Sähläystä

Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.

Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.

Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.

Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.

Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!

Granaatti + omena != granaattiomena

Olen opetellut viime viikolla ohjelmoimaan Pythonilla, joka muuten saa nimensä Monty Pythonista eikä siitä käärmeestä. Olen syönyt granaattiomenaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä omenan kanssa. Olen kolvannut polkupyörän valojen piuhat jämerästi kiinni, koska valot eivät koskaan toimineet kunnolla. Nyt ne toimivat aina.

Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.

Aika menee, lujaa menee, aika lujaa menee

Parasta Oxfordissa oli iso Blackwellin iso kirjakauppa. Näimme myös Christ Churchin collegessa Harry Potter -filmauksien ruokailusalin, jossa myös Liisa Ihmemaassa -kirjat ovat saaneet innoitustaan. Otin kuvia filmikameralla, joten niiden saaminen digimuotoon kestääkin vielä jonkin aikaa. Oxfordin reissun jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutten ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa siitä blogiin.

Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.

Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.

Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:

1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.

Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.