Onko rohkeus arkuuden vastakohta? Olen miettinyt viime aikoina omaa arkaa luontoani, ja miten olen sen välillä onnistunut päihittämään. On sosiaalisesti hyväksytympää olla vähän retevä kuin liian arka, joten olen kovasti yrittänyt päästä eroon arkuudestani. Arkoja ihmisiä vähätellään helposti. Heitä pidetään ehkä vähän heikkoina ja helposti särkyvinä. Ihmiset kutsuvat heidät säälistä juhliinsa. Jokaisessa arassa ihmisisessä on kuitenkin sisällä aimo annos rohkeutta. Joka ikinen kerta, kun arka ihminen joutuu kysymään neuvoa joltain toiselta ihmiseltä kadulla, hän on keränyt kaiken rohkeutensa uskaltaakseen puhutella tuntematonta.
Arkuus ei ole yksinkertainen luonteenpiirre. Arka voi arkailla kaupan kassalla sanoa asiaansa, mutta toisessa tilanteessa hän voi muista välittämättä hypätä veteen pelastamaan hukkuvan. Mistä se johtuu, että normaalit tilanteet ovat aralle niin vaikeita, mutta epänormaaleissa hän voi toimia rohkeasti? Ehkä arka pelkää, että häntä ei hyväksytä sosiaalisesti. Hän pelkää rikkovansa sosiaalisia normeja tai nolaavansa itsensä kysymällä jotain tyhmää tai puhumalla jotenkin tyhmästi. Ehkä tällaiset pelot vain unohtuvat, kun on niin sanotusti "tosi kyseessä".
Olin lapsena tavattoman arka uusien ihmisten seurassa ja yhä edelleen olen arka joskus. Olen yrittänyt kääntää sen voimavaraksi. Sehän taatusti suojaa minua hakemasta tosi-tv-kisoihin ja tekemästä muita typeryyksiä, joita myöhemmin katuisin. Sisäistä rohkeuttani olen yrittänyt kasvattaa siten, etten ota karttaa mukaan mennessäni tuntemattomaan paikkaan vaan yritän painaa sen päähäni. En jätä itselleni liikaa aikaa, joten eksyessäni minun on pakko rohkeasti kääntyä jonkun tuntemattoman puoleen ja kysyä tietä, jotta ehdin ajoissa perille. Viimeksi ystävällinen rouva kaivoi taskustaan navigaattorin ja sanoi "hetkinen, odotatko vähän niin tarkistan, missä se katu on". Ja kyllä, olimme oikealla kadulla. Katukyltti vain puuttui. Se oli ystävällisyyttä vailla vertaa. Olen edelleen hyvin vaikuttunut.
Olen myös mielikuvaharjoitellut siten, että kuvittelen itseni henkilöksi, jonka kohtaan. Jos joku kysyisi minulta tietä, en suuttuisi ja pitäisi henkilöä idioottina, vaikka hän puhuisikin suomea/saksaa/englantia vähän hassusti. Silti joissain seurallisissa tilanteissa yhä edelleen tunnen oloni epämiellyttäväksi. En osaa laittaa käsiäni mihinkään vaan ne sojottavat hallitsemattomasti mihin sattuu. Yritän istuutua rennosti jonnekin, mutten tiedä mihin. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, mitä minulta odotetaan. Olen huomannut, että tällainen tilanne seuraa yleensä silloin, kun en pysty tulkitsemaan ihmisten mielialoja. Joskus jotkut ihmiset vain ovat sellaisia kivikasvoja, ettei heistä tiedä, mitä he ajattelevat. Sellainen hermostuttaa minua. Pitäisikö heille ruveta juttelemaan iloisesti, vai pitäisikö heidät jättää omaan rauhaansa?
Such is life. Kyllä kaikista tilanteista aina jotenkin selvitään. Yleensä auttaa, jos nauraa omille kommelluksilleen.
Abonnieren
Kommentare zum Post (Atom)
6 Kommentare:
Loistava luonnehdinta, joka kuvaa myös mua erittäin hyvin! Saksaan muuttaessani mietin, että oikeestaan nyt ois hyvä hetki yrittää päästä eroon arkuudesta, kerta vanhat kuviot jäivät taakse, mutta eihän moinen tietenkään onnistu. En siis täälläkään puhu juuri tuntemattomille. Oon kuitenkin todennut luonteenpiirteen olevan osa mua, ja oikeestaan musta on myös rasittavaa jos joku on koko ajan äänessä. Suuria toimenpiteitä ei siis ehkä vaadita, pientä rohkaistumista kylläkin :)
Hei Oili!
Kiitos kommentoinnista! Mulle kommunikointi oli alussa vaikeaa, kun en osannut paljon yhtään saksaa. Olin unohtan kahden vuoden koulusaksatkin täysin. Mutta koska olin niin avuton, nolasin itseni joka päivä kaupan kassalla. Se auttoi jotenkin ymmärtämään, että itsensä "nolaaminen" ei merkkaa mitään. Mustakin arkuus on vähän niin kuin osa minua ja pyrin välttämään ihmisiä, jotka pälättää liikaa, mutta toisaalta mua kanssa ärsyttää ne kivikasvot, jotka vaan istuu hiljaa. Luulen aina, että ne vihaa mua. Joten siksi yritän olla kaikille ystävällinen ja hymyillä vähintäänkin, jos en nyt muuta pysty.
Toivottavasti rohkaistut vielä vähän. Silloin pääset hyödyntämään täyttä potentiaaliasi. :)
Olen ohittanut ikääntymiseni myötä pahimman arkuuteni, mutta edelleenkin ihmettelen syvältä tulevaa pakokauhua, kun pitää kohdata vieras ihminen. Tekee mieli piiloutua tai juosta karkuun, ja joudun pidättelemään itseäni aina muutaman sekunnin ajan.
Olen yrittänyt analysoida ensireaktioitani. Onko arkuus osa synnynnäistä persoonallisuutta vai lapsena koetun ahdistavan tilanteen seurausta? Mitään muistikuvaa ei ole jäänyt.
Aune
Hei Aune,
Osittain kyse on varmaankin ihan luonteesta. Ihan niin kuin ihmisten ulkonäkö, varmasti myös aivot ovat jokaisella erilaiset. Uskon, että lapsena saatu malli ihmisten kohtaamisesta jättää jälkensä. Jos lapsuudessa esim. ainoat kontaktit ovat olleet omiin vanhempiin ja lapsi ei ole tottunut jatkuvaan kanssakäymiseen ulkopuolisten kanssa, silloin lapsi ei ole saanut kokemusta erilaisista vuorovaikutustilanteista. Sekin vaikuttaa, miten omat vanhemmat suhtautuvat "ulkopuolisiin" ja miten he käyttäytyvät tavatessaan uusia ihmisiä.
Siksi minusta on nykyään kiva kutsua illanistujaisiin myös lapsiperheitä lapsineen, jotta lapset tottuvat uusiin ihmisiin. Kaikki tuttuni ovat töissä vieraassa kaupungissa ja kontaktit muihin ihmisiin voivat jäädä hyvin vähäisiksi, jos ei ole itse erityisen aktiivinen. Kivahan se on kanssa lasten vanhemmille päästä istumaan iltaa ja tutustumaan uusiin ihmisiin.
Ja minua kun harmittanut nuo navit. Nykyään ei saa matkoilla mitään kontaktia paikallisiin, kun ei enää tarvitse kysyä tietä. :) Ainakin Hampurissa (myös muualla Saksassa) tuntemattomat suhtautuvat poikkeuksetta kyselijään hyvin myönteisesti ja jutustelu saattaa käynnistyä kuin itsestään. Vaikka itsensä turistiksi paljastaminen ei tietenkään joka tilanteessa ja riskaabeleissa paikoissa olekaan suositeltavaa.
Mulla auttoi kyllä se, että päätin oppia saksaa puhumalla. Ja sehän ei ujostelemalla onnistu. Jos sulle nauretaan/nolaat ittes, ajattele, että se oli kielenharjoittelua!
Kommentar veröffentlichen