Tuomas Enbuske kirjoitti blogimerkinnän siitä, kuinka sukupuolikiintiöt pörssiyhtiöissä ovat hänen mielestään ihan peestä. Enbuske aloittaa kirjoituksensa jotenkin loogisesti, mutta parin kappaleen päässä odottaa melkoinen tyylimuutos. Sarkastisesti kaveri alkaa kirjoitella siitä kuinka naisten älykkyys ei riitä pörssiyhtiöiden johtoon ja muutenkin naiset tykkäävät hänen mielestään ihan vääristä asioista.
On totta, että älykkyysosamäärätestit ovat mitanneet naisten olevan hitusen (muutama pinna) vähemmän älykkäitä keskimäärin kuin miehet ja on totta, että miehissä on hieman enemmän neroja kuin naisissa. Ei kuitenkaan pitäisi olla mikään suuri yllätys Enbuskellekaan se, että keskimäärin pörssiyhtiöiden johtokunnissa ei istu puolta väestöä vaan vain muutama hassu, kenties alle promille koko väestöstä. On myös turha kuvitella, että ne äärimmäisen älykkäät ihmiset hakeutuisivat pörssiyhtiöiden johtoon. Heillä ei riitä siihen sosiaalisia rahkeita. Pörssiyhtiötä kun ei voi johtaa samoin kuin matemaattista kaavaa. Pörssiyhtiö koostuu ihmisistä ja johtamisessa on kyse ihmisen parhaiden kykyjen esille saattamisesta. Johtajalla on loppujen lopuksi melko vähän sanottavaa yhtiön menestykseen, jos hänen alaisensa eivät ole loistavia. Johtajan tehtävä on löytää parhaat mahdolliset työntekijät ja saada heidän aivokapasiteettinsa mahdollisimman hyvään käyttöön.
En ole mikään naiskiintiöiden palava puolestapuhuja, mutta on törkeää väittää, että naiset eivät voisi olla johtajia siinä missä miehet. Jopa loistavia sellaisia. Vain ihminen, joka ei ole koskaan työskennellyt minkään firman johtoryhmän jäsenten läheisyydessä voi kuvitella, että johtajat valittaisiin jotenkin älykkyyden perusteella. Useimpiin luottamustehtäviin valitaan yleensä kaveri tai tuttu. Ja jos sattuu olemaan mies, ensimmäiset kymmenen mieleen tulevaa kaveria ovat todennäköisesti myös miehiä. Tällä tavoin luottamustoimissa istuu usein pelkästään miehiä. Toki johtoportaassa on myös miehiä, jotka aktiivisesti muistavat ottaa huomioon myös naisalaisensa. Muutenhan jokaisessa johtoryhmässä istuisi tätänykyä pelkästään miehiä.
Jos nyt kuitenkin lähdetään Enbusken ajatusleikkiin ja kuvitellaan, että johtoryhmän sukupuolella tai pätevyydellä olisi jotain merkitystä niin tarkastellaanpa nopeasti kolmen eri firman johtoryhmän sukupuolijakaumaa. Sovitaan, että VR:llä ja Nokialla menee huonosti. VR:llä on johtoryhmässä yhdeksän miestä ja kaksi naista. Nokialla puolestaan on samoiten yhdeksän miestä ja neljä naista, mutta naisista kolme on tämän vuoden puolella asemaan astuneita. Entäs sitten hyvin menestyvässä yhtiössä? KONEen johtokunnassa on miehiä 10 ja naisia kaksi.
Mitä voimme johtoryhmien koostumuksesta päätellä? Emme yhtään mitään. Näyttää siltä, että pari naista johtoryhmässä ei vaikuta yhtiön menestykseen. Yhtiön menestykseen ei näytä vaikuttavan myöskään miesten määrä, vaikka voitaisiin tietysti ajatella, että KONEen yksi ylimääräinen mies saattaisi olla avain KONEen menestykseen. On hyvin epätodennäköistä, että johtoryhmien sukupuolikiintiöt vaikuttaisivat yhtiöiden menestykseen yhtään mitenkään. Enemmän yhtiöiden menestykseen vaikuttaa kansainvälinen taloustilanne ja kaikenlaiset satunnaiset virheet niin kilpailijoiden kuin omankin väen puolelta. Johtokunnan ainoa reaalinen arvo on toimia inspiraationa omalle väelle ja keulakuvana ulospäin. Toki johtokunnassa myös tehdään päätöksiä ja strategioita, mutta Enbusken lohduksi johtokunnassa olisi silti vielä muutama ideanikkari (lue mies) jäljellä. Eiköhän ne johtokunnan naiset kuitenkin hyväksy kaikki ne miesten hyvät ideat.
Kuten sanottua, en välttämättä kannata sukupuolikiintiöitä, mutta toivottavasti näillä perusteluilla myös Enbuskelle on selvää, että kiintiöillä ei todennäköisesti olisi negatiivisia vaikutuksia, jos ja kun muutos kiintiöihin tehtäisiin hienovaraisesti ja hitaasti. Kiintiöissä pitäisi tietysti olla erityisesti siirtymävaiheessa riittävästi liikkumavaraa, jotta todella hyvän kaverin voisi aina palkata, oli hän sitten mies tai nainen. Omassa teknisellä alalla toimivassa firmassamme jo pelkästään se, että olemme velvoitettuja ottamaan kahdesta yhtä pätevästä hakijasta sen, joka on nainen, on kasvattanut naisten määrää firmassa jopa kymmenillä prosenteilla. Naisten mahdollinen muutaman pisteen arvoinen älykkyyden puute siis tuskin olisi mikään este kiintiöille. Monet muut syyt voivat kyllä olla. Niihin kantaa ottamatta, hyvää viikonloppua niin mies- kuin naislukijoillekin!
Freitag, 30. September 2011
Mittwoch, 14. September 2011
Johtajalle
Johtajat palavat nopeiten loppuun. Siltä se ainakin näyttää joskus. Viime aikoina olen huolestuneena seurannut, kuinka tummanpuhuvat pussit eräänkin johtoportaaseen kuuluvan henkilön silmien alla suurenevat suurenemistaan.
Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.
Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.
En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.
Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.
Se ei kuitenkaan lohduta määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työmuurahaista. On surullista huomata, ettei johtoportaalla välttämättä ole resursseja tai haluja tutustua työntekijöidensä toimiin. He eivät näe, että me muutkin huhkimme itsemme uuvuksiin päivästä toiseen.
Siksi määräaikainen työsuhde onkin niin katala. Pomon ei tarvitse sitoutua postdocin uraan tai osoittaa kiinnostusta hänen henkilökohtaiseen elämäänsä. Itse asiassa niin onkin parempi, koska sillä tavoin pomo säästyy raastavalta vastuun tunteelta, kun hänen rakkaat pikkuapulaisensa työsuhteen päätyttyä vetäytyvät kiltisti kortistoon. Postdoceilla on tietty käyttöaika ja se tulee umpeen viimeistään viidessä vuodessa Saksassa. Sen jälkeen työnantajan pitäisi ymmärtääkseni antaa työntekijälle pysyvä työpaikka, mutta mistäs annat, kun ei ole rahaa. Minulla tuo raja tulee vastaan vähän alle vuoden päästä.
En henkilökohtaisesti ole mikään suuri vakituisten työsuhteiden puolestapuhuja, jo ihan vain siitä syystä, että mielestäni ainakin tiedealalla olisi hyvä haistella uusia tuulia aina silloin tällöin. Perheelliset saattavat tosin olla melko eri mieltä. Pomoilla on lähes poikkeuksetta vakituinen työsuhde. Se tarkoittaa sitä, että heidän on hyvin vaikea asettaa itsensä määräaikaisesti palkatun postdocin mielenmaisemaan. Onko sillä nyt niin väliä mietitäänkö sitä työsuhteen jatkoa tällä viikolla vai ensi viikolla? Ei kai sillä pomolle olekaan, mutta postdoc-parka viettää vähäunisia öitä joko viikon tai kaksi pohtiessaan epävarmaa tulevaisuuttaan.
Itselleni ei ole tällä hetkellä näkyvissä jatkoa tässä lafkassa. Ymmärrän kyllä, ettei päättäjäportaalla ole haluja vakinaistaa työsuhdettani. Jos he ryhtyisivät tällaiseen ihmetekoon, minusta tulisi silloin todennäköisesti koko firman nuorin vakinainen tieteellinen työntekijä ja lisäksi yksi harvoista vakinaisesti palkatuista tietelijänaisista. Olenkin siis viime viikot suosiolla etsiskellyt uusia työpaikkoja. Stressihormonit hyrrää.
Samstag, 9. Juli 2011
Itselleen valehteleminen
Tutkijoilta on voitava odottaa täydellistä rehellisyyttä niin itseään kuin kollegoitaan kohtaan. Tieteessä ei päästä kovin pitkälle, jos tutkijat virheen tehdessään yrittävät peitellä jälkiään, eivätkä kerro siitä muille.
Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.
Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.
Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."
Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.
Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.
Viime viikkoina olen ollut ahkerassa sähköpostikirjeenvaihdossa erään kuuluisan professorin kanssa. Muutama viikko sitten hän vuoden kirjoittelun jälkeen lopetti vihdoin teitittelyn ja alkoi kirjoitella enemmän filosofisella tasolla. Kertoilipa jopa kesälomasuunnitelmistaan. Olimme sorvailleet yhtä artikkelia jo pitkään ja nyt hän ehdotteli kovasti uutta yhteistyötä. Sain muutaman näytteenkin mitattavaksi. Arvelin, että tästä voisi syntyä hieno yhteistyö, jossa hyödynnetään molempien tutkimusryhmien rautaista osaamista. Olin väärässä.
Paljastui, että kyseinen professori ja hänen kollegansa eivät osaa aivan perusasioita materiaalitutkimuksesta. He eivät ymmärrä kiteen ja amorfisen materiaalin antaman diffraktiokuvan eroa. He eivät ymmärrä, että elektronimikroskooppi antaa paikallista informaatiota ja röntgendiffraktio kertoo isomman alueen rakenteen. Jos kyseiset menetelmät ja sanat eivät ole tuttuja, voin kertoa havainnollistavan vertauksen. Kyse olisi samasta kuin jos matemaatikko, joka yrittäisi ratkaista jotain vaikeaa teoreemaa ei osaisi ratkaista toisen asteen yhtälöä.
Nyt olemme jankuttaneet kahden kollegan kanssa sähköpostitse tälle professorille, että kyllä hänen "amorfiset" näytteensä nyt vain ikävä kyllä ovat kiteisiä. Viesti ei mene perille. Päin vastoin, sieltä tulee mitä ihmeellisimpiä selityksiä diffraktiopiikeille. Yksi professorin alainen jopa soitti minulle ja kiisti diffraktiopiikkien olemassaolon kuvaajassa. Keskustelu meni jotenkin näin. Minä: "Mutta miksi teidän näytteenne ovat kaikki kiteisiä? XRD näyttää diffraktiopiikkejä." Tutkija X: "Ei ole piikkejä. Näytteet ovat armofisia." Minä: "No älä nyt viitsi. Kuvaajahan on piikkejä täynnä." Tutkija X: "No eihän.." Minä: "No kyllä siellä nyt vaan on piikkiä." Tutkija X: "No ehkä vähän on piikkejä, joo.. ihan vähän niitä voi olla, mutta kyllä ne näytteet silti on amorfisia."
Kysymys kuuluukin, miten tällaisesta kollaboraatiosta pääsee kunniallisesti eroon ilman, että tahraa omaa nimeään tai joutuu jonkinlaiselle vihalistalle? Tieteessä ei parane hankkia vihamiehiä. Se kostautuu aina. Artikkeleitaan ei saa julkaistua, kun vertaisarvioijana toimii joku katkeroitunut pelle, joka omaa epäkompetenssiaan peitelläkseen yrittää vähätellä muiden aikaansaannoksia. Tähän mennessä en ole kohdannut ketään näin vaikeaa tapausta. Aiemmin kritisoidessani joidenkin kollegoiden tutkimusmenetelmiä, he ovat kiistäneet kiivaasti olevansa väärässä, mutta seuraavana päivänä on kuulemma pidetty hätäkokouksia ja yritetty keksiä jokin uusi ratkaisu. Kuulemma on vähän kritiikin antajaakin halveksuttu siinä sivussa. Sellaista se on, kun joku tulee ja sanoo, ettei keisarilla ole vaatteita.
Yksi kollega kyllä varoitteli etukäteen, että eikös tämä professori ollut kuuluisa siitä, että hän keksi jonkin uuden ilmiön, joka myöhemmin osoittautuikin vain mittausvirheeksi. Kyseessä oli erittäin fiksu ja suuresti arvostamani kollega ja hän sanoi varoituksensa hyvin diplomaattisesti. Silloin olisi hälytyskellojen jo pitänyt soida.
Valitettavasti tämä arvostettu professori ja hänen ryhmänsä ei ole mikään erikoistapaus. Tällaista rehellisyyden puutetta itseään ja muita kohtaan kohtaa materiaalitieteen alalla jatkuvasti. Mitä kauemmas mennään matematiikasta ja puhtaasta fysiikasta, sitä enemmän ihmiset luottavat siihen, että kokeet eivät ole toistettavia ja heidän virheensä ja valheensa eivät koskaan paljastu. Täytyy olla melko lyhytnäköinen ihminen, että ajattelee niin, mutta näköjään sellaisia ihmisiä on aika paljon. Jotkut haluavat kuuluisiksi Big Brotherin kautta, toiset tutkimuksen kautta. Kun asiaa näin ajattelee, olisi paljon parempi, jos kaikki kuuluisuutta janoavat menisivät Big Brotheriin suoraan ja jättäisivät kuivan tieteen teon niille, jotka ovat tarkkoja ja huolellisia ja joilla on luonnetta myöntää olevansa väärässä.
Freitag, 6. Mai 2011
David Hasselhoff
Viikko sitten tuli pidettyä grillibileet pienelle porukalle täällä kämpillä, kun kaverit pyysivät päästä parvekkeelle grillaamaan. Yritin naamioida likaisen puutarhapöydän melko värikkäällä lakanalla. Ensimmäinen vieras seisahtui sanattomana sen nähtyään, otti sen pois ja sanoi sitten, että lakanan julkinen esittäminen oli samaa kaliiberia kuin jos minulla olisi ollut David Hasselhoffin valokuva seinällä. Piilotin lakanan pestävien pyykkien alle vessaan.
Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.
Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.
Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?
Grillattu kala oli herkullista, mutta jossain vaiheessa iltaa huomasimme, että yksi kala oli jäänyt grillaamatta ja se alkoi haista jo melkoisesti. Mitä tehdä? Pyysin vieraita viemään kalan roskiin lähtiessään. Valitettavasti vieraat eivät olleet ihan siinä kunnossa, että olisivat muistaneet, minne he kalan lähtiessään laittoivat. Roskiksesta sitä ei aamulla löytynyt.
Viime viikkoina ei ole ollut pulaa aktiviteeteista. Pääsiäisenä oli hurjan mukavaa, kun vanhemmat ja T tulivat kylään tänne Hampuriin. Kävimme muun muassa kanoottiretkellä kaupungin kanaaleissa. Säät hellivät meitä koko vierailun ajan ja sunnuntaina kokattiin äidin kanssa pääsiäislammasta ja pashaa. Tai äiti kokkasi tietysti enimmäkseen. Sitä edellisenä viikonloppuna ystäväni tuli vauvansa kanssa kylään ja kiertelimme vähän puistoissa. Vauva keräsi paljon huomiota ja ystävällisiä kommentteja ohikulkijoilta, ja hauskaa oli, vaikkei nyt kummempaa ohjelmaa oltukaan etukäteen suunniteltu.
Tänä viikonloppuna ohjelmana on kämpän ja polkupyörän siivousta. Mutta voinko vastustaa kiusausta lähteä Hafengeburtstagille katsomaan prinssi Haakonia?
Dienstag, 25. Januar 2011
Kirjan kirjoittamisesta
Siitä asti, kun opin lukemaan, olen elänyt siinä uskossa, että kirjoja kirjoittavat jonkinlaiset superammattilaiset, jotka ottavat huomioon kaiken. Esimerkiksi lastenkirjojen kirjoittajat ottaisivat kaikki pedagogiset asiat huomioon ja Viisikoiden jokainen seikkailu on oikeasti jotenkin ovelasti tehty, jotta se aivopesisi lapset toimimaan tietyllä tavalla tai opettaisi heille jotain elämästä. Sittemmin olen alkanut epäillä tätä teoriaa. Kirjoittaessani Wikipediaa aloin epäillä faktojen paikkansapitävyyttä noin yleisellä tasolla. Saatuani käteen ensimmäiset julkaisuni olin koko ajan niin sanotusti kusi sukassa ja odotin, että milloin joku huomaa niissä jonkin hirvittävän virheen. Ajattelin silti, että ne kaikki muut kirjoittajat kyllä huomaavat kaikki virheet ja olen ainoa, joka saattaisi sellaisia tehdä. Sittemmin luin artikkelin, jossa mainittiin suurimman osan julkaisuista olevan väärässä. Mutta ei kai sentään kirjoista?
Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.
Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?
Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?
Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.
Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"
Aloin jo melkein tottua siihen, että kirjoitin mitä tahansa ja jos se julkaistaan, on melko suuri todennäköisyys, että olen tehnyt jonkin virheen ja kuulun siihen suureen enemmistöön, jonka julkaisuissa on käsittämättömän iso virhe. Sitten tajusin, että sillä tavallahan se tiede nimenomaan toimii. Mikä sata vuotta oli vielä totta, ei ole totta enää. Ei kukaan sitä kyseenalaista. Kukaan ei sano "miksi ne eivät silloin 1700-luvulla heti keksineet suhteellisuusteoriaa, vähänkö pöllöjä?" tai "miten joku saattoi tehdä karmean laskuvirheen ja luulla, että pinaatti sisältää paljon enemmän rautaa kuin se oikeasti sisältääkään". Ei ei. Sehän on meinaan ihan normaalia, että aiemmin ihmisillä ei ollut samoja välineitä kuin nykyään ja siksi tuloksetkin olivat vähän epätarkempia.
Nyt kirjoitan erääseen kirjaan kappaletta, jonka on tarkoitus käsitellä tutkimani ala laajasti mutta tiiviisti. Siis oikeesti. Voisin kirjoittaa ihan jotain höpöä ja se julkaistaisiin. En koskaan elämässäni edes kuvitellut, että kirjoittaisin johonkin kirjaan kappaleen fysiikasta. En ole nimittäin kovin kummoinen fyysikko, en kovin kummoinen koodarikaan, mutta osaan ihan kohtalaisesti molempia ja sosiaalisiin taitoihin yhdistettynä sillä pääsee jo aika pitkälle. Pitää vain tietää milloin pitää suunsa kiinni ja milloin sanoa jotain. Mutta kirjaan pitää pystyä luottamaan. Pystynkö minä tuottamaan opuksen, johon voi luottaa?
Olen niin hämmentynyt tästä kirjankirjoittamisprojektistani tällä hetkellä, että siitä tuli mieleen omakehu. Keskustelimme T:n kanssa tässä yksi päivä omakehusta ja otin esille Facebookin statuspäivitykset, joissa ohimennen mainitaan jotain hienoa itsestä. Tyyliin "lähetinpä juuri paperin Natureen" tai "tässä istuskelen röökillä Mount Everestin huipulla" tai.. *kröhöm* "kirjoittelenpa tässä juuri kirjaa". Omakehu on yritys nostaa omaa statusta, sanoi T. Hän valisti minua, että siihenhän koko ihmispolojen elämä tähtää: statuksen ylläpitoon ja nostamiseen. Hassua, että Facebookin tilapäivitystäkin sanotaan statukseksi. Sattumaako?
Onhan se kiva kehua itseä aina välillä, mutta toisten itsekehun lukeminen jatkuvasti käy jotenkin luontoni päälle. Yleensä vaatimattomien ja ystävällisten ihmisten kerran itseään kehaistessa olen aidosti onnellinen heidän puolestaan, kun taas jatkuvasti itseään korostavien ihmisten kommentit puistattavat minua. Vaatimattomuus kaunistaa, vai miten se sanonta nyt meneekään? Voihan se tietysti olla, että joillain vaan menee niin hyvin, että koko ajan löytyy jotain kehuttavaa. Ehkä joidenkin normaalitila vain kuulostaa minusta ylenpalttiselta brassailuyritykseltä, vaikka kyseessä onkin viaton tilanteen raportointi.
Oli miten oli, aion viedä kirjaprojektin loppuun helmikuun aikana, vaikka pelottaa hirveästi, että mokaan. Välillä saan sydämentykytyksiä, kun mietin asiaa. Juuri kun ajattelin, että tieteelinen uraputkeni on jo saavuttanut huippunsa ja olen jo hyvän aikaa tässä laskenut sitä alaspäin kohti sen pikaista päätepistettä, sainkin todella mainion mahdollisuuden osoittaa, että pystyn johonkin. Ei tällaista tilaisuutta yksinkertaisesti saa mokata tai ohittaa. "Hi ho Silver!"
Sonntag, 16. Januar 2011
Arkuus vs. rohkeus
Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.
Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".
Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.
Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?
Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.
Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".
Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.
Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?
Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.
Abonnieren
Posts (Atom)