Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.
En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.
Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.
Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.
Montag, 19. Juli 2010
Samstag, 17. Juli 2010
Sujuvaa sanojen virtaa
Ihastelin tässä edellistä blogikirjoitustani, sen soljuvia virkkeitä ja sanojen säihkettä. Kommenteista päätellen se ei kuitenkaan uponnut täysin vaativaan yleisööni. Liekö syynä ollut lievä krapula vai mikä, itse olin tavattoman tyytyväinen tulokseen. Olen päättänyt jättää alkoholin juomisen. Tai ainakaan yhtä lasia enempää en ota, joten juttujen taso jäänee tälle tavalliselle tasolleen.
Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.
Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.
Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.
En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.
Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.
Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.
Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.
En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.
Abonnieren
Posts (Atom)