Sähläystä

Kävin eilen illalla pelaamassa sählyä erään hampurilaisen urheiluyhdistyksen vuorolla. Etukäteen hermoilin hirveästi, että selviänkö loppuun asti hengissä, löydänkö koko pelipaikkaa, mitä jos muut pelaavat ovat nyrpeitä, ja mitä jos muut pelaajat ovat todella hyviä ja pilaan kaikki tilanteet. Näistä pelipaikan löytäminen osoittautui oikeasti hankalaksi etenkin sen jälkeen, kun kello oli jo kymmentä yli sovitun ajan ja edelleen etsiessäni lukitsin pyöräni sellaisella narulukolla jonkun koulun pihalle ja sen jälkeen päätinkin ottaa sen mukaani. Tässä kohtaa jotain omituista tapahtui ja avain katkesi siten, että suurin osa jäi lukkoon. Kun on jo vähän myöhässä tilaisuudesta, jossa ei tunne ketään, ja on jännittänyt sitä koko viikon, lievä epätoivo käväisi mielessäni ja harkitsin jo paikalta pakenemistä. Tuijotettuani lukkoa muutaman minuutin epätoivosen katseen voimalla, se aukesikin tunkemalla avaimen loput sisään ja kääntämällä voimallisesti.

Noin 15 minuuttia myöhässä saavuin siis pelipaikalle, jossa jo odottikin yhdeksän miespelaajaa. (Kyseessä on siis sekavuoro.) He olivatkin kaikki kivoja, toisin kuin olin pelännyt ja pelasivat ihan hyvin, mutta eivät he liian hyviä olleet. Yksi oli jo sähköpostissa luvannut lainata mailan minulle, joten pääsin pelaamaan, vaikkei oma mailani ole vielä saapunut nettikaupasta. Kahden vuoden pelaamattomuuden jälkeen peli sujui ihan hyvin enkä ollut liian väsyksissä, kun vaihtoon pääsi melko usein ja sopivan lyhyeksi aikaa. Tein jopa yhden maalin omaksi ja todennäköisesti myös muidenkin yllätykseksi.

Koen tämmöiset uuteen urheiluseuraan menot melko pelottaviksi, koska lapsena minulla ei ollut mitään urheiluharrastusta. Kerran sitten sain päähäni, että haluan pelata pöytätennistä, koska pelailimme sitä joskus taloyhtiön kerhohuoneessa. Menin siis 13-vuotiaana johonkin 9-vuotiaiden pöytätennisryhmään kerran käymään. Olin jotenkin ahdistunut tästä kokemuksesta, koska tietysti ne yhdeksänvuotiaat olivat paljon parempia kuin minä. Siihen loppuivat siis minun harrastamiseni ennen kuin yliopistossa pääsin armollisesti pelaamaan työkavereiden kanssa. Alussa olin niin älyttömän surkea, että itsekin ihmettelen, miten sitä kestettiin. Onneksi yksi kova työkaveri huusi aina ohjeita, että "mene tuonne, käy kiinni! Jatka jatka!" ja niin edelleen. Siitä olikin suuresti hyötyä, sillä muuten olisin vain seisoskellut kentällä tyhjän panttina. Minua hämmästyttää se, kuinka sekä Suomessa työkavereiden kanssa ja täällä ihan tuntemattomien seurassa on aina niitä superpelaajia, jotka tekevät välillä näytöksen omaisesti hienoja juoksuja läpi kentän ja maalin, mutta toisaalta, koko pelaajajoukko aina kunnioittaa huonoimpia pelaajia tekemällä heille vähän enemmän tilaa ja kehuu, jos kerran osuu palloon. Ihmiset ovat todella kilttejä. Jokainen pääsee pelaamaan omalla tasollaan ja kehittymään ja saamaan kannustavia onnistumisen kokemuksia.

Eilinen peli oli myöhään illalla, joten pyöräilin kotiin hikisenä suoraan pelistä noin 10 km, kävin suihkussa, ja yritin syödä jotain, mutta näkkileipää enempää en uskaltanut. Vuorokauden jo vaihtuessa makasin sängyssä lievästi pahoinvoivana urheilun jälkimainingeissa enkä heti saanut unta.

Menen ensi viikolla ehdottomasti uudelleen!