Kun kaikki on jo tuttua...

... ei ole enää mitään kirjoitettavaa. Huomasin, että on päässyt lipsumaan liikaa viihteen puolelle tämä kirjoittelu. Tai pikemminkin, kirjoittelu on harventunut. Se johtuu siitä, ettei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Tämä alkaa jo tuntua kodilta, mitä nyt satunnaisesti on isää ja äitiä ja ystäviä ikävä. Hampurilaiset pyörätiet ovat perseestä, mutta aikansa niitäkin pyöräiltyään ei enää muista millaista on ajaa tukka putkella tasaista eteläsuomalaista asvalttia ja on tyytyväinen, jos pääsee edes 16 km/h sitä kivistä polkua, jota pyörätieksi täällä kutsutaan.

Töissä on mennyt ihan hyvin. Nyt on taas äksöniä, kun laitteet pyörähtivät käyntiin ja tieteilijöitä hiippailee miettiväisen näköisenä joka puolella insitituuttia. Ainoa yllättävä tapaus kävi noin kuukausi sitten, kun joku mikä lie sekatyömies, joita täällä joskus liikuskelee, oli käynyt mittauskoneella sulkemassa mittausohjelman ja avannut internetselaimen kello kuudelta aamulla. Oli löytänyt ebaystä ilmeisesti kivan Audi A3:n käytettynä..

Toisella kertaa yllätin yhden harmaahapsisen kollegan mittausasemaltani lainaamassa spriitä. (Puhdisteli muka jotain sillä.) Siinä tovin jutusteltuamme astui mittausasemalle sisään kolme sekatyömiestä, jotka suuntasivat askeleensa kohti työkalunurkkausta. He purkivat jonkin rakennelman ja ottivat siitä pari osaa. Siinä vaiheessa he tajusivat, että huoneessa oli kaksi muutakin heppua, joten yksi kääntyi ja totesi kollegalleni, että ei kai haittaa, jos he ottavat muutaman osan. Kollega siihen tietysti kohteliaana, että "She's the boss!" ja osoitti minua. Lupasivat palauttaa lainaamansa osat, mutta ota siitä nyt selvää, kun en edes tiedä, mitä he lainasivat.

Viime viikolla taasen pari työkaveria löydettiin karjumasta toisilleen yhdellä toisella mittausasemalla. Nyt toinen ei suostu puhumaan toiselle ja se toinen taas ei pysty muusta puhumaan kuin toisesta. Pomo sanoi minulle, että nyt, kun hän lähtee tästä pariksi viikoksi pois, minä voin toimia puolueettomana Sveitsinä sillä välin. Luonnollisesti olen vältellyt molempien kaverien seuraa ja sen sijaan käynyt lounaalla insinöörien kanssa, mikä onkin suunnattoman hauskaa verrattuna tieteilijöiden seuraan.

Tietelijät lounaalla: "Plaaplaa plaa.. se yksi XXX tyyppi on ihan idiootti.. *ivallista jäkätystä* plaa plaa.. puhuin mun lakimiehelleni että... plaa plaa.. mun pojalla on flunssa.. plaa plaa.. *satunnaisia murjotusääniä*".

Insinöörit lounaalla: "Heheheh.. *yleistä naureskelua ja vitsailua* .. plaaplaa.. viime sunnuntain vietin kaitsien pikkutenavia partiossa.. plaa plaa.. juhlittiin niin myöhään perjantaina, että ennen töihin tuloa lauantaina nukuin vaan kolme tuntia, bad idea... plaa plaa.. Ootteko käyneet Lyypekissä koskaan?"

Totesimme yhden kollegan kanssa, että tietelijöiden ikärakennekin saattaa vaikuttaa vähän asiaan. Carting-kollegojen kanssa tullaan ihan loistavasti juttuun, kun he ovat kaikki alle 30-vuotiaita eikä kellään ole lapsia tai talosuunnitelmia.

Kyllä.. Kävin toista kertaa ajamassa cartingia. Paha, paha luonnontuhoaja minä. No, kyllä se siitä. Se hauska puoli siinä kuitenkin on, että kanniskelen varmuuden vuoksi kassissa nyt koko ajan hiihtomaskia, koska eihän koskaan tiedä milloin tulee kutsu cartingiin. Jostain syystä mietin miten hauskaa olisi ollut laittaa carting-pipot päähän, kun ajeltiin työkaverin vanhempien puolalaisrekisterissä olevalla autolla carting-mestoille. "Me ollaan menossa ajamaan cartingia." Poliisisetä: "Niin varmaan joo."

Kaiken kaikkiaan mitään kummallista ei siis tapahdu täällä. Alussa katselin Hampuria jonkinlaisten ruusunpunaisten silmälasien läpi enkä huomannut keskustan pultsareita, mutta kyllä täällä tosiaan on keskustassa pultsareita ihan niin kuin Helsingissä. Perjantai-iltaisin pullot särkyy ja keskiviikkoiltana onneton pyöräilijä saa lasinsirun renkaaseensa. Sunnuntai-iltana hän paikkaa renkaan ennätysaikaan.

Viime lauantaina kävimme Bremenissä. Siellä oli valkosulkaalta näyttävä talo ja tietysti kaikkea muuta, vaikka suurin osa ajasta taidettiinkin viettää jossain sushipaikassa.

Tänään kävelin yhden kollegan pakeille ja kysyin lainaksi 100 000 euron arvoista ilmaisinta. Hän antoi sen tuosta vaan. Huomenna olisi tarkoitus testailla sitä. Jostain syystä olen voittanut pelkoni laitteita kohtaan. En enää pelkää, että ne hajoavat vaan luotan siihen, että ne eivät hajoa. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia, koska ainahan ne hajoavat ennemmin tai myöhemmin. Hyvää siinä on se, että stressi laskee huomattavasti, kun ei koko ajan murehdi sitä, että työpaikka saattaa olla palanut maantasalle yön aikana johtuen siitä 80-luvun alusta olevasta monitorista, jonka jätin päälle. Olisi kyllä pitänyt kytkeä se pois päältä, mitä jos argh..

T:n mielestä blogini luokitellaan kissablogeihin. Sellaisissa blogeissa ei kuulemma kerrota mistään ajankohtaisesta aiheesta vaan siitä, mitä bloggaaja tai bloggaajan kissa ovat tehneet viime aikoina. Tunnustan, tähän on tultu.