Zürichiin ja takaisin

Suomenlahden tällä puolella asumisessa on se hyvä puoli, että voi nousta aamulla junaan ja löytää itsensä illalla Sveitsistä. Se on mukava tapa matkustaa, jos tykkää istua yhdeksän tuntia yhtä soittoa. T koki keväällä vaikeuksia Deutsche Bahnin kanssa ja varmaankin jonkinlaisena hyvityksenä nämä tarjosivat hänelle ilmaislippua kanssamatkustajalle Saksan sisäisillä meno-paluumatkoilla. Päätimme hyödyntää lipun siis maksimiinsa asti ja matkustimme Saksan ja Sveitsin rajalle viime viikonloppuna.

Saavuimme torstai-iltana Konstanziin Saksan rajalle. "Oliko se se kaupunki, jossa oli satamassa se amatsoni?" kysyi isäni, kun lähetin viestin Konstanzista. Kyllä, satamassa on jättimäinen amatsonipatsas. Konstanzin vanhassa kaupungissa on paljon vanhoja taloja, koska sitä ei toisessa maailmansodassa pommitettu. Oikealla olevan kuvan talo on rakennettu 1294.



Konstanzin amatsoni

Konstanzista matkasimme lautalla Bodenjärven toiselle puolelle Friedrichshafeniin. Siellä kävimme Zeppelin-museossa, joka oli varsin mielenkiintoinen. On hämmästyttävää, että ilmalaivalla pääsi noin viidessä päivässä Friedrichshafenista esimerkiksi Tokioon. Sitä tarina ei kerro, kuinka monta päivää kestää päästä itse Friedrichshafenin pikkuruiseen kylään Saksan ja Sveitsin rajalle. Harmillista kyllä, luksuriöösi ilmalaivaliikenne lopetettiin lähes alkuunsa johtuen muutamasta tuhoisasta onnettomuudesta.

Friedrichshafenin satama-alue on miellyttävä ja sen varrella on paljon ravintoloita ja kahviloita. Moderni kirjasto upealla järvinäkymällä oli myös melkoinen nähtävyys. Suomalaisiin törmää aina silloin, kun sitä ei odota. Tälläkin kertaa menimme istumaan rantaravintolaan ja heti istahdettuamme tajusimme, että viereinen seurue oli suomalainen. Edessämme tiivistyi suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välinen ero.

Friedrichshafenista palasimme Konstanziin, mistä jatkoimme junalla Zürichiin. Ja nyt opin senkin, että se ei ole Sveitsin pääkaupunki (kuten ei myöskään Basel). Matkailu on niin opettavaista. Meille ei selvinnyt missä raja Saksan ja Sveitsin välillä kulki, sillä mitään rajamuodollisuuksia ei ollut mennessä eikä tullessa. Zürich on oikein kiva kaupunki, joskin Hampurin tapaan se on kiva paikka elää, muttei juurikaan tarjoa suuria turistinähtävyyksiä. Rento oleskelu ystävien seurassa oli kuitenkin tarpeeksi viihdyttävää.

Zürichin joukkoliikennesysteemiä oli ylistetty maasta taivaaseen Wikitravelissa, mutta itse koimme hieman hankalaksi, kun matkalippua ei voinut ostaa kortilla eikä setelirahalla vaan piti olla kolikoita. Lisäksi päivän matkalipun ostaminen uusista digitaalinäyttöisistä koneista, jotka huolivat myös korttimaksun, vaati noin kymmenen näytön painallusta, joten kyllä siinä voi joiltakin usko loppua.

Tuttavapariskunnan majapaikkaa katsomaan matkustimme pieneen Bruggin kaupunkiin, joka on vallan ihastuttava. Bruggissa on roomalaiskaupungin rauniot ja kaunis luostarikirkko, joita kannattaa käydä katselemassa, jos sinne päin eksyy. Ehkä hieman yllättäen tässä sievässä pikkukaupungissa on myös muutama räkälä ja bordelli.

Kruisailimme sveitsiläisessä maalaismaisemassa Alfa Romeon kyydissä ja kävimme muun muassa katsomassa sveitsiläistä ydinvoimalaa, joka oli maisemoitu niin ovelasti, ettei se meinannut näkyä tielle. Kuulemma se näkyy kuitenkin tosi hyvin Saksaan, joka on joen toisella puolella. Sveitsin ylpeys Paul Scherrer Institut nähtiin myös.

Sveitsissä puhutaan sveitsinsaksaa ja varmaan se on jotain kaukaista sukua saksalle vähän kuin eesti suomelle. Ei siitä mitään ymmärtänyt. Se kuulostaa oikein huvittavalta ja ymmärrän hyvin, miksi saksalaiset vitsailevat joskus etelän murteista. Kirjoitettuna se on kuitenkin samanlaista kuin saksa, joten hyvin siellä silti pärjäsi. Sveitsiläiset olivat eteläsaksalaisten tapaan erittäin ystävällisiä ja tuntemattomatkin saattoivat ryhtyä iloisesti juttusille raitiovaunussa. Hampurissa tuntemattomille ei jutella niin leppoisasti ja kevein perustein. Ehkä siinä on siis perää, että pohjoissaksalaiset ovat eteläistä jäyhempää porukkaa, vaikka he suomalaisisesta näkökulmasta vaikuttavat ihan ystävällisiltä ja mukavilta.

Ensimmäinen luento

Jokainen meistä on ollut joskus oppilas. Usein opiskelusta jää mieleen kaikki ne huonot opettajat eikä opiskelun jälkeen kaikille tule mahdollisuutta toimia itse opettajana ja saada siten kokemusta opettamisesta.

Tänään pidin elämäni ensimmäisen luennon. Luennoin kesäopiskelijoille tutkimusalastani, jota olen harrastellut jo kohta kymmenen vuotta. Koska minulle on opetettu, että jokaisen puheen tai luennon täytyy olla hyvä, muutenhan se on vain kuulijoiden ajan tuhlaamista, päätin tehdä siitä niin hyvän kuin pystyin. Vietin siis pari viikkoa kyseistä luentoa valmistellessa ja suunnittelin etukäteen missä kohtaa kysyn opiskelijoilta kysymyksiä saadakseni aikaan vuorovaikutusta ja pitääkseni heidän mielenkiintonsa ylhäällä.

Tässä kohtaa varmaankin jokainen joskus jotain opettanut tietää mitä tapahtui.

Saavuin siis kello yhdeksän aamulla innostuneena ja huonosti nukutun yön jälkeen pitämään puolitoistatuntista luentoani, johon olin valmistanut demonstraation ja yrittänyt keksiä pedagogisesti hyvän juonen. Paikalle saapui alle puolet opiskelijoista ja näistäkin suurimmalla osalla oli selvästi vaikeuksia pysyä hereillä jo ennen kuin aloitin luennon.

Vaikka etenin koko alan tärkeimmät kohdat läpi niin nopeasti kuin pystyin, ei minulle jäänytkään lopussa aikaa käydä läpi demonstraatiota, jota olin valmistellut arviolta kolmisen tuntia asennellen ja testaillen ohjelmia. Muuten luento meni kuitenkin mielestäni aika hyvin, vaikka se oli ehkä turhan tiivis ja kattava.

Jälkikäteen huonetoverini, joka oli tullut muuten vain kuuntelemaan, kertoi takapenkkiläisten vaihdelleen paperilappuja keskenään. Ihan kuin koulussa.

Jos ei ole koskaan tosissaan halunnut opettaa ja antaa oppimisen elämystä toiselle ihmiselle, ei oikein voi ymmärtää sitä pettymystä, mikä liittyy siihen, kun tajuaa, että kuulijoita ei asia kerta kaikkiaan kiinnosta. Opiskelijat kaiketi luulevat, että opettaminen on helppoa ja riittää, että he kuuntelevat. Ei se riitä. Opiskelijan on tahdottava oppia. Miksi mennä kesäkouluun, jos ei oikeasti halua oppia? Onhan niitä muunkinlaisia kesäleirejä, eikä niissä tarvitse opiskella synkrotronisäteilyasioita.

Onneksi paikalla oli sentään muutama opiskelija, jotka osallistuivat opetukseen ja tuntuivat oppivan jopa jotain. Kyllä niiden parin takia kannattaa sitten kuitenkin ponnistella. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin vähän karvas maku. Melko epäkiitollista hommaa tuo opettaminen, loppujen lopuksi.

Eräs professori opetti kerran meille opiskelijoille, että jokaisesta puheesta pitää yrittää löytää jotain mielenkiintoista. Itse olen aina noudattanut tätä neuvoa ja vaikka aihe olisi täysin vieras, yritän silti aina oppia siitä jotain uutta. Kaikilla ei ole tätä taitoa. Mielikuvitusta, luovuutta ja insipiraatiota ei valitettavasti voi ihmiselle opettaa. Ainakaan enää tässä iässä. Sori vaan.

Improvisoitua helletoimintaa

On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.

Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.

Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.

Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.