Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Abonnieren
Kommentare zum Post (Atom)
7 Kommentare:
Joo, ite huomasin lyhyen tiedemiesurani aikana saman. Mitä isompi pamppu, sitä vaikeempaa on myöntää olevansa väärässä. Mieluummin vaikka pyöritetään jotain kuolleena syntynyttä projektia (jota tekevät tietty gradun- ja väikkärintekijät) vuosikaudet kuin myönnetään, että tää ei ehkä ollutkaan paras mahdollinen tapa tehdä tää homma.
Tää on muuten ilman muuta paras blogi, jota oon lukenut. Sä oikeesti ajattelet asioita. Gut, weiter so! Lass dich nicht runterbringen!
Mikael, pitääkö mun päätellä tästä, että et lue paljonkaan blogeja. :D Kiitos nyt kuitenkin.
On se väärässä olemisen myöntäminen aina tietysti vaikeaa. Eihän sitä kukaan tee mielellään. Kai se on siis inhimillistä. Projektien pyörittäminen turhan päiten on kyllä juuri sellaista poliittista peliä. Kukaan ei uskalla arvostellakaan, kun oma palli menee alta. Veronmaksajien rahoistahan siinä loppujen lopuksi on kyse. Kyllä tutkimusta pitäisi mielestäni enemmän ohjailla ja keskittää.
Vaikka kommenttini menee vähän aiheen vierestä, niin en malta olla antamatta yleispätevää ohjetta elämän varrelle. Olen nääs havainnut, että repliikki: "Olen tehnyt virheen", on myös kova juttu. Useimmiten se mykistää vastapuolen koska siihen ei ole paljon lisättävää. Sitäpaitsi joillekin toisten tekemät virheet tuottavat suurta mielihyvää.
Tuo "sopimuksien" noudattamatta jättäminen josta postauksessasi kerrot, ei sen sijaan hyvity millään. Luottamus katoaa.
Kyllähän tollaiset jutut ottaa päähän kenellä tahansa normaalilla ihmisellä. Kai se syy miksi sitä jaksaa ja miksi viitsii aina uudestaan yrittää, on että silloin tällöin se kantaa hedelmää, jolloin ne kaikki epäonnistuneet yritykset tuntuu taas sen väärtiltä?
Tai jotain. Joka tapauksessa on ihanaa, kun joku jaksaa olla sosiaalinen ja järjestää jotain. (Mulla ainakin kaikki järjestysinto on aika vähissä, kun vaadin ihmisiltä huomattavasti korkeammanluokkaista panostusta ja sitoutumista, kuin mitä tiedän olevan realistista odottaa...)
Kieltämättä luottamuksen katoaminen on se ikävin juttu. Myönnän kyllä mielelläni virheeni, ainakin pitkällisen itsepäisen jankkaamisen jälkeen.
Oon kyllä vähän yllättynyt, että "Maa" ei jaksa järjestää mitään, kun sinähän aina järjestät kaiken. :)
Onpa harmi kun et ole löytänyt tovereita pidempiin pohdiskeluihin! Jatka vain etsimistä: kyllä niitä on täälläkin, "Dichter und Denker" eivät ole jättäneet maata tyystin :) Onko teidän yliopistolla studia generalis -tarjontaa? Sieltä voisi ehkä löytää muita filosofeja ja "filosofeja".
Kiitos Anu rohkaisusta. Kyllä mulle riittää, että saan T:n ja vanhempien kanssa asioita pohdiskella ja itse asiassa nyt kun vähän rauhoittuneena mietin, kyllä me joidenkin tuttujen kanssa ollaan täällä päästy aika hyvin filosofioimaan muutaman kerran. Se taitaa vain olla niin, että muutama vähemmän filosofinen henkilö torpedoi pohdinnat aika helposti, kun he kyllästyvät.
Kommentar veröffentlichen