Sähläystä

Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.

Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.

Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.

Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.

Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!

Granaatti + omena != granaattiomena

Olen opetellut viime viikolla ohjelmoimaan Pythonilla, joka muuten saa nimensä Monty Pythonista eikä siitä käärmeestä. Olen syönyt granaattiomenaa ensimmäistä kertaa elämässäni ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä omenan kanssa. Olen kolvannut polkupyörän valojen piuhat jämerästi kiinni, koska valot eivät koskaan toimineet kunnolla. Nyt ne toimivat aina.

Python on loistava ohjelmointikieli. Pääsisinpä käyttämään sitä jossain uudessa projektissa pian. Granaattiomena oli ihan jees. Vähän viinimarjamaista, mutta makeampaa. Kolvatessa opin, että on olemassa huonoa tinaa, joka tipahtaa kökkäreenä juotoksesta heti pois; ja hyvää tinaa, joka kiinnittää piuhat heti. Oppimisprosessi kesti noin 30 minuuttia. Sitten sain tietää, ettei kolvaustaidoissani ollutkaan mitään vikaa vaan vika olikin tinassa.

Aika menee, lujaa menee, aika lujaa menee

Parasta Oxfordissa oli iso Blackwellin iso kirjakauppa. Näimme myös Christ Churchin collegessa Harry Potter -filmauksien ruokailusalin, jossa myös Liisa Ihmemaassa -kirjat ovat saaneet innoitustaan. Otin kuvia filmikameralla, joten niiden saaminen digimuotoon kestääkin vielä jonkin aikaa. Oxfordin reissun jälkeen on ehtinyt tapahtua vaikka mitä, mutten ole ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa siitä blogiin.

Kävimme Suomessa vähän yli viikon lomalla. Se oli kivaa. Näin ystäviä ja perhettä. Myös wikipedia-tuttuja tapasin ensi kertaa. Hekin olivat mukavia ja meillä oli hauska päivä.

Tulin takaisin Saksaan ja pitkän aikaa meinasin töistä lähtiessä huikata suomeksi työkaverille heippa. Tein kovasti töitä ja keksin uusia ideoita, mutta mikään ei tunnu auttavan datojen analyysissä. Sen sijaan kaksi käyttäjäryhmää perui mittausajan ja samaan aikaan tyhjiöpumppu hajosi. Kun avasimme pumppuun vieviä putkia, huomasimme niiden olevan kovin öljyisiä. Nyt on uusi pumppu, puhtaampia putkia, ja aie ostaa suodatin toisellekin pumpulle.

Eilen pidimme sitten grillijuhlat koko kaveriporukalle täällä Hampurissa. Saimme lahjaksi kuusi vehnäolutlasia ja hawaijinpalmun ja useita pulloja viiniä. Tarjosimme pihvejä ja olutta noin 20 hengen porukalle, joten ei se lysti nyt ihan halvaksi tullut, mutta noin 100 eurolla selvittiin. Eräs hassu ranskalainen täti innostui paistamistani lohkoperunoista, jotka kieltämättä olivat ihan hyviä. Ohje oli yksinkertainen:

1. Pese noin 1,5 kiloa perunoita.
2. Lohko perunat kulhoon.
3. Laita toiseen kulhoon noin desilitra rypsiöljyä, noin kaksi ruokalusikallista meiramia, ripaus tinjamia, noin yksi teelusikallinen juuri rouhittua mustapippuria. Sekoita.
4. Valuta mausteöljyt perunoiden päälle kulhoon ja ripotele suolaa päälle. Sekoita kunnolla. Anna olla noin 30 minuuttia (en tiedä onko aika tärkeä tekijä tässä, mutta näin kauan ne seisoivat eilen pöydällä.)
5. Laita uuni 200 asteeseen, levitä perunat uunipellille leivinpaperin päälle, ja anna paistua noin 40 minuuttia.

Siinä se. Hyvää oli. Nyt teen toista satsia. Viimeiset kaksi vierasta lähtivät tänä aamuna kello neljältä, mutta olo on jo ihan virkeä eikä juurikaan krapulainen, vaikka innostuin juomaan pari Paulaneria uudesta hienosta Paulaner-lasista. Ehkä ehdimme vielä tänään kävelylle jonnekin päin läntistä Hampuria. Näkyillään.

Oxfordiin

Alamme suurin, viikon kestävä konferenssi alkaa Oxfordissa noin viikon päästä. En ole aiemmin käynytkään Englannissa. Ainoa huono puoli tässä on se, että joutuu vaihtamaan rahaa ihan kuin menisi jonnekin kehitysmaahan. Eivätkö ne englantilaisetkin voisi käyttää euroa niin kuin kunnon ihmiset?

Opin eilen, että eräs mittaaja, kaksi vuotta minua vanhempi nainen, on niin sanottu "junior"-professori. Ei siis ihan oikea professori, mutta melkein. Hänellä on ainakin kaksi tohtoriopiskelijaa ja oma laboratorio. Se pisti minut miettimään omia uranäkymiäni. Tänään minulla oli sattumoisin myös kehityskeskustelu, joten kyselin vähän tulevaisuudestani nykyisessä paikassa. Vaikuttaa siltä, että nykyisessä työpaikassa aiotaan tulevaisuudessakin luottaa siihen, että postdocit tekevät mielellään työt, jotka oikeastaan kuuluvat scientisteille ja nauttivat saadessaan vähemmän palkkaa ja arvostusta. Vuoden päästä olen ollut kolme vuotta postdoc tässä samassa paikassa, enkä ole vielä julkaissut mitään omaa. Postdoc-paikkahan on nimenomaan tarkoitettu julkaisujen tuottamiseen, mutta oma postdoc-paikkani on lähinnä instrumenttivastaavan työtä. Kieltämättä kaksi vuotta jotain mittalaitetta hoitaessa alkaa tulla mieleen, että ehkä tässä voisi vähitellen alkaa tehdä jotain tiedettäkin.

Olen vasta ihan viime aikoina tajunnut, miten tiedettä tehdään. Ehkä olen vähän hidas oppimaan. Pro gradu -työni sai aikoinaan tylyn tuomion eräältä professorilta: "Vailla tieteellistä otetta." Tämä mielessä olen yrittänyt selvittää itselleni, mikä se tieteellinen ote on. Kukaan ei voinut / halunnut /tajunnut / osannut opettaa sitä minulle, mutta nyt minusta tosiaan tuntuu siltä, että tiedän, minkälainen ote on tieteellinen. Yhtäkkiä aivan viime aikoina olen tajunnut, että mitään kattoa osaamiselleni ei ole. Voin sovittaa minkä tahansa mallin mihin tahansa dataan. Voin tutkia ihan mitä haluan ja miten haluan. Lähtökohtani kaikkeen tekemiseen on aina se, että minun on ymmärrettävä, mitä teen. Tieteellinen ote on yhdistelmä raakaa ajattelutyötä ja rautaista kokemusta.

Olen selvästi tullut ahneeksi. Huomaan itsessäni samoja piirteitä kuin menestyneemmissä kollegoissani. Siis ahneutta ja pyrkyriyttä, omahyväisyyttä, liiallista uskoa omiin kykyihin, muiden aliarvostamista ja niin edelleen. Toisaalta minuun on iskenyt kova jakamisen tarve. Suorastaan tarvitsen opiskelijaa. Haluan jakaa tietoni ja opastaa opiskelijaa tulemaan paremmaksi tutkijaksi kuin mitä itse olen. En tahtoisi olla enää mikään pompoteltava postdocin renttu vaan haluaisin oman tutkimusohjelman, arvostetun tittelin ja pari opiskelijaa. Yritän jatkuvasti tukahduttaa näitä salaisia tunteitani, mutta ne pyrkivät koko ajan esiin voimakkaampina. Ehkä minuun on iskenyt megalomania, sillä ei tämä mikään todennäköinen lähitulevaisuuden skenaario kuitenkaan ole.

Pakko kai tässä on alkaa tekemään tutkimuksia ja julkaisemaan tuloksia, jotta kaikki ovet pysyvät auki.

Zürichiin ja takaisin

Suomenlahden tällä puolella asumisessa on se hyvä puoli, että voi nousta aamulla junaan ja löytää itsensä illalla Sveitsistä. Se on mukava tapa matkustaa, jos tykkää istua yhdeksän tuntia yhtä soittoa. T koki keväällä vaikeuksia Deutsche Bahnin kanssa ja varmaankin jonkinlaisena hyvityksenä nämä tarjosivat hänelle ilmaislippua kanssamatkustajalle Saksan sisäisillä meno-paluumatkoilla. Päätimme hyödyntää lipun siis maksimiinsa asti ja matkustimme Saksan ja Sveitsin rajalle viime viikonloppuna.

Saavuimme torstai-iltana Konstanziin Saksan rajalle. "Oliko se se kaupunki, jossa oli satamassa se amatsoni?" kysyi isäni, kun lähetin viestin Konstanzista. Kyllä, satamassa on jättimäinen amatsonipatsas. Konstanzin vanhassa kaupungissa on paljon vanhoja taloja, koska sitä ei toisessa maailmansodassa pommitettu. Oikealla olevan kuvan talo on rakennettu 1294.



Konstanzin amatsoni

Konstanzista matkasimme lautalla Bodenjärven toiselle puolelle Friedrichshafeniin. Siellä kävimme Zeppelin-museossa, joka oli varsin mielenkiintoinen. On hämmästyttävää, että ilmalaivalla pääsi noin viidessä päivässä Friedrichshafenista esimerkiksi Tokioon. Sitä tarina ei kerro, kuinka monta päivää kestää päästä itse Friedrichshafenin pikkuruiseen kylään Saksan ja Sveitsin rajalle. Harmillista kyllä, luksuriöösi ilmalaivaliikenne lopetettiin lähes alkuunsa johtuen muutamasta tuhoisasta onnettomuudesta.

Friedrichshafenin satama-alue on miellyttävä ja sen varrella on paljon ravintoloita ja kahviloita. Moderni kirjasto upealla järvinäkymällä oli myös melkoinen nähtävyys. Suomalaisiin törmää aina silloin, kun sitä ei odota. Tälläkin kertaa menimme istumaan rantaravintolaan ja heti istahdettuamme tajusimme, että viereinen seurue oli suomalainen. Edessämme tiivistyi suomalaisen ja saksalaisen kulttuurin välinen ero.

Friedrichshafenista palasimme Konstanziin, mistä jatkoimme junalla Zürichiin. Ja nyt opin senkin, että se ei ole Sveitsin pääkaupunki (kuten ei myöskään Basel). Matkailu on niin opettavaista. Meille ei selvinnyt missä raja Saksan ja Sveitsin välillä kulki, sillä mitään rajamuodollisuuksia ei ollut mennessä eikä tullessa. Zürich on oikein kiva kaupunki, joskin Hampurin tapaan se on kiva paikka elää, muttei juurikaan tarjoa suuria turistinähtävyyksiä. Rento oleskelu ystävien seurassa oli kuitenkin tarpeeksi viihdyttävää.

Zürichin joukkoliikennesysteemiä oli ylistetty maasta taivaaseen Wikitravelissa, mutta itse koimme hieman hankalaksi, kun matkalippua ei voinut ostaa kortilla eikä setelirahalla vaan piti olla kolikoita. Lisäksi päivän matkalipun ostaminen uusista digitaalinäyttöisistä koneista, jotka huolivat myös korttimaksun, vaati noin kymmenen näytön painallusta, joten kyllä siinä voi joiltakin usko loppua.

Tuttavapariskunnan majapaikkaa katsomaan matkustimme pieneen Bruggin kaupunkiin, joka on vallan ihastuttava. Bruggissa on roomalaiskaupungin rauniot ja kaunis luostarikirkko, joita kannattaa käydä katselemassa, jos sinne päin eksyy. Ehkä hieman yllättäen tässä sievässä pikkukaupungissa on myös muutama räkälä ja bordelli.

Kruisailimme sveitsiläisessä maalaismaisemassa Alfa Romeon kyydissä ja kävimme muun muassa katsomassa sveitsiläistä ydinvoimalaa, joka oli maisemoitu niin ovelasti, ettei se meinannut näkyä tielle. Kuulemma se näkyy kuitenkin tosi hyvin Saksaan, joka on joen toisella puolella. Sveitsin ylpeys Paul Scherrer Institut nähtiin myös.

Sveitsissä puhutaan sveitsinsaksaa ja varmaan se on jotain kaukaista sukua saksalle vähän kuin eesti suomelle. Ei siitä mitään ymmärtänyt. Se kuulostaa oikein huvittavalta ja ymmärrän hyvin, miksi saksalaiset vitsailevat joskus etelän murteista. Kirjoitettuna se on kuitenkin samanlaista kuin saksa, joten hyvin siellä silti pärjäsi. Sveitsiläiset olivat eteläsaksalaisten tapaan erittäin ystävällisiä ja tuntemattomatkin saattoivat ryhtyä iloisesti juttusille raitiovaunussa. Hampurissa tuntemattomille ei jutella niin leppoisasti ja kevein perustein. Ehkä siinä on siis perää, että pohjoissaksalaiset ovat eteläistä jäyhempää porukkaa, vaikka he suomalaisisesta näkökulmasta vaikuttavat ihan ystävällisiltä ja mukavilta.

Ensimmäinen luento

Jokainen meistä on ollut joskus oppilas. Usein opiskelusta jää mieleen kaikki ne huonot opettajat eikä opiskelun jälkeen kaikille tule mahdollisuutta toimia itse opettajana ja saada siten kokemusta opettamisesta.

Tänään pidin elämäni ensimmäisen luennon. Luennoin kesäopiskelijoille tutkimusalastani, jota olen harrastellut jo kohta kymmenen vuotta. Koska minulle on opetettu, että jokaisen puheen tai luennon täytyy olla hyvä, muutenhan se on vain kuulijoiden ajan tuhlaamista, päätin tehdä siitä niin hyvän kuin pystyin. Vietin siis pari viikkoa kyseistä luentoa valmistellessa ja suunnittelin etukäteen missä kohtaa kysyn opiskelijoilta kysymyksiä saadakseni aikaan vuorovaikutusta ja pitääkseni heidän mielenkiintonsa ylhäällä.

Tässä kohtaa varmaankin jokainen joskus jotain opettanut tietää mitä tapahtui.

Saavuin siis kello yhdeksän aamulla innostuneena ja huonosti nukutun yön jälkeen pitämään puolitoistatuntista luentoani, johon olin valmistanut demonstraation ja yrittänyt keksiä pedagogisesti hyvän juonen. Paikalle saapui alle puolet opiskelijoista ja näistäkin suurimmalla osalla oli selvästi vaikeuksia pysyä hereillä jo ennen kuin aloitin luennon.

Vaikka etenin koko alan tärkeimmät kohdat läpi niin nopeasti kuin pystyin, ei minulle jäänytkään lopussa aikaa käydä läpi demonstraatiota, jota olin valmistellut arviolta kolmisen tuntia asennellen ja testaillen ohjelmia. Muuten luento meni kuitenkin mielestäni aika hyvin, vaikka se oli ehkä turhan tiivis ja kattava.

Jälkikäteen huonetoverini, joka oli tullut muuten vain kuuntelemaan, kertoi takapenkkiläisten vaihdelleen paperilappuja keskenään. Ihan kuin koulussa.

Jos ei ole koskaan tosissaan halunnut opettaa ja antaa oppimisen elämystä toiselle ihmiselle, ei oikein voi ymmärtää sitä pettymystä, mikä liittyy siihen, kun tajuaa, että kuulijoita ei asia kerta kaikkiaan kiinnosta. Opiskelijat kaiketi luulevat, että opettaminen on helppoa ja riittää, että he kuuntelevat. Ei se riitä. Opiskelijan on tahdottava oppia. Miksi mennä kesäkouluun, jos ei oikeasti halua oppia? Onhan niitä muunkinlaisia kesäleirejä, eikä niissä tarvitse opiskella synkrotronisäteilyasioita.

Onneksi paikalla oli sentään muutama opiskelija, jotka osallistuivat opetukseen ja tuntuivat oppivan jopa jotain. Kyllä niiden parin takia kannattaa sitten kuitenkin ponnistella. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin vähän karvas maku. Melko epäkiitollista hommaa tuo opettaminen, loppujen lopuksi.

Eräs professori opetti kerran meille opiskelijoille, että jokaisesta puheesta pitää yrittää löytää jotain mielenkiintoista. Itse olen aina noudattanut tätä neuvoa ja vaikka aihe olisi täysin vieras, yritän silti aina oppia siitä jotain uutta. Kaikilla ei ole tätä taitoa. Mielikuvitusta, luovuutta ja insipiraatiota ei valitettavasti voi ihmiselle opettaa. Ainakaan enää tässä iässä. Sori vaan.

Improvisoitua helletoimintaa

On niin kuuma, että eilen tuli mieleen kesäiset matonpesu-urakat äidin kanssa. Päätinpä siis viedä yhden melko likaisen maton pesulaan. T:n kehoituksesta tai pikemminkin painostuksesta menin kuitenkin etukäteen kyselemään peseekö kyseinen pesula mattoja. Pesulassa tuumattiin, että matonpesu maksaa 15 - 20 euroa per neliömetri. Talsin siis kotiin pienen kiukun vallassa, koska ensinnäkin hinta oli niin järjetön ja toisekseen T oli ollut oikeassa tiedusteluretken hyödyllisyyden suhteen. Edelleen sisuuntuneena totesin pienen googlaamisen jälkeen, ettei Hampurista kuitenkaan mitään matonpesupaikkoja löydy ja into kun maton pesemiseen oli silti kova, päätin ryhtyä hommiin kotikonstein.

Menin siis ostamaan harjan ja villapyykille tarkoitettua pesuainetta, kun ei mäntysuopaa ollut lähi-Rossmannin (vrt. Tarjoustalo) valikoimissa. Ja ei kun mattoa pesemään kylpyammeessa. Matto ja kylpyamme eivät olleet aivan yhteensopivia, joten pientä kikkailua vaadittiin. Kovasti tuli myös hiekkaa matosta. Kyllä se jotenkin melko puhtaaksi näillä menetelmin saatiin, vaikka vesi oli ruskeaa aina katkeraan loppuun asti. Lopulta oli luovutettava ja todettava, että väri joko lähtee itse matosta tai matto on yksinkertaisesti niin paskainen, ettei sitä yhdellä kertaa puhtaaksi saa näin alkeellisissa välineillä, kun en viitsinyt kuitenkaan useita kuutiometrejä huuhteluvettä käyttää.

Johtopäätös: Saksalaiset eivät pese mattojaan. Päädyn tähän tulokseen sillä perusteella, että mattojen pesettäminen on kallista ja saksalaiset ovat pihejä. Siksi toisekseen, selvästikään vuokraemäntämme mattoja ei ole pesty miesmuistiin. Ihan toinen asia on sitten se missä ovat saksalaisten tamppaustelineet. Ovatko saksalaiset jo niin maatalousyhteiskunnasta vieraantunutta kansaa, ettei edes mattoja viitsitä pestä kerran vuodessa tai kahdessa? Imurilla vaan vuodesta toiseen. On se.

Nyt matto kuivuu olohuoneessa päivetyttyään ensin parvekkeella noin vuorokauden. Vallitsevat sääolot ottavat taas vallan ja taivaalta tulee vettä taas kuin aisaa. Jospa se paksukainen vielä saataisiin silti sisällä kuivaksi.