehellisyyttä niin itseään kuin kollegoitaan kohtaan. Tieteessä ei päästä kovin pitkälle, jos tutkijat virheen tehdessään yrittävät peitellä jälkiään, eivätkä kerro siitä muille.

Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.

Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.

Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."

Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.

Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.

Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.