Tällä viikolla saimme vieraaksi Suomesta puolikuntoisen lapsiperheen. Melko kovaa hommaa se puolitoista vuotiaan lapsen hoivaaminen näyttää olevan, kun sitä muutaman päivän vierestä seurasimme. Vaikka koko päivä täyttyy pienistä iloisista hetkistä, kokonaisuudessaan se rytmittyy täysin pienen lapsen ruoka- ja unirytmin mukaan. Pieni flunssanpoikanenkin iski tässä loppumetreillä, mutta tänään on lähdettävä Dresdeniin kokousmatkalle koko viikoksi.
Olen viime viikkoina miettinyt, miten pää kestää seuraavat viikot. Työt tuntuvat kasautuvan — eipäs vaan ne tosiaan kasautuvat eivätkä vain tunnu kasautuvan. En ehdi tehdä kaikkea, mitä minulta pyydetään, vaikka teen jo kaikkeni. Annan sataprosenttisen työpanokseni, mutta se ei riitä. Ärsyttävä tilanne. Ajattelin ottaa rennosti. Teen sen, minkä ehdin. Muut odottakoot.
Sonntag, 22. März 2009
Dienstag, 10. März 2009
Sopiiko verenluovutus pienille naisille?
Viikko sitten tunsin olevani niin sanotusti elämäni kunnossa. Tänään verenluovutussairaanhoitaja tarjosi konkreettisia todisteita, joiden mukaan hemoglobiinini on huimat 14,6 (jotain yksikköä). Se on reilusti yli naisten keskiarvon 13,6. Hyvä niin, sillä muutama vuosi sitten se oli niin alhaalla, että minulle määrättiin ylimääräistä rautaa syötäväksi.
Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.
Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.
Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.
Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.
Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.
Ennen verenluovutusta kyselin tuttavilta millaisia kokemuksia heillä on ollut asiasta. Sain tietoja viidestä noin minun painoisesta eli lähelle sallitun painon alarajaa sijoittuvista naisista. Heistä yksi oli pyörtynyt ennen luovutusta eikä siis luovuttanut verta. Neljä oli pyörtynyt luovutuksen jälkeen. Yksi pyörtyneistä oli pyörtynyt kahdesti kotimatkalla, yksi oli pyörtynyt jo luovutuspaikalla ja menettänyt yhden etuhampaan sen seurauksena ja yksi oli pyörtynyt kesken ruokailun työpaikalla.
Näistä kannustavista esimerkeistä huolimatta menin rohkeasti tänään luovuttamaan verta työpaikallamme. Toisten virheistä viisastuneena join jo edellisenä iltana tavallista enemmän nestettä ja aamulla jatkoin samaa rataa. Söin myös ennen luovutusta.
Luovutus itsessään sujui hyvin saksaksi. Kituisasta vartalostani ei veri meinannut tulla tarpeeksi kiihkeästi ulos, joten verenottokone piippasi koko ajan varoituksia, vaikka puristelin kädessä olevaa pehmustetta jatkuvasti. Luovutuksen jälkeen liikuin rauhallisesti, join lisää nestettä ja söin välipalaa. Ratkaisevaa pyörtymättömyyden kannalta riittävän juomisen lisäksi oli varmaankin se, että olin noin tuntia ennen luovutusta käynyt lounaalla ja siten eliminoinut todennäköisyyteni pyörtyä lounaspöytään heti luovutuksen jälkeen. Lisäksi oli mukavaa, kun oli aiemmin luvouttanut työkaveri mukana ja samalla suuremmat pelot luovutusta kohtaan katosivat.
Jonossa lääkärin luo juttelin myös minua hieman lyhyemmän naisen kanssa. Hän oli jo aiemmin luovuttanut kerran verta (pyörtymättä!), mutta silti häntä vähän jännitti. Toisin sanoen, seitsemän hengen otoksesta viisi pyörtyi. Ei ehkä sittenkään tilastollisesti merkittävä otos, mistä iloitsen! Kaiken kaikkiaan noin kuusi tuntia luovutuksen jälkeen se jäi mieleen melko positiivisena kokemuksena, vaikka vähän heikompi olo onkin kuin ennen. Sydän tykyttää.
Tästä jatketaan samalla ruokavaliolla kuin ennenkin. Ei kai se ihan huono voi olla. Noin kuukauden päästä punaisia verisoluja pitäisi olla taas hyvä määrä.
Freitag, 6. März 2009
Carpe diem — tartu päivään
Eräs kollega ei saanut pidennystä työsuhteeseensa ja lopettaa pian työnsä meillä. Hän tekee työnsä ilmeisesti ihan hyvin, mutta on henkisesti aivan lopussa. Kuulemma laskee päiviä.
Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.
Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.
Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.
Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."
Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"
En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.
Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.
Olen ehkä liiankin kiinnostunut ihmisten käyttäytymisestä ja tietyistä normeista, joita oletan ihmisten noudattavan. Kyseinen kollegani on ihan mukava, mutta keskuteluissamme hänen melkein jokainen kommenttinsa alkaa sanoin "Se juuri on ongelmana.." ja sitten tulee valitusta, vaikka mielestäni missään ei ollut mitään ongelmaa, kunhan vain totesin jotain. Hänellä on siis jonkinlainen pysyvä negatiivinen asenne muihin ihmisiin. Toisinaan hän pohtivasti mainitsee miten vaikeaa hänen työnsä on ja miten minun työni on helpompaa siitä ja siitä syystä. "Kun sinun työsi kohdalla odotukset ovat niin alhaalla" on hänen selityksensä minun mahdolliseen menestykseeni. Kuuntelen hänen selontekojaan mielelläni, koska ne ovat niin epäsovinnaisia, että tunnen itseni täysin normaaliksi. Olen melko varma, ettei hän itse pidä omia juttujaan kummallisina.
Mainittakoon, ettei edellä mainittu kollega kykene ymmärtämään muiden ilmaisemana sarkasmia, ironiaa tai huumoriin verhottuja kohteliaisuuksia. Kerron lähes päivittäin T:lle hämmentävistä tilanteista tämän henkilön kanssa. Vähän niin kuin rasismia ja vihaa vastustavat ihmiset yleensä ovat valmiita vihaamaan rasisteja, olen minä aina innokas valittamaan valittavista ihmisistä ja vitsailemaan huumorintajuttomista. Jotenkin se turhautuma täytyy purkaa.
Toissapäivänä eräs kollega tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että minun tulee leikata amaryllikseni kukkavarsi ennen kuin se kuihtuu. Otin sakset ja leikkasin lähes kuihtuneen varren ja kysyin kelpaako laatu. Tämä amaryllisekspertti totesi: "Ei ei, mitä ihmettä. Yleensä leikkaan terävällä piikiekolla sen varren, jotta leikkauspinnasta tulee tarpeeksi tasainen." Tai jotain sinne päin.
Minä: "Voi voi, mitä minä nyt teen. Olen pilannut kukkani! Voi minua."
Työnsä pian jättävä kollegani lohdutti minua: "Hän vain vitsailee sinun kustannuksellasi!"
En usko, että tämä on sitä kuulua saksalaista huumorintajuttomuutta vaan vähän henkilökohtaisempi ominaisuus. Ilmeisesti hän pitää minua joko imbesillinä tai hänellä ei ole huumorintajua.
Olen päättänyt, etten anna kenenkään valituksen tai negatiivisen asenteen vaikuttaa itseeni. Valittaminen on yhtä tyhjän kanssa. Eräässä seuraamassani blogissa mainittiin, että Mahatma Gandhi on sanonut "Ole itse se muutos jonka haluat tapahtuvan". Tätä olen itsekin yrittänyt tolkuttaa ihmisille, mutta kummallisesti se kuulostaa jotenkin uskottavammalta Gandhin sanomana. Itsensä ja oman luonteen kehittäminen on vaikeaa, mutta kovalla työllä kaikki onnistuu. Huomaan, että positiivinen asenteeni saa jopa valittavan kollegani toisinaan hyvälle tuulelle, kun itsepäisesti en suostu myötäilemään hänen negatiivisia huomioitaan vaan yritän selittää huonotkin tapahtumat hyvin päin ja kiinnittää hänen huomionsa muihin asioihin. Siinä missä hän näkee ongelman, minä näen mahdollisuuden kehittyä.
Sonntag, 1. März 2009
Pieni jätelasku
Suomen pinta-ala on 338 419 neliökilometriä (338 419 000 000 m2). Vuonna 2006 Suomessa syntyi jätettä 69,2 miljoonaa tonnia, joista 40 prosenttia hyödynnettiin materiaalina tai energiana. Siispä jossain päin Suomea täytyy lojua 0,6 kertaa 69,2 miljoonaa tonnia = 4,1520*1010 kilogrammaa jätettä vuodelta 2006.[1]
Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.
Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm3. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.
Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.
Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?
[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008
Se on melkoinen määrä jätettä. Osmo Soininvaara kirjoittaa blogissaan uudesta jätteenerittelylaitoksesta Turussa. Tällaiseen suuntaan jätteenhuollon olisi syytä mennä. Kaikki pitäisi käyttää uudelleen tai hyödyntää muutoin.
Vuoden 2006 jäte on jo kuitenkin sijoitettu jonnekin. Paljonkohan sitä olisi yhdellä suomalaisella neliömetrillä? Oletetaan, että jätteen tiheys on sama kuin veden eli 1 kg/dm3. Jätteen tilavuus on sen massa jaettuna tiheydellä, 41 520 kuutiometriä. Jos koko Suomi katetaan vuoden 2006 jätteellä, kerroksen paksuus on noin 123 nanometriä. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus olisi siis tällä jätemäärällä noin 12,3 mikrometriä.
Entä jos jäte kasattaisiin pelkästään pääkaupunkiseudun alueelle? Siellähän suuri osa jätteestä kuitenkin syntyy. Koska pääkaupunkiseudulla asuu noin viidennes Suomen väestöstä, jaetaan jätteen määrä vielä viidellä ja jaetaan se sitten pääkaupunkiseudun pinta-alalla, joka on 1489 neliökilometriä. Vuoden jätesaalis luo 5,6 mikrometrin paksuisen katteen pääkaupunkiseudun päälle. Sadassa vuodessa kerroksen paksuus on siis noin puoli millimetriä.
Olen oikeastaan melko yllättynyt miten vähäiseltä tuo luku kuulostaa. Toisaalta, tarkoituksenamme on kai asuttaa tätä aluetta pidempään kuin sata vuotta eikä kattaa sitä kokonaan jätteellä vaan asuttaa siitä osaa ja kasata jätteet jonnekin, esimerkiksi pelkästään Kauniaisiin. Sadassa vuodessa siellä olisi 14 senttimetriä kerrostumaa. Kuulostaako tuhat vuotta pitkältä ajalta? Noin 1,4 metriä jätettä Kauniaisissa. Miten pitkälle suunnittelemme yhteiskuntamme toimintaa? Kymmenentuhatta vuotta. Neljätoista metriä. Sadassatuhannessa vuodessa 140 metriä. Millaistakohan elämä olisi silloin Espoossa, jätevuoren ympärillä?
[1] Jätteistä hyödynnettiin vajaa puolet, YLE, 1.11.2008
Abonnieren
Posts (Atom)