Meressä on suolaa. Vuoressa on suolaa. Meressä on natriumkloridia ja jonkin verran kaliumkloridia. Vuoressa voi löytää puhtaita natriumkloridiesiintymiä. Natriumia ja kaliumia on suunnilleen yhtä paljon maan kuoressa, vaikka maapallolla kokonaisuudessaan on yli kymmenen kertaa enemmän natriumia kuin kaliumia. Miksi saman valenssisiset ionit käyttäytyvät niin eri tavoin?
Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.
On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.
Samstag, 19. Dezember 2009
Samstag, 12. Dezember 2009
Urheiluharrastukset
Sain sählyä pelatessa torstaina mailan naamaani ihan duudsonin näköiseltä kaverilta, joka melko varmasti sanoi pelin sujuessa "hyvä hyvä", mutta jäi vähän epäselväksi josko hän oli suomalainen vaiko ei, koska puhuimme vain saksaa. Tai mitä nyt vähän jotain inisin saksaa muistuttavalla kielellä tapauksen jälkeen kylmästä vedestä. Nyt poski ja oikean silmän alusta ovat sinisen juovikkaita. Kun huomasin, että silmän ympärys alkaa sinertyä muistin kaikki ne kerrat, kun olen nähnyt ihmisiä, joilla on musta silmän ympärys ja olen ajatellut, että missähän tappelussa tuokin kaveri on ollut. Nyt ymmärrän, että musta silmän ympärys voi johtua myös urheiluvammasta.
Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.
En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.
Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.
En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.
Dienstag, 8. Dezember 2009
Vuokralla asuminen
Kun T lähtee ensi vuoden alussa Sveitsiin, jään yksin vuokraamaan kämppäämme tänne Hampuriin. Yritimme tänään uusia vuokrasopimuksen nimelleni, mutta meidän kiva vuokraemäntämme sanoi vain, että kyllähän hän meidät jo tuntee ja ei tässä mitään uusia sopimuksia tarvita. Vuokraakaan ei korotettu! Onpa hienoa. Vuokralla asuminen on tosi kivaa. Ei tarvitse huolehtia paljon mistään!
Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.
Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.
Mittwoch, 2. Dezember 2009
Miksei tätäkään ole keksitty?
Joskus yritän miettiä, mitä maailmassa pitäisi vielä keksiä, jotta siitä tulisi parempi paikka. Kun erityisesti asiaa mietin, en millään keksi mitään. Mutta aina silloin tällöin ihan kysymättä mieleen putkahtaa asioita, joita tarvitsisi, mutta joita ei voi vielä ostaa kaupasta. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisin mahdollisiman kuumia lämpötiloja (yli 600 celsiusasteeseen asti) kestävän hyvin lämpöä johtavan, mutta taipuisan kalvon, joka on täysin homogeeninen eikä sirota eikä absorboi röntgensäteitä. Markkinoita rittäisi ympäri maailmaa tällaiselle materiaalille. Siinä onkin kemistille haastetta.
Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.
Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.
Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.
Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.
Freitag, 27. November 2009
Einstein ei ollut Einstein
Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Stressi ja itsetutkiskelun kauneus
Masennus on sairaus, jota ei terve ihminen voi ymmärtää. "No, mikset jo tee. Mitä vielä vetkuttelet?" On olemassa muitakin tiloja, joita ei aina ymmärrä. Stressi on yksi niistä. Stressaantunut ihminen ei toimi täydellisesti. Hän alkaa unohdella asioita eikä saa aikaan mitään, koska on niin stressaantunut, ettei pysty keskittymään. Siitä stressi lisääntyy. Olen kuullut tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet burnoutin eivätkä enää kykene hallitsemaan minkäänlaista stressiä.
Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.
Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.
Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.
Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.
Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!
Stressiä on vaikea ymmärtää. Se liittyy jotenkin itsetuntoon, sillä rennot ihmiset ovat yleensä myös itsevarmoja. Mitä sitä turhia stressaamaan. Toisaalta, itsevarmakin ihminen voi stressaantua, jos tehtävien määrä yksinkertaisesti ylittää ajan, jossa ne on mahdollista suorittaa.
Tein jonkin illan vähän liian myöhään töitä. En edes mitenkään fyysisesti kovin myöhään. Vain noin 11 tuntisen päivän tai pari. Olen jonkinlaisessa kestoväsymystilassa, kun en saa kovin hyvin jostain syystä enää nukuttua. Täytän pian 30. En kai tämä ole pysyvää? Silmien alle on tullut tummat pussit, jotka eivät näytä enää katoavan. Huomasin viikko sitten, että olin äärimmäisen ärsyyntynyt. Olin totaalisen ärsyyntynyt siihen, että jotkin kollegat vaikuttivat täysin epäkompetenteilta hommiinsa. Ehkä he ovat vain stressaantuneita, mutta en siinä vaiheessa pystynyt ajattelemaan muuta kuin "hemmetti, mikä idiootti, eikö nyt kerrankin voisi tehdä jotain kunnolla". Sen jälkeen on tullut sellainen selviytymismoodi, jossa vain hihittelen vähän väliä väsyneesti ja painan menemään. Eilen illalla oli ryhmän pikkujoulut jossain savuisessa isossa baijerilaisravintolassa. Tänään oli töissä joitain kirkkaita hetkiä, jolloin ajatus kulki hienosti. Sitten muutaman minuutin päästä aivan käsittämätön töttöröö, jonka aikana vain hihittelin sille, etten saanut tehtyä posteria, jonka pitää olla tulostettu maanantain Bonnin konferenssia varten. Päätin lähteä kotiin.
Näytin eilen viralliselle pikkujoulukomitealle työkavereiden kanssa tekemämme spaghettiwesternin. Heistä se oli hauska, mutta heti seuraavassa lauseessa huomeutettiin, että "eihän sillä ollut mitään tekemistä joulun kanssa. Tehän voisitte tehdä vielä toisen elokuvan, jossa olisi joulu teemana?". Muistan ajatelleeni voi hellanlettas. Ei Suomessa pikkujouluilla vaan mitään tekemistä joulun kanssa ollut. Juomaanhan sinne on tultu eikä mitään Kristusta muistelemaan. Lupailin jotain epämääräistä.
Tänään tarkastelin työkaverin tekemää käsikirjoitusta uuteen pikkujouluelokuvaan, jonka aihe ei edelleenkään onneksi ole joulu. Muuten ihan kiva käsikirjoitus, mutta sen kuvaamiseen menee takuulla vähintään noin kolmesta viiteen tuntiin. Sen päälle kymmenen tuntia leikkaamista. Toisella työkaverilla oli vielä idea, että tehtäisiin romanttinen komedia kyseiseen tapahtumaan. Pikkujoulut ovat siis parin viikon päästä ja tämäkin työkaveri tekee enimmäkseen 12 tunnin yövuoroa tällä hetkellä. Yövuoroa, aivan. Tosin näkyy hän olevan töissä päiväsaikaankin. Minulle on jäänyt vähän hämärän peittoon, milloin hän oikein on kotona.
Tultuani tänään kotiin olen vain katsellut Saksan Popstarsia Pro7:n sivuilta. Onkohan tosi-tv-tähdillä paljon burnoutteja? Huomenna menen viimeistelemään posterin ja avustan yliopistolaisia rahahakemuksen vääntämisessä. Pari miljoonaa euroa pitäisi saada rahaa uutta mittalaitetta ja henkilöstöä varten Saksan koulutus- ja tutkimusministeriöltä. Deadline taisi olla ensi viikolla samoihin aikoihin, kun itse olen Bonnissa, ja mitään kunnollista ei ole vielä suunniteltu tai kirjoitettu. Töttöröö!
Mittwoch, 18. November 2009
Työ, aina vain työ
Olen yllättynyt, että jotkut ihmiset vielä tai jopa edelleen tai yhäkin lukevat tätä blogia, vaikka päivitystahti senkun hiipuu.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Kahdessa vuodessa ehtii saada mittauslaitteen niin hyvään kuntoon ja luomaan niin paljon kontakteja, että nyt todellinen tieteellinen urakointi olisi vasta täällä Hampurissa alkamassa. Harmittaa vähän, että pitäisi alkaa katsella samalla uusia paikkoja, kun samaan aikaan menee lujaa nykyisessä työssä. Puolitoistatuntia sitten laitoin yöksi mittauksen hurisemaan. Sitten jumitin vastailemaan työmeileihin ja lopulta blogia päivittämään. Ehkä juonin itselleni sittenkin vain ylennyksen ja tyydyn osaani kaukopuolisona?
En löytänyt kotoa todistusta tohtorin tutkinnostani, joka varmaan olisi kiva olla, jos hakee töitä. Ehkä se on töissä? Kahden viikon päästä on yllätyskokous Bonnissa. Sitä ennen pitäisi vielä sovittaa uusia malleja vanhoihin datoihin, kun mikään malli ei tunnu sopivan hyvin. Jos tämän probleeman saisi ratkaistua, olisin hyvin tyytyväinen. Olen lähes tauotta sovittanut kahta käyrää nyt erilaisilla malleilla jo noin kolmen kuukauden ajan. Ehkä koodissani on jokin dramaattinen virhe eikä mikään malli vaan voi sopia.
Eilen katsoin satojen muiden ihmisten kanssa ensimmäistä kertaa firman "image filmin", jossa joskus vuoden alussa näyttelin tiedenaista. En arvannut, että tilaisuus oli myös tämän elokuvan ensi-ilta, joten odotin jännittyneenä lopputulosta, kun tajusin mikä elokuva lähti pyörimään. Eilen juhlimme siis Saksan koulutus- ja tutkimusministerin ynnä muiden silmää tekevien kanssa PETRA III -synkrotronin käynnistymistä. Näytti olevan melkoinen media- ja lasershow. Ainakin ruoka oli hyvää. Myös suomalaiset tutkijakollegat, jotka sattumalta olivat täällä mittailemassa eilen ja tänään, pääsivät nauttimaan saksalaisesta juhlamurkinasta! Se oli tietysti vähintäänkin reilua, sillä heille ei ollut tarjolla röntgensäteilyä. DORIS-synkrotroni ei ollut eilen ihan toimintakuntoinen ja tänäänkin oli melko hankala päivä.
Abonnieren
Posts (Atom)
