Huomasin järkytyksekseni, että mainostan blogiani sloganilla "tarinoita sateisesta kaupungista". Hampurissa ei ole satanut kunnolla muutamaan viikkoon ja hellesäät tuntuvat jatkuvan. Nyt nurmikot huokailevat jo luontoystävällisen keltaisina. Ei täällä siis aina niin kauhean kurjaa ole. Olen syönyt jäätelöä niin paljon, että jäätelökahvilan mukava rouva huomautteli minulle jo urheilullisista shortseistani. "Oletko tulossa lenkiltä?" Kohta varmaan puhuttelevat jo nimeltä.
En ole lukenut viime aikoina hirveästi kirjoja, mutta olen suuri Ilkka Malmberg -fani ja isän tuoma Tuntemattomat sotilaat -kirja on jo puolivälissä. Valitettavasti töiden tekeminen vähän häiritsee harrastustoimintaa ja viime sunnuntaikin meni enemmän tai vähemmän työn touhussa. Toinen suuri intohimoni on ollut viime aikoina kääntäminen. Olen aivan koukussa kääntämiseen ja kääntämisnopeuteni englannista suomeen on moninkertaistunut. Se vaatii kuitenkin tietynlaisen rentouden tilan ja en aina pysty saavuttamaan tarvittavaa henkistä voimaa. Hauskaa kääntämisessä on myös yhteistyö muiden kääntäjien kanssa. Olemme liikkeellä hyvässä hengessä ja kritisoimme rakentavasti toistemme jälkeä. Sellainen motivoi kääntämään lisää. Sainpa kerran jopa toiselta sienistä innostuneelta kääntäjältä hänen itse ottamiaan kuvia sienistä! Se oli sympaattista.
Enpä tullut ajatelleeksi aiemmin, mutta vapaaehtoistyönä tehty kääntäminenhän on moraalisesti vähän arveluttavaa, koska käännöstoimistot jäävät ilman työtä. Mutta toisaalta se tuo kääntäjälle niin paljon uutta taitoa ja iloa, että ikävä sellaista on ihmiseltä kiistääkään.
Hampurissa eläminen on kuin lomailua. Elämisen kulttuuri Hampurissa on kiireetön ja kuitenkin hampurilaiset ovat rikkaita. Hampurista voisi tehdä kirjan, jonka nimi olisi "Brunssilla käymisen taito". Allekirjoitin muutama päivä sitten työsopimuksen kahdesta lisävuodesta. Täällä taidetaan siis jumittaa vielä tovi, mutta kunhan jäätelökahvila on auki, kaikki on hyvin.
Montag, 19. Juli 2010
Samstag, 17. Juli 2010
Sujuvaa sanojen virtaa
Ihastelin tässä edellistä blogikirjoitustani, sen soljuvia virkkeitä ja sanojen säihkettä. Kommenteista päätellen se ei kuitenkaan uponnut täysin vaativaan yleisööni. Liekö syynä ollut lievä krapula vai mikä, itse olin tavattoman tyytyväinen tulokseen. Olen päättänyt jättää alkoholin juomisen. Tai ainakaan yhtä lasia enempää en ota, joten juttujen taso jäänee tälle tavalliselle tasolleen.
Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.
Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.
Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.
En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.
Itse asiassa opin juomaan olutta (tai ylipäätään alkoholia) vasta yliopistossa maisteriopintoja tehdessäni. Laboratorion pirskeet olivat sellaisia, että niissä ei yleensä kauan tyhjää lasia katseltu. En kuitenkaan koskaan ole erityisen paljon juonut, ja itse asiassa melko harvoin on mennyt niin sanotusti överiksi. Näin vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että parikin olutta aiheuttaa jo melko epämukavan olon seuraavana aamuna. Haluan olla aina skarppina jo ihan henkistä pääomaa vaativien harrastustenkin puolesta, joten alinomainen juopottelu ei oikein sovi kuvioihin. Siispä ei tule olemaan suuri vaikeus jättää oluen juomista vain todellakin siihen yhteen. Elämässä saa niin paljon aikaan, kun käyttää aikansa hyödyllisesti, että olisi suuri vääryys itseä ja muita kohtaan olla tekemättä niin.
Viime aikoina en ole ehtinyt kirjoitella tänne, mutta kertaanpa nopeasti tässä viime kuukausien mieleenpainuvimmat tapahtumat: Suomessa lomalla ollessa keski-ikäinen naisbussikuski kysyi "lapsi vai aikuinen". Vastasin "aikuinen". Virnistin vain ja ajattelin, että tässä sitä ollaan, fysiikan tohtori ja kaikkea, mutta kun päästään elämän peruskysymyksiin olen edelleen sama 16-vuotias kuin ennenkin. Auringon alkaessa paistaa, huomasin, että hassu ihosairauteni on laajentunut. Sairastuin meinaan noin vuosi sitten valkopälveen. Tai no, ei siihen kai voi sairastua, olen varmaan sairastanut sitä aina. Nyt olen melko laikukas, mutten ole viitsinyt mennä lääkäriin kuvailemaan huoliani henkisestä hyvinvoinnistani laikukkaana ihmisenä. Suuri helpotus on ollut aina, kun olen nähnyt muita laikukkaita ihmisiä. Ja toisaalta, olen viime aikoina nähnyt taas erään naisen, joka kärsii voimakkaasta elefanttitaudista naamassaan. Se on antanut minulle uskoa siihen, että olen vielä melko normaalin näköinen. Ainakaan lapset eivät hirveästi peljästy, kun näkevät minut.
Kolmas mieleenpainunut juttu oli yksityisyys ja sen menetys. Olen kovasti miettinyt tätä bloggailua ja muuta internetiin jäävää jälkeä. Töissä eräs mies on kuunnellut juttujani sivusta kahvitauoilla melko stalkkerimaiseen tyyliin ja nyt hän väittää tuntevansa minut todella hyvin eikä oikein tahdo uskoa, etten halua olla hänen ylin ystävänsä. Tällainen pistää vähän miettimään. Jos kirjoittelen tänne ihosairauksistani, tuleeko joku päivä kadulla vastaan joku sekopää, joka haluaa olla ystäväni, koska hän tuntee minut niin hyvin. Entä miten tällaisesta ihmisestä pääsee eroon? Saattaako hän ilmestyä kotiovelle yllättäen ja pyytämättä? Meillä on eräs nuori, oikein kaunis naispuolinen harjoittelijatyttö pari viikkoa töissä. Sanoin hänelle, että miesvaltaisilla aloilla pitää varautua kaikenlaiseen kiinnostukseen miesten suunnalta. Toivottavasti se ei aja häntä pois alalta.
En ole julkkis, mutta alan ymmärtää, millaisia ongelmia heillä on. Millaista olisi, jos kaikki yksityisasiat ensin leviteltäisiin lehdistön avulla koko kansan tietoisuuteen ja sitten vielä muutama hullu alkaisi seurata ja lähetellä viestejä? Vähemmästäkin tulee vähän paranoidiksi. Sitä voi jokainen Iltalehden lukija mielessään pohtia katsellessaan jonkun julkkiksen selluliittikuvia.
Sonntag, 13. Juni 2010
Mistä ajatukset tulevat?
Hilppasimme eilen kavereiden kanssa pienellä porukalla katsomaan Englanti-USA-ottelua ravintolaan Sternchanzelle. Sieltä matka jatkui Reeperbahnille johonkin hämärään baariin. Vointi on tänään hieman heikko, vaikka viisaasti join vettä loppuillasta, kun muut kumosivat tequilashotteja.
Nyt syön aamupalaa ja naapurikorttelissa joku töräyttelee jotain ihme torvea.
Voisin varmaan kirjoittaa kirjan omituisista ihmisistä. Sen verran sirkusta on taas töissä viime aikoina nähty. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti. Sen täytyy johtua aivojen rakenteesta. Loogisin ratkaisuvaihtoehto ei aina tule mieleen. Siinäpä muuten mielenkiintoinen sanapari "tulla mieleen". Mistä ajatukset tulevat mieleen? Miten täysin uusi ajatus syntyy aivoissa kemiallisesti?
Muistot on jotenkin vielä mahdollista ymmärtää. Ihminen näkee jotain, ja aivoihin jää siitä jonkinlainen kemiallinen jälki. On esitetty, että synesteetikot sekoittavat numeroita ja värejä, koska numeroiden ja värien prosessointiin käytetyt kaksi aivoaluetta ovat lähellä toisiaan. Syntyykö uusi ajatus aina pelkästään vanhojen muistojen sekoituksesta?
Muistoja kerätään koko ajan. Lapsi oppii, että ravintolassa pyydetään ruokailun lopussa lasku. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden odottaa menevän. Onkin uusia ravintoloita, joissa ruoka maksetaankin ensin. Eri ihmisten aivot toimivat eri tavoin tällaisessa uudessa tilanteessa. Jotkut ottavat rennosti ja kysyvät ensin: "Mites tässä kuuluu toimia?" Toiset menevät paniikkiin: "Ei mennä syömään tänne, eihän me tiedetä miten tämä edes toimii." Kolmannet yrittävät matkia muita asiakkaita (jotka eivät muuten välttämättä toimi oikealla tavalla!). Mielestäni lasten koulutus menee pieleen siinä, että heille opetetaan jokainen erikoistilanne erikseen. He oppivat miten toimitaan kussakin tilanteessa, mutta heille ei anneta yleisiä neuvoja siitä, miten he saisivat uuden tilanteen haltuunsa arvokkaasti. Jotkut ihmiset eivät opi käyttäytymään luonnollisesti uusissa tilanteissa ja he pelkäävät niitä.
Töissä uusia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan ja ensimmäinen puolustuskeino on suojautua ja ajatella, että sen ja sen asian tekeminen ei ole minun hommani. Vasta tietyn rentouden saavutettuaan voi nähdä, miten paljon itse asiassa kaikesta valittamisesta on turhaa. Itse esimerkiksi valitin pitkään työpaikan siivottomuudesta, koska siivousväki jostain syystä ei koskaan käynyt siivoamassa. Vasta jonkin aikaa valitettuani tajusin, että minähän voin muuttaa asian laidan yksinkertaisesti pyytämällä talonmiestä järjestämään siivouksen. Jostain syystä aktiivinen osallistuminen ei vain tullut mieleen aiemmin. Tämä oli tietenkin aika triviaali esimerkki, mutta sama pätee pomosta ja ties mistä valittamiseen. Paras tapa ratkaista ongelma on käydä kiinni siihen ja ryhtyä toimiin asian parantamiseksi!
Nyt syön aamupalaa ja naapurikorttelissa joku töräyttelee jotain ihme torvea.
Voisin varmaan kirjoittaa kirjan omituisista ihmisistä. Sen verran sirkusta on taas töissä viime aikoina nähty. Ihmiset eivät aina toimi loogisesti. Sen täytyy johtua aivojen rakenteesta. Loogisin ratkaisuvaihtoehto ei aina tule mieleen. Siinäpä muuten mielenkiintoinen sanapari "tulla mieleen". Mistä ajatukset tulevat mieleen? Miten täysin uusi ajatus syntyy aivoissa kemiallisesti?
Muistot on jotenkin vielä mahdollista ymmärtää. Ihminen näkee jotain, ja aivoihin jää siitä jonkinlainen kemiallinen jälki. On esitetty, että synesteetikot sekoittavat numeroita ja värejä, koska numeroiden ja värien prosessointiin käytetyt kaksi aivoaluetta ovat lähellä toisiaan. Syntyykö uusi ajatus aina pelkästään vanhojen muistojen sekoituksesta?
Muistoja kerätään koko ajan. Lapsi oppii, että ravintolassa pyydetään ruokailun lopussa lasku. Joskus asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin niiden odottaa menevän. Onkin uusia ravintoloita, joissa ruoka maksetaankin ensin. Eri ihmisten aivot toimivat eri tavoin tällaisessa uudessa tilanteessa. Jotkut ottavat rennosti ja kysyvät ensin: "Mites tässä kuuluu toimia?" Toiset menevät paniikkiin: "Ei mennä syömään tänne, eihän me tiedetä miten tämä edes toimii." Kolmannet yrittävät matkia muita asiakkaita (jotka eivät muuten välttämättä toimi oikealla tavalla!). Mielestäni lasten koulutus menee pieleen siinä, että heille opetetaan jokainen erikoistilanne erikseen. He oppivat miten toimitaan kussakin tilanteessa, mutta heille ei anneta yleisiä neuvoja siitä, miten he saisivat uuden tilanteen haltuunsa arvokkaasti. Jotkut ihmiset eivät opi käyttäytymään luonnollisesti uusissa tilanteissa ja he pelkäävät niitä.
Töissä uusia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan ja ensimmäinen puolustuskeino on suojautua ja ajatella, että sen ja sen asian tekeminen ei ole minun hommani. Vasta tietyn rentouden saavutettuaan voi nähdä, miten paljon itse asiassa kaikesta valittamisesta on turhaa. Itse esimerkiksi valitin pitkään työpaikan siivottomuudesta, koska siivousväki jostain syystä ei koskaan käynyt siivoamassa. Vasta jonkin aikaa valitettuani tajusin, että minähän voin muuttaa asian laidan yksinkertaisesti pyytämällä talonmiestä järjestämään siivouksen. Jostain syystä aktiivinen osallistuminen ei vain tullut mieleen aiemmin. Tämä oli tietenkin aika triviaali esimerkki, mutta sama pätee pomosta ja ties mistä valittamiseen. Paras tapa ratkaista ongelma on käydä kiinni siihen ja ryhtyä toimiin asian parantamiseksi!
Montag, 24. Mai 2010
Isän matkakertomus
Swellbow
Eräänä keskiviikkoaamuna, huhtikuun 28. päivä, tunsin herättyäni kovaa kipua vasemmassa kädessä kyynärpään tietymillä. Aluksi tilannne tuntui kriisiltä, mutta sitten minulle nopeasti valkeni, että tämähän on mahdollisuus. Hieman yli viikkoa aiemmin oli Hampurin matkani peruuntunut tuhkaksi menneiden lentojen takia. Käynti lääkärillä varmisti asian; kyseessä on sairaslomaa vaativa "swellbow". No okei, jouduin neuvottelemaan pari sairaslomapäivää lisää, mutta vain että olisimme varmoja toipumisesta. Air Berlin kyyditsi keskiviikkoiltana minut Düsseldorfin kautta Hampuriin.
Keväinen Hampuri
Ero Suomen kevääseen oli hätkähdyttävä. Muiden muassa kirsikkapuut kukkivat upeasti ja lämmintä riitti, pahimmoillaan mittari kävi 22 asteessa. Parsasesonki oli (Espanjassa) parhaimmillaan, joten pääsimme nauttimaan kevään ensimmäisistä parsoista. Hyvää oli. Ei tietoakaan räntäsateesta.
Nähtävyyksiä katsomassa
Pikaiselle Hampurin kävijälle voi suositella seuraavaa kävelylenkkiä: Rathausmarkt- Nikolaikirche- Landungsbrücken. Maleksiminen Nikolaikircheltä Landungsbrückenille sujuu mukavasti osittain vanhempien kaupunginosien läpi.
Sunnuntaina kävimme tyttäreni kanssa tutustumassa opastetulla kierroksella raatihuoneeseen. Täpärästi liittoutuneiden palopommilta pelastunut palatsi on todella upea sisätiloiltaan, vaikka kelpaa kyllä katsoa päällisinkin puolin. Raatihuoneen sanoataan symbolisoivan Hampurin varakkuutta, sen tehtävän se kiitettävästi hoitaa. Raatihuoneen tori on myös melkoisen komea, muistuttaa hieman italilaista piazzaa. Kierros raatihuoneessa kesti noin tunnin, ja se järjestyy myös englannin kielisenä.
Hampurin raatihuone.
Raatihuoneen kultainen, kimalteleva portaikko.
Raatihuoneen kultainen vieraskirja, josta Aatun nimikirjoitus sivuineen hienovaraisesti poistettiin ja vietiin kellariin herran käynnin jälkeen, kun sen ei katsottu sopivan keisareiden ja muiden kunnioitettujen vieraiden nimikirjoitusten joukkoon.
Nikolainkirkko on muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, se osoittaa millaista jälkeä pommituksessa syntyy. Voi hieman hiljentyä mietiskelemään kuinka sodasta aina kärsii siviiliväestö.
Satama
Landungsbrücken tarjoaa ihanteellisen mahdollisuuden äimistellä yhtä maailman suurimmista satamista. Melkoisia konttilaivoja purjehtii alvariinsa Elbellä. Tutustumiskohteita löytyy myös, esimerkiksi purjelaiva Rickmer Rickmers sekä pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille nykyään pyhitetty vanha Elbetunneli. Elbetunneliin pääsee myös autohissillä, mutta tämä tutustumistapa ei sovi ympäristötietoiselle. Joen toiselta puolelta avautuu hieno näköala kaupunkiin päin.
Tällä kertaa teimme kierroksen vielä merikelpoiseen rahtilaivaan Cap San Diegoon. Laivan konehuoneessa riittää nähtävää tekniikasta kiinnostuneelle. Cap San Diegossa oli myös näyttely uudelle mantereelle muuttaneista. Yli viisi miljoonaa muuttajaa kulki Hampurin sataman kautta.
Jos nälkä pääsee yllättämään niin lukuisista ravintoloista ja pikku kioskeista löytyy hintavahkoa purtavaa.
Rahtilaiva matkalla kohti Atlantia pitkin Elbeä.
Teimme myös pienehkön ristelilyn vesibussilla Aussenalster-järvellä. Tällöin tarjoutui mahdollisuus ihastella järven rannoilla etäisesti suurlähetystöjä muistuttavia omakotitaloja. Tällä reissulla meille annettiin myös kielikoulutusta, kun kävimme syömässä schnitzelit erittäin nopean palvelun Alsterpavillon-ravintolassa. Emme kerinneet haastella kummempia tehokkaan tarjoilijan kanssa, tilasimme vain lyhyesti herkkusienileikkeet, niin jopas hän pääsi huomauttamaan selvällä suomella: "Kiitos ja kippis". Jatkoi saksaksi: kuulee heti, että olette Suomesta, liian paljon rrrrrrrrrrrrrrrrr :äää. Eli on kai turha yrittää jallittaa ammattilaisia.
Omakotitaloja Aussenalster-järven rannalla.
Paluu tältä pikaviisitiltä Suomeen tuntui erityisen ankealta, likaisia lumikasoja, räntäsadetta. Ihmetytti miksi kukaan haluaa asua tundralla ja maksaa puoli miljoonaa jostain ränstyneestä rintamakarkuritalosta.
Eräänä keskiviikkoaamuna, huhtikuun 28. päivä, tunsin herättyäni kovaa kipua vasemmassa kädessä kyynärpään tietymillä. Aluksi tilannne tuntui kriisiltä, mutta sitten minulle nopeasti valkeni, että tämähän on mahdollisuus. Hieman yli viikkoa aiemmin oli Hampurin matkani peruuntunut tuhkaksi menneiden lentojen takia. Käynti lääkärillä varmisti asian; kyseessä on sairaslomaa vaativa "swellbow". No okei, jouduin neuvottelemaan pari sairaslomapäivää lisää, mutta vain että olisimme varmoja toipumisesta. Air Berlin kyyditsi keskiviikkoiltana minut Düsseldorfin kautta Hampuriin.
Keväinen Hampuri
Ero Suomen kevääseen oli hätkähdyttävä. Muiden muassa kirsikkapuut kukkivat upeasti ja lämmintä riitti, pahimmoillaan mittari kävi 22 asteessa. Parsasesonki oli (Espanjassa) parhaimmillaan, joten pääsimme nauttimaan kevään ensimmäisistä parsoista. Hyvää oli. Ei tietoakaan räntäsateesta.
Nähtävyyksiä katsomassa
Pikaiselle Hampurin kävijälle voi suositella seuraavaa kävelylenkkiä: Rathausmarkt- Nikolaikirche- Landungsbrücken. Maleksiminen Nikolaikircheltä Landungsbrückenille sujuu mukavasti osittain vanhempien kaupunginosien läpi.
Sunnuntaina kävimme tyttäreni kanssa tutustumassa opastetulla kierroksella raatihuoneeseen. Täpärästi liittoutuneiden palopommilta pelastunut palatsi on todella upea sisätiloiltaan, vaikka kelpaa kyllä katsoa päällisinkin puolin. Raatihuoneen sanoataan symbolisoivan Hampurin varakkuutta, sen tehtävän se kiitettävästi hoitaa. Raatihuoneen tori on myös melkoisen komea, muistuttaa hieman italilaista piazzaa. Kierros raatihuoneessa kesti noin tunnin, ja se järjestyy myös englannin kielisenä.
Hampurin raatihuone.
Raatihuoneen kultainen, kimalteleva portaikko.
Raatihuoneen kultainen vieraskirja, josta Aatun nimikirjoitus sivuineen hienovaraisesti poistettiin ja vietiin kellariin herran käynnin jälkeen, kun sen ei katsottu sopivan keisareiden ja muiden kunnioitettujen vieraiden nimikirjoitusten joukkoon.
Nikolainkirkko on muistomerkki toisen maailmansodan uhreille, se osoittaa millaista jälkeä pommituksessa syntyy. Voi hieman hiljentyä mietiskelemään kuinka sodasta aina kärsii siviiliväestö.
Satama
Landungsbrücken tarjoaa ihanteellisen mahdollisuuden äimistellä yhtä maailman suurimmista satamista. Melkoisia konttilaivoja purjehtii alvariinsa Elbellä. Tutustumiskohteita löytyy myös, esimerkiksi purjelaiva Rickmer Rickmers sekä pääasiassa jalankulkijoille ja pyöräilijöille nykyään pyhitetty vanha Elbetunneli. Elbetunneliin pääsee myös autohissillä, mutta tämä tutustumistapa ei sovi ympäristötietoiselle. Joen toiselta puolelta avautuu hieno näköala kaupunkiin päin.
Tällä kertaa teimme kierroksen vielä merikelpoiseen rahtilaivaan Cap San Diegoon. Laivan konehuoneessa riittää nähtävää tekniikasta kiinnostuneelle. Cap San Diegossa oli myös näyttely uudelle mantereelle muuttaneista. Yli viisi miljoonaa muuttajaa kulki Hampurin sataman kautta.
Jos nälkä pääsee yllättämään niin lukuisista ravintoloista ja pikku kioskeista löytyy hintavahkoa purtavaa.
Rahtilaiva matkalla kohti Atlantia pitkin Elbeä.
Teimme myös pienehkön ristelilyn vesibussilla Aussenalster-järvellä. Tällöin tarjoutui mahdollisuus ihastella järven rannoilla etäisesti suurlähetystöjä muistuttavia omakotitaloja. Tällä reissulla meille annettiin myös kielikoulutusta, kun kävimme syömässä schnitzelit erittäin nopean palvelun Alsterpavillon-ravintolassa. Emme kerinneet haastella kummempia tehokkaan tarjoilijan kanssa, tilasimme vain lyhyesti herkkusienileikkeet, niin jopas hän pääsi huomauttamaan selvällä suomella: "Kiitos ja kippis". Jatkoi saksaksi: kuulee heti, että olette Suomesta, liian paljon rrrrrrrrrrrrrrrrr :äää. Eli on kai turha yrittää jallittaa ammattilaisia.
Omakotitaloja Aussenalster-järven rannalla.
Paluu tältä pikaviisitiltä Suomeen tuntui erityisen ankealta, likaisia lumikasoja, räntäsadetta. Ihmetytti miksi kukaan haluaa asua tundralla ja maksaa puoli miljoonaa jostain ränstyneestä rintamakarkuritalosta.
Sonntag, 28. März 2010
Itsekontrollin vaikeus
Vanhoja uutisia ehkä teille, mutta itse törmäsin vasta tänään artikkeliin rajallisesta itsekontrollista. Aivotutkijat ovat havainneet, että ihmiset eivät kykene kontrolloimaan itseään loputtomiin. Jos joutuu ponnistelemaan kovasti kontrolloidakseen itseään jollain osa-alueella, saattaa kontrolli toisella alueella pettää.
Se selittää, miksi joskus tulee ikäviä kiukunpuuskia, vaikkei haluaisi olla kiukkuinen turhasta. Itse asiassa se selittäisi kaiken ihmisten keskinäisen kanssakäymisen. On olemassa ihmisiä, jotka seurassa ovat mukavia ja vitsiniekkoja, mutta kotona tyranneja. Ilmeisesti paukkuja ei riitä enää kotiin. On ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan syömättä kakkua, jos sellaista tarjotaan, vaikka olisivat laihdutuskuurilla. On ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä, mutta juovat kaiket illat. Se selittää myös paljon arkisempia asioita, kuten sen, että aina ei jaksa siivota, vaikka pitäisi, ja tulee tehtyä koko päivän jotain muuta.
Eikö tuo kaikki jossain määrin selity itsekontrollin rajallisuudella? Kaikki haluaisivat tietysti olla täydellisiä, mutta joissain asioissa kontrolli pettää. Ihmisaivo ei vain jaksa enää. Oma kontrollini pettää yleensä kommunikaatiotasolla. Loukkaan ihmisiä helposti, kun vitsailen heistä. Jos mieleeni tulee hyvä vitsi, en kerta kaikkiaan voi pitää sitä sisälläni. Sen sijaan pystyn kyllä hyvin vastustamaan valehtelua ja itse asiassa puhun aina totta (ainakin omasta mielestäni, mutta mielihän saattaa olla väärässä). Saatan ehkä muotoilla neutraalimpaan muotoon mielipiteeni asioista, jotta kukaan ei loukkaantuisi, mutta faktat pysyvät faktoina. Yleensä en kuitenkaan onnistu tässä muotoilussa. Siksi onkin parempi, ettei kukaan kysy rehellistä mielipidettäni esimerkiksi uudesta kampauksestaan.. Tässä taustalla tosin on ehkä se viisaus, että valehtelemisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Valhetta seuraa vain toinen valhe. Lisäksi muistini on niin huono, että unohtaisin, mitä olen valehdellut. Totuuden puhuminen kannattaa siis aina.
Mutta onko itsekontrolli sitten jotain, mikä riippuu tällaisista kenties ulkoa tuoduista viisauksista, kuten "valehtelusta ei seuraa mitään hyvää"? Vai onko valehtelemattomuus sittenkin vain persoonan ominaisuus eikä osa itsekontrollia?
Hyvä uutinen on se, että itsekontrollia voi harjoittaa kuten lihaksia. Vähitellen voi oppia kontrolloimaan itseään enemmän. Uskon, että tähän perustuu myös se, että aikuistuttuaan ihmisistä tulee leppoisampia ja asioita ei oteta niin vakavasti. Mutta yllättävä tieto siitä, että Hesarin keskustelupalstalle kirjoittelee ilmeisesti enimmäkseen eläkeläisiä viittaisi siihen, että itsekontrollia voi myös menettää iän myötä. Missäköhän iässä itsekontrolli on huipussaan?
Mielenkiintoista on myös se, että itsekontrollin määrä on tietenkin henkilöstä riippuva. Ehkä onkin siis parempi lopettaa muiden moralisointi heidän heikkouksistaan ja yrittää sen sijaan ymmärtää, että kaikki eivät vain pysty kontrolloimaan itseään. Itse asiassa olen vähän jopa sitä mieltä, että ihmiset yleensä saattavat jopa kärsiä omasta tilastaan, tiedostaen sen johtuen itsekontrollin puutteesta.
Se selittää, miksi joskus tulee ikäviä kiukunpuuskia, vaikkei haluaisi olla kiukkuinen turhasta. Itse asiassa se selittäisi kaiken ihmisten keskinäisen kanssakäymisen. On olemassa ihmisiä, jotka seurassa ovat mukavia ja vitsiniekkoja, mutta kotona tyranneja. Ilmeisesti paukkuja ei riitä enää kotiin. On ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan syömättä kakkua, jos sellaista tarjotaan, vaikka olisivat laihdutuskuurilla. On ihmisiä, jotka tekevät kovasti töitä, mutta juovat kaiket illat. Se selittää myös paljon arkisempia asioita, kuten sen, että aina ei jaksa siivota, vaikka pitäisi, ja tulee tehtyä koko päivän jotain muuta.
Eikö tuo kaikki jossain määrin selity itsekontrollin rajallisuudella? Kaikki haluaisivat tietysti olla täydellisiä, mutta joissain asioissa kontrolli pettää. Ihmisaivo ei vain jaksa enää. Oma kontrollini pettää yleensä kommunikaatiotasolla. Loukkaan ihmisiä helposti, kun vitsailen heistä. Jos mieleeni tulee hyvä vitsi, en kerta kaikkiaan voi pitää sitä sisälläni. Sen sijaan pystyn kyllä hyvin vastustamaan valehtelua ja itse asiassa puhun aina totta (ainakin omasta mielestäni, mutta mielihän saattaa olla väärässä). Saatan ehkä muotoilla neutraalimpaan muotoon mielipiteeni asioista, jotta kukaan ei loukkaantuisi, mutta faktat pysyvät faktoina. Yleensä en kuitenkaan onnistu tässä muotoilussa. Siksi onkin parempi, ettei kukaan kysy rehellistä mielipidettäni esimerkiksi uudesta kampauksestaan.. Tässä taustalla tosin on ehkä se viisaus, että valehtelemisesta ei ikinä seuraa mitään hyvää. Valhetta seuraa vain toinen valhe. Lisäksi muistini on niin huono, että unohtaisin, mitä olen valehdellut. Totuuden puhuminen kannattaa siis aina.
Mutta onko itsekontrolli sitten jotain, mikä riippuu tällaisista kenties ulkoa tuoduista viisauksista, kuten "valehtelusta ei seuraa mitään hyvää"? Vai onko valehtelemattomuus sittenkin vain persoonan ominaisuus eikä osa itsekontrollia?
Hyvä uutinen on se, että itsekontrollia voi harjoittaa kuten lihaksia. Vähitellen voi oppia kontrolloimaan itseään enemmän. Uskon, että tähän perustuu myös se, että aikuistuttuaan ihmisistä tulee leppoisampia ja asioita ei oteta niin vakavasti. Mutta yllättävä tieto siitä, että Hesarin keskustelupalstalle kirjoittelee ilmeisesti enimmäkseen eläkeläisiä viittaisi siihen, että itsekontrollia voi myös menettää iän myötä. Missäköhän iässä itsekontrolli on huipussaan?
Mielenkiintoista on myös se, että itsekontrollin määrä on tietenkin henkilöstä riippuva. Ehkä onkin siis parempi lopettaa muiden moralisointi heidän heikkouksistaan ja yrittää sen sijaan ymmärtää, että kaikki eivät vain pysty kontrolloimaan itseään. Itse asiassa olen vähän jopa sitä mieltä, että ihmiset yleensä saattavat jopa kärsiä omasta tilastaan, tiedostaen sen johtuen itsekontrollin puutteesta.
Hyvät, pahat ja rumat
Jokunen aika sitten teimme työporukalla pienen italowesternin tyyliin Hyvät, pahat ja rumat kolmeen minuuttiin tiivistettynä. Viime viikolla kuulin eräältä kollegalta mahtavan analogian tieteeseen kyseisen elokuvan loppukohtauksesta. Hyvissä, pahoissa ja rumissahan lopussa Tuco etsii kulta-aarretta hautausmaalta. (En itse asiassa muista itse kovin hyvin, mitä kohtauksessa tapahtuu, mutta näin minulle kerrottiin.) Hän käy läpi hautakivien nimiä, mutta ei löydä aarretta. Lopulta paljastuu, että aarre oli nimettömässä haudassa.
Kollegani esittämä analogia tieteeseen meni jotenkin näin: Luonto on täynnä "kuolleita" teorioita. Joku on jo keksinyt ne, siksi siis kuolleita. Arvelemme löytävämme jotain uutta, kun kaivamme tarpeeksi syvälle noihin vanhoihin teorioihin. Lopulta se uusi teoria löytyykin tuntemattomasta, nimeämättömästä paikasta, mutta sitä emme voi tietää etukäteen.
Kaunista.
Kollegani esittämä analogia tieteeseen meni jotenkin näin: Luonto on täynnä "kuolleita" teorioita. Joku on jo keksinyt ne, siksi siis kuolleita. Arvelemme löytävämme jotain uutta, kun kaivamme tarpeeksi syvälle noihin vanhoihin teorioihin. Lopulta se uusi teoria löytyykin tuntemattomasta, nimeämättömästä paikasta, mutta sitä emme voi tietää etukäteen.
Kaunista.
Samstag, 20. März 2010
Lenkkarit jalassa sisällä
Kokeilen kotona uusia sählylenkkareita. Ystävällinen myyjä selitti, miten lenkkareiden nauhat pitää solmia, jotta jalat ei luista jarruttaessa kengän kärkeen. Olen menettänyt kaksi varpaankynttä muutaman kuukauden sisään johtuen liian pienestä vasemman jalan urheilukengästä. Nyt asiaan on siis tulossa korjaus uusien kenkien muodossa.
Olen jatkanut kieroutuneita harrastuksiani tasaiseen tahtiin ja nykyään teen aika paljon vapaahetoisia käännöstöitä englannista suomeksi. Oikeastaan koko vapaa-aika menee siihen, jos satunnaista television katselua ei oteta huomioon. Wikipediaakaan en ole ehtinyt editoimaan ja ei hirveästi motivoikaan, kun se on niin täynnä kaikkia kiistoja ja trolleja.
Viimeiset kolme viikkoa olen ollut vajaakuntoinen. Asia ei ole vieläkään täysin ratkennut, mutta ilmeisesti minulla on keuhkoputkentulehduksen tai vastaavan itse urheilemalla aiheutettu jälkitauti tai vastaava. Joka tapauksessa ei ole mitään herkkua, kun rintaan koskee koko ajan.
Kesällä en pääse serkun lakkiaisiin, koska joudun olemaan töissä, ja se harmittaa jo nyt.
Mahdollisesti jossain vaiheessa kevättä tulossa on taas vähän enemmän ajattelua vaativia postauksia, kun jaksan kirjoitella.
Olen jatkanut kieroutuneita harrastuksiani tasaiseen tahtiin ja nykyään teen aika paljon vapaahetoisia käännöstöitä englannista suomeksi. Oikeastaan koko vapaa-aika menee siihen, jos satunnaista television katselua ei oteta huomioon. Wikipediaakaan en ole ehtinyt editoimaan ja ei hirveästi motivoikaan, kun se on niin täynnä kaikkia kiistoja ja trolleja.
Viimeiset kolme viikkoa olen ollut vajaakuntoinen. Asia ei ole vieläkään täysin ratkennut, mutta ilmeisesti minulla on keuhkoputkentulehduksen tai vastaavan itse urheilemalla aiheutettu jälkitauti tai vastaava. Joka tapauksessa ei ole mitään herkkua, kun rintaan koskee koko ajan.
Kesällä en pääse serkun lakkiaisiin, koska joudun olemaan töissä, ja se harmittaa jo nyt.
Mahdollisesti jossain vaiheessa kevättä tulossa on taas vähän enemmän ajattelua vaativia postauksia, kun jaksan kirjoitella.
Abonnieren
Posts (Atom)