Sonntag, 14. Februar 2010
Paistettu kana
Tämän vuoden TED-palkinnon sai Jamie Oliver yrityksestään reformoida kouluruokailua Britanniassa ja USA:ssa. Oliverin palkintopuhe on loistava. Niin on myös hänen kanareseptinsä, jota kokeilimme tänään T:n kanssa. Noudatimme reseptiä orjallisesti, mutta parempi olisi ollut korvata ainakin osa perunoista esimerkiksi porkkanoilla ja lantulla. Onpa ihanaa kokata yhdessä kunnon ruokaa!
Sonntag, 10. Januar 2010
Kuinka elää hyvä elämä
Törmäsin TEDin kautta taas Randy Pauschin viimeiseen luentoon, jossa hän kertoo, miten elää hyvä elämä. Randyn puhe on liikuttava ja niin todellista totta.
Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.
Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.
Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.
En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.
Randy puhuu lapsuuden unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin lapsena ja olen edelleenkin hyvin huolestunut kertakäyttökulttuurista, maailman tilasta, ihmisten välinpitämättömyydestä, rasismista, köyhyydestä, yhteiskunnan rakenteesta ja satiibisuudesta sekä muista tavattoman tylsistä aiheista, jotka eivät sovi kahvipöytäkeskustelun avauksesi. Joku kirjoitti jollain keskustelupalstalla, että huumori on poliittisen keskustelun pahin vihollinen. Se oli hieno oivallus. Huumoria ei ehkä pitäisi viljellä joka keskusteluun, mutta se on lähes mahdotonta. Suurin osa ihmisistä haluaa tulla viihdytetyiksi. He haluavat elämyksiä. Jostain syystä en kaipaa enkä koskaan ole kaivannut sellaista. Tykkään kyllä joskus katsoa televisiota ja vain jättää aivot narikkaan, mutta suurimman osan ajastani haluaisin käyttää hyödyllisemmin.
Kävimme perjantaina katsomassa näytelmää Hampurin englantilaisessa teatterissa enkä jaksanut nauraa vitseille, jotka olivat ennustettavia ja vailla minkäänlaista yhteiskunnallista sisältöä. Muu yleisö mylvi naurusta lähes koko ajan. On toki ollut kausia jolloin olen pitänyt Terry Pratchettin kirjoista, mutta myös kausia, jolloin olen pitänyt niitä idioottimaisina. Nyt taitaa olla taas anti-Terry Pratchett -kausi ollut menossa jo useamman vuoden. En myöskään siedä Mr. Beania. Mitä ajatuksia minussa pitäisi herätä, kun katson idiootin toilailuja? Huolestumaan vähä-älyisten sosiaalista suhteista? Kekseliäs huumori saa ihmiset ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Siksi Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat hauskoja. Ainoita hauskoja suomalaisia sketsiviihdesarjoja omasta mielestäni.
Vaikka kaikki Saksan televisiotaivaan helmen, RTL:n, ohjelmisto osoittaa, että maailmassa on kaikki hyvin, koska superrikkailla ihmisillä on varaa pilata elämänsä huumeilla, se tavallaan myös osoittaa, että kaikki ne miljoonat saksalaiset, jotka katsovat tuota Scheißea, eivät tee mitään hyödyllistä. He eivät ahkeroi eivätkä kehitä itseään. Heiltä ei kukaan tule kysymään "Mikä on menestyksesi salaisuus?" He ovat keskinkertaisuuksia, jotka eivät inspiroi ketään eivätkä kannusta ihmisiä ympärillään toteuttamaan itseään. Ihmettelen joskus epäilemättä monen muun tavoin, miten esimerkiki ajattelija Osmo Soininvaaralla on aikaa ja intoa kirjoittaa niin usein uusia blogipostauksia. Ehkä hän ei kuluta suurta osaa ajastaan television edessä vaan ajatellen ja tutkien asioita. Randy puhuu myös lapsuuden idolinsa tapaamisesta. Minulla ei nuoruudessani ollut suuremmin idoleita, mutta Osmo oli ehkä lähimpänä sitä statusta, kun luin hänen kirjansa, jossa hän esitteli kansalaispalkan. Aivan pienenä Mauno Koivisto oli minulle suuri idoli, koska hän vaikutti hyvin pohdiskelevalta henkilöltä. Oli myöhemmin kova paikka myöntää itselleni, ettei Koivisto ollutkaan kuvitelmieni mukainen, kun aloin vihdoin ymmärtää millaisia poliittisia päätöksiä hän oli tehnyt.
En voi väistää sitä sisäistä ääntä, jonka mielestä minun pitäisi olla pelastamassa maailmaa ja seurata lapsuuteni unelmia, kuten Randy teki. Mutta mitä nuo unelmat olivat ja miten voisin toteuttaa ne? Lomalla inspiroiduin taas ajattelemaan tutkimuksen etiikkaa rentoutuessamme T:n kanssa eräässä pienessä suomalaisessa kaupungissa. Ehkä siltä suunnalta löytyy ensi askeleet uuteen suuntaan.
Samstag, 19. Dezember 2009
Kreikan meri, meri Kreikan, Kreikan meri, meri Kreikan, ...
Meressä on suolaa. Vuoressa on suolaa. Meressä on natriumkloridia ja jonkin verran kaliumkloridia. Vuoressa voi löytää puhtaita natriumkloridiesiintymiä. Natriumia ja kaliumia on suunnilleen yhtä paljon maan kuoressa, vaikka maapallolla kokonaisuudessaan on yli kymmenen kertaa enemmän natriumia kuin kaliumia. Miksi saman valenssisiset ionit käyttäytyvät niin eri tavoin?
Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.
On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.
Opin vastauksen eilen kolloidifysiikan kirjasta. Tai ehkä se on vain osatotuus. Savimineraalien eli alumiinisilikaattien rakenne muistuttaa pinottuja laattoja. Noiden laattojen väliin tunkee natrium ja kalium, jotka neutraloivat laattojen varauksen. Kun mineraali joutuu suolapitoisen veden kanssa kosketuksiin, se luovuttaa helposti natriumioninsa ja ottaa tilalle kaliuminioneja. Ionin vaihto tapahtuu, koska natrium tykkää enemmän vedestä. Se hydratoituu helpommin. Kalium sitoutuu savimineraaleihin ja jäljelle jäänyt natriumkloridi voi vapaasti kiteytyä kuivuessaan vuorisuolaksi tai valua jokien mukana mereen.
On mielenkiintoista, että myös ihmiskehossa on enemmän kaliumia kuin natriumia. Ihminenkin siis suosii ioninvaihtoa.
Samstag, 12. Dezember 2009
Urheiluharrastukset
Sain sählyä pelatessa torstaina mailan naamaani ihan duudsonin näköiseltä kaverilta, joka melko varmasti sanoi pelin sujuessa "hyvä hyvä", mutta jäi vähän epäselväksi josko hän oli suomalainen vaiko ei, koska puhuimme vain saksaa. Tai mitä nyt vähän jotain inisin saksaa muistuttavalla kielellä tapauksen jälkeen kylmästä vedestä. Nyt poski ja oikean silmän alusta ovat sinisen juovikkaita. Kun huomasin, että silmän ympärys alkaa sinertyä muistin kaikki ne kerrat, kun olen nähnyt ihmisiä, joilla on musta silmän ympärys ja olen ajatellut, että missähän tappelussa tuokin kaveri on ollut. Nyt ymmärrän, että musta silmän ympärys voi johtua myös urheiluvammasta.
Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.
En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.
Tänään menin ostamaan Elbe Einkaufszentrumin optikkoliikkeeseen urheilusilmälaseja, koska arvelin, että ensi kerralla en ole silmien kanssa yhtä onnekas. Yllättäen EEZ:ssa olikin paljon suomalaisia. Aikaisemmin olen nähnyt kotikulmamme kaupassa vain kerran yhden suomalaispariskunnan. Seurasin heitä (katseellani) kadun toiselta puolelta pitkään ja hämmästyneenä. Kaikkia suomalaisia ei tietysti tunnista, jos he eivät hölötä suomea.
En ole aiemmin muistanut mainita, että täältä Hampurissa saa kunnollista tuoretta ruisleipää Effenbergin leipomosta. Sattumalta naapurissamme on elintarvikeliike, jossa Effenbergin leipiä myydään. Huomasin kyseiset leivät vasta tänä syksynä.
Dienstag, 8. Dezember 2009
Vuokralla asuminen
Kun T lähtee ensi vuoden alussa Sveitsiin, jään yksin vuokraamaan kämppäämme tänne Hampuriin. Yritimme tänään uusia vuokrasopimuksen nimelleni, mutta meidän kiva vuokraemäntämme sanoi vain, että kyllähän hän meidät jo tuntee ja ei tässä mitään uusia sopimuksia tarvita. Vuokraakaan ei korotettu! Onpa hienoa. Vuokralla asuminen on tosi kivaa. Ei tarvitse huolehtia paljon mistään!
Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.
Mutta hyvät ystävät, sehän tarkoittaa vain sitä, että olette kaikki tervetulleita keväällä käymään Hampurissa. Näillä näkymin jään Hampuriin elokuuhun asti, ehkä jopa pidempään, jos täällä kunnolla ura urkenee enkä saa T:n uuden työpaikan lähistöltä töitä.
Mittwoch, 2. Dezember 2009
Miksei tätäkään ole keksitty?
Joskus yritän miettiä, mitä maailmassa pitäisi vielä keksiä, jotta siitä tulisi parempi paikka. Kun erityisesti asiaa mietin, en millään keksi mitään. Mutta aina silloin tällöin ihan kysymättä mieleen putkahtaa asioita, joita tarvitsisi, mutta joita ei voi vielä ostaa kaupasta. Esimerkiksi juuri nyt kaipaisin mahdollisiman kuumia lämpötiloja (yli 600 celsiusasteeseen asti) kestävän hyvin lämpöä johtavan, mutta taipuisan kalvon, joka on täysin homogeeninen eikä sirota eikä absorboi röntgensäteitä. Markkinoita rittäisi ympäri maailmaa tällaiselle materiaalille. Siinä onkin kemistille haastetta.
Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.
Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.
Sitä luulisi, että esimerkiksi alumiinifolio olisi hyvä materiaali, mutta kaikki metallikalvot sirottavat röntgensäteilyä paljon, koska ne ovat kiteisiä. Sen sijaan amorfiset metalliseokset, jotka eivät sirota paljonkaan röntgensäteilyä, ovat lasin tapaan erittäin kovia, mutta myös hyvin hauraita. Olen viime aikoina ajautunut tutkimaan melko paljon amorfisia metalliseoksia röntgensirontamenetelmin.
Kaikkea tutkimusta vaivaa aina teoreetikoiden puute. Minulla olisi monta ongelmaa, johon haluaisin analyyttisen ratkaisun, jotta voisin sovittaa mittautuloksiini teorian. Hyvää teoriaa ei kuitenkaan ole vielä olemassa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Maanantaina ja tiistaina olin Bonnissa tapahtumassa, jossa tarkoituksena oli löytää uusia yhteistyökumppaneita eri instituuttien välillä, mutta yli 50:stä osallistujasta vain yksi taisi olla teoreetikko ja hänkin teki oikeastaan molekyylisimulaatioita eikä näyttänyt johtavan uusia lakeja ja teorioita. Eihän tässä muuten olisi mitään ongelmaa, mutta veronmaksajat pulittavat nyt melkoisia summia siitä ilosta, että kokeelliset fyysikot ja kemistit mittailevat kaiken maailman marginaalisia ilmiöitä, jotka joku teoreetikko tai simulaatioiden tekijä voisi arvuutella jo etukäteen paljon halvemmalla.
Freitag, 27. November 2009
Einstein ei ollut Einstein
Yritän joskus keskustella vakavammista aiheista kavereiden kanssa täällä Saksassa. En tiedä ovatko esittämäni aiheet jotenkin tylsiä vai onko ulosantini vain jotenkin heikkoa, mutta olen saanut sellaisen kuvan, ettei useimpia ihmisiä oikeastaan kiinnosta pidemmät pohdiskelut. Kieltämättä ei minuakaan yleensä kiinnosta muiden ihmisten pohdiskelut asioista, jotka minua eivät kiinnosta. Esimerkiksi yhden työkaverin selostukset juoksutreeneistä ovat melko puuduttavaa kuunneltavaa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Yhden melko lyhyeksi jääneen pohdinnan jälkeen eräs kaveri sanoi, että minun olisi pitänyt ryhtyä filosofiksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä tosissaan vaan samaan tapaan kuin loukkauksena sanotaan "no olet säkin melkonen Einstein".
No onneksi minulla on suomalaisia ystäviä ja perhettä, jonka kanssa voi aina jutella syvimpiin tuntoihinkin käyvistä ajatuksista.
En oikein ymmärrä ihmisiä, jotka eivät pohdiskele omaa rooliaan yhteiskunnassa ja elämässä. Tietynlainen itsetutkiskelu on tervettä ja auttaa ymmärtämään muiden ihmisten reaktioita. Tiedemaailmassa tapaa usein ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää olevansa väärässä. Pitäisikö yliopisto-opintoihin sisällyttää kurssi, jonka ainaka opetellaan samomaan "anteeksi, olenkin tainnut olla väärässä" ja "anteeksi, olen tainnut lupautua liian moneen menoon ja en pääse tulemaan, vaikka lupasin". Se pieni sana "anteeksi" on hirveän merkitsevä. Jostain syystä kaipaan luottamukseni pettäneiltä ihmisiltä anteeksipyyntöä ja sen tosiasiain tunnustamista, että he ovat tehneet jotain väärin. Usein vanhemmat tietelijät kuitenkin kuittaavat tällaiset tapaukset vain olan kohautuksella. Viikko sitten eräs työkaveri vain totesi 15 minuuttia ennen järjestämääni noin yli kymmenen hengen tapahtumaa, ettei pääsekään tulemaan, kun on tässä nyt muitakin kokouksia. Ei mitään anteeksipyyntöä. Sen sijaan tyyppi kehtasi ehdotti perumaan koko jutun, kun sanoin, että et sitten aiemmin viitsinyt sanoa. Kyse oli tapahtumasta, jossa firman eri osastoissa työskentelevät ihmiset pääsivät näkemään mitä toiset tekevät ja pääsivät tutustumaan vähän toisiinsa. Sitten yksi vain ehdottaa 15 minuuttia ennen tapahtumaa pokkana, että mitä jos vaan perun koko homman, kun hän herra arvoisa tiedemies ei nyt viitsi vaivautua paikalle. Mitä tällaisen ihmisen päässä oikein pyörii? Minä minä minä? Onneksi toinen työkaveri (ainoana neljästä ilmoittautuneesta) tuli paikalle ja osallistui sitten poissaolevienkin puolesta.
Miksi en vain voi ottaa rennosti? Miksi tällaiset asiat ottaa päähän? Jos koko homma olisi mennyt syteen, sitten pitäisi ottaa päähän, mutta minua ottaa päähän jo se, että se olisi voinut mennä syteen. Neuvoja kaivataan. Pinna kireällä. Siitä tuli mieleen, että polkupyörän jarrupalat ovat melkein lopussa.
Abonnieren
Posts (Atom)