Kahden kappaleen ongelma

Kävimme tänään T:n kanssa kivalla brunssilla Cafe Straussin ulkoterassilla, jonka puoliomatoimisesti avasimme talviteloilta muutaman ranskalaisen ystävän kanssa. Viime päivät ovat olleet Hampurissa mukavan leppeitä eikä nytkään tarvinnut palella, kun laittoi vähän peittoa päälle. Ranskalais-, suomalais-, sebialaissaksalainen seurueemme sai ystävällistä palvelua täpötäyden kahvilan tarjoilijattarelta. Brunssilla käyminen on Hampurissa niin suosittua, että parhaisimpiin paikkoihin, kuten Strauss täytyy etukäteen varata pöytä. Muistaakseni erityisen suosittuun Knuthiin ei voi edes varata pöytää vaan pöytää pitää mennä jonottamaan aikaisin aamulla. Emme siis ruokailleet ulkona täysin omaehtoisesti vaan ikään kuin olosuhteiden pakoittamana. Useat saksalaisseurueet kävivät meidän jälkeemme vielä kyselemässä vapaita paikkoja ja ulos tullessaan yrmistelivät meidän iloisia kylmää sietäviä ranskalaisia.

Ranskalaistuttavamme muuttavat pian Müncheniin, koska siellä on paremmin töitä tarjolla pariskunnan naiselle. Mies haki ja sai sieltä jo töitä. Täällä Hampurissa hänelle oli tarjolla hieno ura, mutta he päättivät muuttaa naisen työn perässä (vaikkei naisella siis vielä ole töitä). Nythän kävi niin, että T on myös saanut töitä muualta. Noin kaksi ja puoli vuotta sitten muutin Hampuriin töihin, koska T sai täältä töitä, ja nyt hän sai töitä Sveitsistä. Minulla ei ole mitään erityistä Sveitsiä vastaan, paitsi etteivät he puhu kunnollista kieltä, jota kukaan voisi ymmärtää, mutta jos en työskentele yhteensä viisi vuotta Saksassa, en saa koskaan takaisin eläkesäästöjäni, joita olen pakotettu maksamaan Saksan valtion toimesta. En tosin usko, että niitä muutenkaan takaisin saisin.

Ajattelin hakea töitä Saksan ja Sveitsin rajalta Konstanzista, joka on kuuluisa yliopistokaupunki ja vielä Saksan puolella. Minua kiinnostaisi siellä erityinen Zukunftskolleg, mutta sinne päästäkseen pitäisi olla jotenkin erityisen lahjakas ja palkittu. En koe olevani erityisen lahjakas — pikemminkin sinnikäs — enkä varsinkaan millään tavoin palkittu. Ehkä kuitenkin haen sinne, jos jotain mielenkiintoista ei löydy muualta. Ei kai siitä haittaakaan voi olla.

Muuttaminen uuteen paikkaan on samalla uusi mahdollisuus mutta myös rasittavaa. Kestää pitkään ennen kuin oppii, mikä lähikauppa on kivoin ja miltä hyllyltä löytyy paras jogurtti. Kaikki tällaiset pienet asiat, jotka vuoden asumisen jälkeen automatisoituvat, joutuu muuttaja alussa opettelemaan. Se vie energiaa. Kauppareissut ovat ahdistavia ja vievät aikaa. Ehkä asiat sujuvat nyt nopeammin, kun saksalainen järjestelmä on jo vähän tutumpi, mutta ensimmäinen vuosi täällä oli stressaavaa, kun ei aluksi kaupan kassallakaan tiennyt mitä se täti oikein kyselee. (Selvisihän se siis tietysti jossain vaiheessa: "Tahdotteko kuitin?") Siksi odotan muuttoa uuteen paikkaan sekä innolla että jo vähän rasittuneena. Alussa annoin yli 110 prosenttisen panokseni työssäni, jotta omaksuisin sen ja tekisin sen niin hyvin kuin mahdollista. Vähitellen tilanne normalisoitui jonnekin 90-100 prosenttiin riippuen päivästä. Nyt joudun taas virittelemään taistelukalustoani, tekemään tuttavuutta uusien henkilöiden kanssa, hankkimaan uusia ystäviä, opettelemaan uuden talon tavat ja luomaan briljantin tieteellisen uran tyhjästä tuntemattomien seassa. Olettaen siis, että saan töitä.

Aion opetella saksaa Deutsche Wellen avulla.