Kun vesi loppuu

Olen lukenut viimeiset kuukaudet Fred Pearcen kirjaa When the Rivers Run Dry: What happens when our water runs out? Kirja on ajatuksia herättävä. Olen oppinut, että Bangladeshissa kymmenet miljoonat ihmiset joutuvat juomaan arsenikkipitoista vettä porakaivoista. Se aiheuttaa alueella vakavia terveysongelmia. "Ei mitään uutta kehitysmaissa" sanoo länkkäri, mutta nuo kaivot ovatkin UNICEFin rakentamia. Tässä vähän kehitysapua teille.

En tiennyt sitäkään, että kuuman Libyan tasankojen alla höllyy suunnaton määrä "fossiilista" vettä. Fossiilista siksi, että tämä vesi ei uusiudu, kun se pumpataan pinnalle ja käytetään kasteluun. Libya otti tämän 40 000 vuotta aavikon uumenissa uinuneen veden hyötykäyttöön 1989. "The Great Manmade River" on Muammar Gaddafin lahja Libyan kansalle. Intiassa kaivoja porataan yhä syvemmälle, koska pohjaveden taso laskee suuren kulutuksen myötä koko ajan alemmas. Jonain päivänä se loppuu.

Maaperä muuttuu ajan myötä suolaiseksi ja siten viljelykelvottomaksi, mikä on jo ongelma Australiassa ja monissa muissa kuivissa paikoissa, joissa viljellään paljon vettä tarvitsevia kasveja, kuten puuvillaa.

Kambodžassa on Tonlé Sapin hämmästyttävästä jokisysteemi, jossa joen virtaussuunta vaihtuu kahdesti vuodessa. Suorastaan ihmeellinen kalojen kutupaikka. Miten käy ekosysteemin, jos osia jokia padotaan?

Vesi on kiehtova elementti, koska ilman vettä ihminen ei selviä. Siksi jokien kuivuminen ei ole mikään pieni ongelma. Vai kuulostaako pieneltä asialta, että Kiina on joutunut nimittämään erityisen elimen valvomaan sitä, että aikonaan mahtava ja edelleen vaarallinen "Kiinan suru", Keltainenjoki, tuo edes osan vedestä mereen asti. Muutoin kaikki vesi menisi peltojen kasteluun. Jokien kuivuminen vaikuttaa luonnollisesti myös kalakantoihin.

Entä kannattaako vettä varastoida padoilla, jos suuri osa siitä haihtuu ilmaan patojärvessä? Tällaisia kysymyksiä Pearce ottaa esille kirjoittaessaan kirjaansa ihmisten tarinoita ympäri maailman.